Vuoden 1956 syksyllä perhepakalla pelataan, mutta ei mistään yhteisöstä muodostu Hullunkurista perhettä sivuun pantavaksi, jossa olisi ollut äiti, isä, tytär ja poika. Peliä voi pelata myös Musta Pekka korteilla jättämällä Mustan Pekan pois. Myöhemmin pelin nimestä jäi ”musta” pois samoin kuin ”näin lauloi kerran musta Saara, pien’ neekerlapsi hyvillään” laulun sanoista on nykyisin poistettu toteamus, että Saarasta uskossa kuollessaan olisi tullut valkoinen. Tämä ei tietenkään kuulu mitenkään tähän kirjoitelmaan tai mihinkään muuhunkaan.

Siskoni palautuu Nikkilästä Kajaaniin, koska kansakoulunkäynti alkaa. Niinpä meitä on kolme asumassa yhtä huonetta, jossa ei ole muuta keittomahdollisuutta kuin yksi keittolevy, mutta sentään vuoteet kaikille: äidin vuode ja levitettävä heteka. Kalustukseen kuuluu lisäksi kantele ja yksi kirjoituspöytä, jossa oli sisäänrakennettu kaareva kirjahylly. Kirjoituspöydän laatikossa on jäljennös isäni ja äitini avioero-oikeudenkäyntipöytäkirjasta, joka ei oikein olisi sopinut minun luettavakseni. Muut huonekalut ovat menneet lainaan Raunolle Mannervaaraan.

Normaali, vaikkakaan ei hullunkurinen, perhe on kahdella vanhemmalla veljelläni. Kaikkein vanhin veli on aluksi erossa, mutta sitten uudelleen naimisissa, mutta häntä en tapaa muutamaan vuoteen. Isäni uusperhe muuttaa Ylivieskaan ottaen mukaansa vanhimmat siskoni Tampereelta. Tästä ei tietenkään hyvää seuraa. Uusperheen vaimo on vain kaksi vuotta vanhempi sisartani. Ja sitten on täysi murkku 14-vuotias samassa sopassa, ja vielä uudesta avioliitosta vauva ja arkki-itara isäni. Hän on siis uskonnon lehtori, kun auskultoinnit menivät läpi, mutta opettaa lisäksi kirkkohistoriaa, yleisestä historiaa ja kansantaloutta. Hänestä on luonnollista, ettei minua kutsuta koskaan Ylivieskaan käymään, koska matkat maksoivat.

Kun nyt tytöt ovat kasvaneet, alkaa tuhmuuksiakin, kuten lättähatun rukous, tihkua Kajaaniin, kun he, vaikkakin harvoin, käyvät opettamassa niitä minulle.. Ensiksi tietysti pitää luokan sukunimijärjestys oireellisesti muuttaa: ”Pylväs, Pysäys, Pärssinen”. Samoin opetellaan Jaakobin poikien nimet uusiksi: ”Ruben, Simeon, Leevi, Juuda, Dan, Naftali, Gad, Asser, Nasser, Isaskar, Sebulon, Josef, Stalin ja Benjamin.” Näitä poikiahan Jaakobille tekivät nuoremmasta vanhimpaan naiset ja orjat nimeltä Lea, Bilhan, Silpa, sitten taas Lea ja lopuksi Rakel. Yksi tyttökin mainitaan tehdyksi. Jaakob näyttää olleen melkoinen opportunisti, mutta tätä juttua ei sivuttu alkuunkaan Vuolijoella pyhäkoulussa.

