Vuoden 1963 alussa heti ensimmäisestä päivästä tammikuuta lähtien on otettu käyttöön uusi rahayksikkö markka. Sen lyhenne on entinen, mutta lukuarvo on entiseen nähden sadasosa. Kaikki saavat nyt opetella sadan kertotaulun uudelleen, jos haluavat ajatella rahasummia ”vanhoina markkoina”. Lehdissäkin aluksi ilmoitetaan, mitä jokin rahasumma olisi vanhoina markkoina.

Kari-veljeni ottaa Imatran kauppalanarkkitehdin paikan vastaan ja muuttaa Imatralle maaliskuussa. Hän saa asuttavakseen vanhahkon puutalon Asemantauksessa lähellä meidän entistä asuntoamme.

Sanerva-siskoni on jatkanut kesän jälkeen vakinaisena Postisäästöpankissa. Siellä hän yhyttää Bo-Olofin. Kihloihin mennään helmikuussa 1963 ja naimisiin maaliskuussa. Vihkiäiset pidetään Leivonmäellä, jossa kirkkoherrana on vuoden alusta ollut Arvi Pärssinen. Imatralta vieraaksi menee vain 13-vuotias siskoni. Bo-Olof kertoi muutama vuosi sitten Tuupovaarassa retkeillessämme hiukan hankalasta tilanteesta, mihin uusi vävy joutui heti alkajaisiksi appiukkonsa kanssa. Pappi otti Bo-Olofin vähän syrjemmälle ja kertoi, että hän on katsellut Jyväskylän hotellien hintoja, ja niitten mukaan Sanervan ja Olofin oleskelu Leivonmäen pappilassa tulisi maksamaan niin ja niin paljon. Olof ei lopulta muistanut kuinka paljon hän apellensa maksoi noista parista yöstä. Toinen hankala tapaus sattui vuosia myöhemmin. Olof unohti nimityksensä kunniaksi saamansa kullatun täytekynän Viinijärvelle, Arvi P. oli siellä kirkkoherrana. Kun hän sitten sai sen takaisin, oli terä lytyssä. Syykin löytyi sitä kysyttäessä: Osmo, huollettava velipuoleni, oli Arvi P:n mukaan sillä hiukan piirrellyt. Arvi P. kehotti hakemaan korvauksia Osmolta käräjillä. Naimisiin kuitenkin Sanerva ja Olof pääsivät. He rupesivat asuttamaan sitten 50 neliön omaa kaksiota Maunulassa. Henkilökunta sai helposti halpakorkoista lainaa Postisäästöpankista, eikä takuitakaan katsottu aivan tarkimman päälle: uusi asunto siihen virkaan kelpasi.

Omalta osaltani koulun joulujuhla sujui leppoisasti, koska en laulanut siellä muuta kuin teinikuorossa. Soololaulun esitti Ilkka Pietiläinen hyvällä bassollaan Auli Jäppisen säestämänä. Tämä esitys kuuluu, Outokummun torvisoittokunnan esittämän Sibeliuksen Finlandian ohella, niihin musiikkielämyksiin, joita ei voi unohtaa. Sulho Rannan sävellys Viljo Kojon tekstiin oli laulu Taas kaikki kauniit muistot. Ilkka pysyi hyvin sävelessä, sitä ei voi moittia. Hän tosin aloitti sävelaskelta korkeammalta kuin piti ja järkähtämättä veti laulun loppuun valitsemassaan sävellajissa. Auli ei ollut niin taitava, että olisi osannut yhtäkkiä transponoida säestyksen sekunnin ylöspäin, vaan hiljensi säestyksen lähes kuulumattomaksi. Tunnelma laulun aikana oli ainakin minulla hyvin riitasointuisen jouluinen. Mitenkä sitten luonnehtisin Outokummun työväen soittajia? Finlandiassahan on välillä torvilla fanfaarinomainen räät-tärätä-tät-tät—tät, jossa viimeiset ”tätät” on synkopoitu. Kun Outopoikien trumpettinelikko pääsi täräyttämään tähän kohtaan, tuli sieltä kuin konekiväärin suusta tärä-tätä-rätä-rätä. Jokainen trumpetisti soitti omassa tahdissaan, mutta kovaa. Meinasin tuolilta pudota. Silloin oli itsenäisyyspäivän juhlat.

27.4. alkaa minulla vakituinen tuttavuus rinnakkaisluokan tytön kanssa. En toisin muista, kuinka se oikein alkoi, vaikka hänen päiväkirjastaan on luettavissa ”ja se alkoi ruuasta”. Mitenhän se lienee ollut, kun en käynyt edes koulussa ruokailemassa. Seurustelu jatkuu sitten vapun jälkeen tiiviimmin, mutta vappumenot oli sovittu jo toisaalle.

Rauno-veljeni saa filosofian kandidaatin paperit 1.3.1963 aineyhdistelmänään kasvatus- ja opetusoppi (kasvatuspsykologinen linja), psykologia (soveltava linja), sosiologia ja tilastotiede. Suomalainen kirjoitusnäyte tuli annetuksi maaliskuun 1. päivänä 1963. Lauri Posti allekirjoittaa todistuksen tiedekunnan puolesta. Auto tuli ostetuksi, mutta he, perhe, luopuu siitä, kun laskevat, että taksin käyttö olisi tullut halvemmaksi. Rauno on edelleenkin töissä ministeriössä.

Elias-veljeni pääsee Kajaanin seminaarissa toiselle valmistavalle luokalle ilman ehtoja. Hän tapaa sattumoisin Pieksämäen asemalla Helenansa ja he alkavat yli viisikymmentä vuotta kestävän seurustelunsa, joka ei tosin johda mihinkään virallisiin liittoihin. Helena on välillä naimisissakin. Elias tutustuu Helenaansa neljän tunnin ajan junaa odotellessaan, siis huomattavasti pitemmän aikaa kuin Juicen Pieksämäen asemalla soi blues –kappale.

