Yhtenä iltana ovikello soi äänekkäästi. Tai se aina soi samalla tavalla, koska äänenvoimakkuutta ei voi säätää. Ajattelin, että siellä se taas alakerran mummeli tulee kertomaan, että hän jäätyy ja kosteaa on, kun ei enää heinäkuussa lämmitetä. Joka tapauksessa valmistautuen kuulemaan hänen kymmeniä kertoja toistamaansa historiaansa, avasin oven. Hämmästyksekseni huomasin oven takana olevan liioista kaljoista punaisen poskivärin saanut Johann Sebastian Bachin. Tunsin hänet heti, koska hän niin selvästi näytti Bachilta. Bach oli jotenkin saanut ensiksikin haudan portit auki ja toiseksi oppinut suomea, koska hän sanoi: olet kutsunut minua, tässä sitä ollaan.

”Bitte, Herr Meister Bach, kommen sie doch herein”, oli minun ainoa kommenttini. Sisään päästyään ja meidän sohvalle istuttuaan Bach kysyi: ”Gibt’s hier etwas Bier nahebei”. No onneksi löytyi ja otin itsellenikin.

Istuuduttuamme piti tietenkin vähän orientoitua tähän tilaisuuteen. Bach ei puhunut mitään, vaan kallisti ollutta. Minä sanoin sen sijaan: ”Ich habe einige Probleme mit ihrem Musik, und ich hoffe Sie können diese probleme ganz leicht erklären”. Näin korkea-arvoista henkilöä tietenkin teitittelin. Bach ei korjannut teitittelyäni, vaan meni viereisessä huoneessa olevan pianon ääreen. ”Dies ist ein Klavikord, ich glaube” sanoi hän muutaman toonikan ja dominantin iskettyään d-mollissa,.. Minä valistin, että tämä on vain pianoforte, joka keksittiin noin sata vuotta – en voinut sanoa että hänen kuolemansa jälkeen – vaan sanoin sata vuotta sen jälkeen kun uusia sävellyksiä ei enää tullut. Bach sanoi: ”Värit on väärin: perusasteikon pitäisi olla musta ja väliäänet valkoisia – kuka tällaisella osaa soittaakaan.”

Sanoin, että minä osaan soittaa samalla lailla kuin neljä miljoonaa suomalaista, suurin piirtein. Bach sanoi, että hänen 26 lapsestaan (muisti väärin luvun) vain 24 oppi soittamaan. Panin nuottitelineelle hänen säveltämänsä preludin numero 1 Das wohltemperierte Klavier I:stä. Hän kysyi heti: mikä on tuo mekanismi, joka saa äänen soimaan, vaikka ei sitä enää sormi painakaan. Sanoin, että se on pedaali. Hän siihen ankarasti tarjoamani seuraavan kaljan aikana sanoi: minun musiikissani ei pidä olla pedaalia. No hyvä: soitin kappaleen ilman pedaalia ja kelpasi jotenkuten.

Sitten kysyin Bachilta: kuinka monta kaljaa olitte ottaneet, kun sävelsitte pastoraalin d-molli nopean päätösosan. Bach joutui myöntämään, että liian monta. Siinä päätösosassa nimittäin jalkio alkaakin kulkea puoli tahtia jäljessä – paino on synkoopilla eikä, niin kuin luulisi, tahdin ensimmäisellä osalla, kuten kappaleen alkupuolella,. Kyllä Bach sen tunnusti, että joskus tuli kirkon lehterillä nautittua ja sävellyksestä tuli sen mukainen – humalaisen kanttorin luonnehdinta.

Sitten tuli puheeksi d-molli preludi ja fuuga. Bach sanoi, ettei hän sellaista koskaan ollut säveltänyt. Eräs hänen oppilaansa esitti melko mainion sävellyksen, jota hän korjasi, ja sitten oppilas pisti sen hänen nimiinsä.

Bachin aika näytti loppuvan, mutta vielä tinkasin, osasiko hän laulaa. Itse oli esittänyt Bachin kaikenlaisista kantaateista aarioita ja mieleen melkein silloin tuli, että Bach ei olisi ollut kovinkaan hyvä laulaja. No, Bach hönkäisi ilmaa sisäänsä ja antoi tulla ”Ich habe genug”, jossa on pitkiä fraaseja. Kaljalasinkaan värähtämättä Bach vetäisi pitkät matalat äänet tukevasti läpi ja korukuviotkin kävivät.

Bachin aika loppui pian. Näytin hänelle netistä kaikenlaisia soittajia, jotka soittivat hänen kappaleitaan. Joskus Johann huokaisi: niin väärin, niin väärin, mutta joskus oli tyytyväinen.

Lopuksi Bach lähti takaisin olotilaansa lupaamatta palata. Minä menin omenapuun alle istumaan ja mietin, olinko kokenut jotain muuta,.