Alan hiljalleen unohtaa, että minulla on isä, koska äitini reilu kaveri korvaa hyvin tuon olemattomissa olevan. Minä pidin hänestä, hän oli miehekäs isän esimerkki ja antoi vielä rahaakin elokuvissakäyntiin, jos en muuten ymmärtänyt olla poissa. Tai antoi, mikä oli vielä repäisevämpää, junalipun Nurmekseen ja takaisin. Lättähattu lähti Kajaanista kello 11.25, Kontiomäelle se saapui 11.50, ja puolen tunnin kuluttua lähti toinen Nurmekseen jossa oltiin 14.34. Tässä junassa oli asiantunteva kuljettaja, joka ei häiriintynyt minun istumisesta siinä etumaisessa moottoritilassa tarkkaillen intensiivisesti rataa ja nopeusmittaria, joka aika suurena näkyi sinne vasemmallekin. Ajettiin joskus jopa vauhdilla 80 kilometriä tunnissa. Vauhtia säädettiin lyhyestä mustasta kulmikkaasta kahvasta, jonka päässä oli pallo. Takaisin Nurmeksesta toinen juna lähti tunnin päästä 15.45, Kontiomäellä oltiin kello 18.00. Sieltä lähti Helsinkiin yöjuna, ja Kajaanissa oltiin tasan seitsemältä illalla. Harmikseni takaisin lähtevässä junassa oli tiukempi komento, ja junan kuljettaja käski minut matkustamoon, vaikka en puhunut mitään. Etupenkki oli kuitenkin tyhjä, ja niinpä näin nopeusmittarin näytön, kuljettajan umpimielisen niskan, kuin rataakin seuraavaan mutkaan saakka lasiseinän takaa. Aika paljon oli matkalla seisakkeita, joilla ”juna pysähtyy tarvittaessa”. Jos juna tulisi pysähtymään, kuului junan pillistä ”piip”, mutta jos oli aikomus ajaa ohi, niin vihellettiin ”piip pip”. Konduktööri aina tarpeen vaatiessa painoi junan ovien kohdalla ylhäällä olevaa nappia, josta ääniviesti meni kuljettajalle, ja junan kuljettaja lisäsi vauhtia kun pelkkä ”piip” kuului, eikä pysäkillä näkynyt kyytiin tulijoita. Veturiahan ei kiskobussissa ollut, joten ei kuljettajakaan voinut olla veturinkuljettaja, vaikka virkanimike olikin veturinkuljettaja. Englanninkielessä on pikkupysäkeille hauska sana ’whistle stop’, eli pysähdytään vihellyksen ajaksi, mutta ei lättähattu turhia vislaillut.

Elias-veljeni asuu Lahdessa Mari-tätinsä taloudessa, jonka epätasa-arvoisina jäseninä ovat keski-ikäinen Mari-täti, nuori aviomies ja 15-vuotias Elias. Mitään huolenpitoa hän ei saa, mutta sen sijaan isältään raamatunlauseita. Kun tili viedään Marille on tuloksena: ”Viime tilistä jäi minulle tasku rahoiksi kokonaista 5 mkaa”. Ruokakin on vähän tiukilla: ”Juustoa en ole saanut kahteen kuukauteen ollenkaan”.  Isänsä mukaan Elias ei saisi käyttää rahaa matkustamiseen veljensä luo Helsinkiin: ”Miten raaskit vähäisistä tuloistasi käyttää noin paljon matkustamiseen? Silläkin rahalla ostaisit jotain hyödyllistä itsellesi”. Kehotuksia kuitenkin tulee: ”Elä säästeliäästi” ja ”Turvaa Jumalaan”. Nämä kehotuksethan eivät maksa kuin postimerkin verran. Yhteydet pitää hoitaa kirjeitse, mutta siinäkin on vähän vaikeutta, Elias kertoo: ”Maritäti ei raaski antaa mulle oikeata kirjoitus paperia”. Kirjeet pitäisi lähettää ainakin Ylivieskaan Marin kirjeiden kanssa, jotta postimerkki säästyisi, ja Mari voisi lukea mitä Elias kirjoittaa.