Kun nyt grafologia tuli osaltani tutkituksi, innostun, kun ilmestyy Jarl Fahlerin kirjoittama kirja Hypnoosi. Fahler on tunnettu hypnotisoija ja on käynyt antamassa näytöksiäkin. Hypnoosissa sinänsä ei ollut mitään outoa, mutta Fahlerin siinä kirjassa esittämissä muissa ilmiöissä sitäkin enemmän. Ensimmäistä kertaa minulle tuli silmille kirjainyhdistelmä ESP, extra-sensory perception, joka tarkoittaa ilman aisteja välitettävää tietoa. Siis henkilö havaitsee muulla tavoin kuin aistein jotain kaukaista tapahtuvan. Uskoin kaikki, mitä kirjassa luki. Olihan se minun toiveitteni mukaista, että voisin tietää mitä toiset ajattelevat. Pidin jopa vapaaehtoisen esitelmän kirjan perusteella, kun niin innostuin. En ensinkään osannut ajatella, että nämä kokeiden tuloksina esitetyt ESP:n olemassa olosta kertovat tilastot olivat aivan väärin johdetut ja koejärjestelyt vuotivat. Jarl Fahler itse ei ollut tehnyt minkään alan tieteellistä tutkimusta, eikä hänellä ollut mitään yliopistollistakaan tutkintoa. Kirjassa esitetyt tulokset oli tarkoitettu hämäämään sellaista yleisöä, jolla ei ollut hajuakaan tilastollisista menetelmistä. Nythän näyttää siltä, että esimerkiksi tilastoarvoista mediaani on täysin tuntematon käsite. Voitte itse harjoitella, minkä kuvan esimerkiksi palkka-aineistosta antaa sellainen tieto, että mediaani on keskiarvon alapuolella.

En nyt tässä puutu siihen, mikä ESP:ssä mättää, sitä ei ole kukaan vielä valvotussa kokeessa saanut aikaiseksi. Tietoa löytyy esimerkiksi Thomas Gilovichin kirjasta How we know what isn’t so The Free Press 1993, luvusta Belief in ESP. Tilastojen ja todennäköisyyksien suhteen ihmiset ovat usein melko tietämättömiä. Esimerkiksi jos löisin vetoa jossakin ihmiskokoontumisessa jossa on yli 23 ihmistä koolla, että tässä joukossa on melko varmasti kaksi, jotka juhlivat samana päivänä syntymäpäiväänsä, pitemmän päälle voittaisin. Jo 35 ihmisen kokoontumisessa voittaisin 85 prosentissa tapauksissa vedon.  

Kirjoitin muutama vuosi sitten artikkelin Skeptikko-lehteen Nobelin palkinnon saaneesta teoreettisen fysiikan alalla kunnostautuneesta Richard P. Feynmanista, hänen elämästään ja hänen käsityksestään tieteestä. Feynman kiteytti näkökantansa mm. seuraavaan lauseeseen (oma käännös): ”Tiede on keino oppia kuinka saada jotakin selville jota ei vielä tiedetä, ja missä laajuudessa asioista tiedetään (koska mitään ei tiedetä absoluuttisesti), ja kuinka menetellä epäilyksen ja epävarmuuden kanssa, mitkä ovat todistelun säännöt, kuinka pitää asioista ajatella että voidaan päätyä johonkin ratkaisuun, kuinka saada totuus erottumaan huijauksesta tai teeskentelystä”. Tämän suuntaista pohdiskelua ei oppikouluissa silloin harrastettu. Lähdekritiikki oli aivan tuntematon sana. Minä saan aina selkäkarvani koholle, kun esimerkiksi Ilta-Sanomissa on jutun tekstinä ”tutkijat ovat saaneet selville ….” – mitkä tutkijat, missä ja milloin ja miten? Sama suorastaan vihastus tulee päälle, kun joku entisessä työpaikassani sanoi, todella sanoi, ”tiede ei tiedä kaikkea”. Tämä lause on aivan yhtä mielekäs kuin ”ynnälasku ei tiedä kaikkea”. Ei metodi tiedä mitään, se on väline, jolla ehkä voidaan saada tietoa, mutta itsessään sillä ei ole arvoa.

Kokeen toistettavuus ontuu, kun puhutaan ESP:stä. Toistettaessa ei saadakaan samantapaisia tuloksia. ESP:hen uskovien selitysarkku onkin täynnä varaumia, miksi seurantakoe ei onnistunutkaan. Luulisi, että tämä tieteelliselle kokeelle asetettu vaatimus olisi hyvinkin tuore asia. Itse asiassa se on hyvinkin vanha. William Gilbert tutki magnetismia ensin kahdeksantoista vuotta ja vasta vuonna 1600 julkaisi kirjansa siitä, kun oli mielestään tutkinut tarpeeksi. Kirjan nimi oli De Magnete Magnetisque Corporibus, et de Magno Magnete Tellure. Kirjan De Magnete merkitys tieteenhistorialle ei ole kuitenkaan, mitä se tutki, vaan miten se tutki ilmiöitä: loppumattomia kokeita kokeiden perään ja tulosten arviointia ja teorian testaamista kokeiden antamiin tuloksiin nähden. Gilbert keksi siis länsimaisen tieteellisen tutkimusmenetelmän, jossa teoria tarkastettiin kokein ja sellaisin kokein, jotka kuka muu tahansa pystyisi halutessaan toistamaan: ”whosoever would make the same experiments”. [Gribbin: Science, a History]