Elias pääsee kuitenkin jouluna tapaamaan ensimmäisen kerran puoleentoista vuoteen isänsä uusperhettä ja siskojaan Ylivieskassa. Niskassa on kuitenkin häätö Marin luota. Isänsä kehottaa Eliasta etsimään uuden ja mieluummin edullisen asunnon. Kukahan nykyisistä 15-vuotiaista pystyisi samaan? Uusi asunto löytyi kuitenkin, ja isän huollettavaksi määrätty on nyt ilman mitään huoltoa mistään päin. Isänsä kirjoittaa: ”… soisin Sinun olevan mahdollisimman vähän äitisi kanssa tekemisissä. Hän ei missään tapauksessa halua Sinusta koskaan huolehtia.” Edellinenhän on kuin nykyistä venäläistä disinformaatiota. Arvi Pärssinen ei koskaan aikaisemmin eikä myöhemminkään huolehtinut pojastaan. Sen sijaan äitimme uhrasi jatkuvasti rahaa ja huolenpitoa pojalleen, ja maksoi lopulta hänen ammattiin kouluttautumisestaankin. Onttoa sanahelinää pojalleen pyörittää Arvi-isä rukousmyllyssään: ”Toivon vain, että vuodattaisit rukouksessa koko sydämesi ja kaikki syntisi Jumalan eteen ja uskolla vastaanottamaan pyhässä ehtoollisessa täydellisen anteeksi-antamisen, saisit aloittaa uuden, Jumalanlapsen elämän puhtaudessa ja totuudessa.” Ei voi kovin helposti sanoa edellistä kieliopillisestikin kovin virheellistä lausetta millään tavalla järkevän isän kirjoittamaksi 15-vuotiaalle lapselleen.

Ehkä huolehtiminen näkyy selvimmin silloin kun Elias käy rippikoulun ja pääsee ripille. Hänen isänsä kirjoittaa: ” Minä en nyt Sinulle erikoista rippilahjaa lähetäkään kun jouluna  saamaasi kelloa olin sellaiseksi ajatellut.” Siis pelkkä rippilahjaksi ajatteleminen poistaa rippilahjan tarpeen! Sen sijaan tämä äiti, joka ei koskaan tulisi huolehtimaan pojastaan, kirjoittaa: ”Kuule, rakas lapsi, Sinä olet liian nuori asumaan yksin vieraissa ilman edes sellaista sukulaista kuin ’Mari-täti’. Työpaikkoja löytyy varmasti muuallakin. Minä ehdotan, että matkustat heti kun et enää saa asua Tuomolassa, sinne Ylivieskaan. Minä totisesti hälyytän poliisit sen miehen kimppuun, ellei huolehdi Sinusta. Jo nyt on kumma, että hän hylkää Sinut. Painu vain Ylivieskaan ja sano, että isä järjestäköön asiat.” Äidillä on parempi rippilahja pohjalleen, kuin vain viime jouluisia ajatuksia: ”Annan Sinulle jotain rippilahjaksi, mutta mitä? (kelpaako tuo matkaraha lahjaksi vai ei, kirjoita.) Haluatko tulla tänne huhtikuun 13 pnä ja sitten matkustaa Ilmon kanssa 17/4 Mannervaaraan pääsiäislomalle?” Arvi P:n huolehtimattomuus on varsinkin Raunon tiedossa, joka vasta syksyllä sai isältään rahat, jotka menivät Eliaksen kenkiä ostaessa. Kesäkuussa 1957 Rauno kirjoittaa: ”Elias kirjoitteli jonkun aikaa sitten ja kysyi, saisiko hän tulla tänne Mannervaaraan, kun hänelle tulee häätö asunnosta. Tämä tuntui minusta perin ihmeelliseltä. Kuinka alaikäinen ja holhouksen ja huolenpidon alainen lapsi voi yksin ja pitää yksin selviytyä tuollaisista pulmista. Eihän hän millään pysty itselleen asuntoa hankkimaan. Hän on kuulemma saanut palkankorotuksenkin, mutta samalla on Mari-täti korottanut hänen vuokraansa. Tämä on sitä hurskautta, jota jokainen ilme hänen naamallaan niin kauan, kun minun silmäni ovat tässä maailmassa nähneet, on yrittänyt todistaa.” Rippipuvuksi kaivaa Mari-tädin kumppani jostakin itsellään olleen kaksitoista vuotta vanhan puvun, josta pitää vielä maksaakin peräti 7000 markkaa. Asianlaitahan ei ollut mitenkään ennenkuulumatonta: Rauno sai lainata isältään rahaa ostaakseen ylioppilasjuhliin puvun. Ylioppilaaksi tullessaan Rauno oli alle 21-vuotias.