Mummoni Helena Kuisma, s. Rantalainen (1882-1957) oli melkoinen kansanperinteen kokoaja. Onneksi hän ei kirjoittanut pöytälaatikkoon, vaan avusti lukuisia tahoja kirjoituksillaan elämän eri aloilta. Tietenkin hän keskittyi siihen minkä parhaiten tiesi ja muisti, nimittäin karjalaisuuteen. Myös itse karjalan kieli oli hänelle tärkeä. Omaelämäkerrallisella Kirvun murteella kirjoitetulla muistelmilla hän osallistui jopa kirjoituskilpailuihin. Kirjeessään 19.4.1939 Helena Kuisma kertoo osallistumisestaan: ”Minä kävin Pirkon kanssa Wiipurissa valokuvassa. Wähän oli muutakin asiaa, vaan pääasia oli valokuvat. Laitoin yhden kuvani sinne Helsinkiin, nyt jo neljännen kerran pyysivät. Kirjoitin sinne Kirvun murteella ’Pienii pirstaleita miu omast elämästäi’. En luule sen puhtaampaa Kirvua toisenkaan löytävän, vaan palkintoa en kumminkaan saa sen kyllä tiedän, mitäs niistä sellaisista on puhettakaan, mutta koska olen sinne ennenkin kirjoittanut, niin laitoin nytkin.” Kirjeessään 27.5.939 pääsee Helena Kuisma kertomaan lopputulokset: ”Sie uot ain kyselt siint murrekirjutuksest sin Helsinkii, ni nyt mie sai viime viikol sielt tiijo. Hyö kirjuttaat:’ – on palkintolautakunta arvostellut erittäin ansiokkaaksi ja päättänyt antaa viidennen palkinnon 50 mk.. – Samalla kun onnittelemme Teitä siitä, että olette selviytyneet harvalukuisten voittajien joukkoon tässä 1007 osanottajien kilpailussa, kiitämme lämpimästi Teitä osoittamastanne harrastuksesta ja taidosta sekä rohkenemme toivoa, että vastedeskin hyväntahtoisesti asetatte kykynne käytettäväksi, kun kansankielemme ja kansamme elämän tieteellinen tutkimus tarvitsee tietoja Teidän kotiseudultanne.- Professori Lauri Kettunen, Tohtori Martti Haavio"

’En mie ois uskont ihmettä, jot 1007 kirjuttaijaa, ja miut läijäät viijenneks.”

Helena Kuisma summaa elämäkerrassaan (vuodelta 1947) seuraavasti: ”Koska koulu toiveet katkesivat isäni kuoltua ja kohta joutuin naimisiin, niin sitten kohdistin elämäni kodin hoitoon ja myöhemmin alkoi perhekin lisääntyä ei siinä enää ollut paljon aikaa ulkopuolisille harrastuksille, vaikka kuinka olisi mieli tehnyt. Kaksi vuotta kuuluin vain Lotta Wärt yhdistykseen, josta oli pienten lasteni hoidon tähden luovuttava. Sen jälkeen kohdistin elämäni päätarkoituksen kodinhoitoon, vaikka käsityöt ja kirjallisuus ovat aina olleet suurimpia mieli harrastuksiani. Ehkä yli 20. takaisin päin luin ”Karjala” lehdestä kehoituksen kerätä kaikkea vanhaa muistitietoa ja pyytämään ”Keräily toimistolta” paperia ja ohjeita, niin tein työtä neuvottua ja siitä se alkoi. Kotiväki eivät minua oikein ymmärtäneet, eivätkä näitä harrastuksia, vaan sain kumminkin ”Sanastajan” vastauksiin suurta apua mieheltäni. Sanoihan mieheni eräänkin kerran ”Nyt tää mei Helena on tult hulluks, myö käyvää iltasil nukkumaa hää jääp tutkimaa nuojta paperloi”. Semmoista se oli, ei kotiväellä ollut mitään vastenmielisyyttä, jos ei mielenkiintoakaan näitä harrastuksieni kohtaan. Miestäni kyllä kiitän, meillä oli maaseutuoloihin nähden suuri kirjasto muutamia mainitakseni. Suuri Tietosanakirja, II osa. Maapallon eläimistö, Wälskärin kertomukset.”

Suuri osa Helena Kuisman kirjallisesta jäämistöstä on luettavissa Suomalaisen kirjallisuuden seuran kansanrunousarkistossa Helsingissä. Jos etukäteen sopii tulostaan, niin aineisto kootaan valmiiksi saataville. Kilpakirjoitus Miu omast elämästäi on julkaistu kirjassa Suomen kansan murrekirja, Itämurteet.

Kansanrunousarkistossa on luettavissa mm. Helena Kuisman kaskuja: ”Muutamii papi kokelaita tul kerra majatalo luo, höil ol kova nälkä, mutt ei olt rahhaa ei nii pennii yhelläkää. Hyö pyysiit ruokaa, mut siit ko olt syöniet, ni jostakii asiast tul höil keskenää riita. Isäntä tul kysymää, jot mikäs on asian. Hyö sannoit, jot ”ei meil muuta asiaa uo, ko jokkaine tahtos vaa maksaa mei syömisieme”. Mut siit yks kokelas ehot, jot ”käykää työ isäntä sokoks, ni kenne saatta kii ni se saap siit maksaa”. Isäntä suost siihe tuumaa ja käi sokoks. Hyö köyttiit isännä silmil vaattie ja käit isse juoksemaa ympär tuppaa. Isäntä tavottel höitä kii, eikä tavant, viimisel alko kopina vähä kerrassaa vähentyy ja viimisel loppu kokonaa. Siit koi olt ennää mittää liikettä, ni isäntä ot vaattie pois silmiltää, ni eihä siel olt ennää ei nii rist sieluu, kaik olt männiet mail matkollie, soil sorkillie.”

Yksinpä palokärkikin  on saanut oman muistonsa:

Palokären laulu.

Palokären laulua sanoivat kotitaloni mummot ”tillimiseksi”. Kuullessaan kären laulavan, sanoivat aina:

Tilli tilli kärkiseini

jos sinä hyväksi tillit

mut jos sinä pahaksi tillit

nii tilli tikku silmäheisi

koivun oksa korvaheisi

 

Virpomalorut kuuluivat tietenkin asiaan. Seuraavaa tosin ei palmusunnuntaina monenkaan karjalaislapsen suusta kuule:

Vanhat ukot lukivat näin.

Mie se virvon viinan iestä

Kopsuttelen kahvin iestä

rapsuttelen rahan iestä,

viel sen punasen pullin iestä,

suuhuni saahaksei,

pussihei pannaksei.

 

Kansanrunousarkistossa vierähtää helposti koko päivä Helena Kuisman kirjoitusten parissa. Minulle oli tuo kokemus – lukea mummoni omin käsin kirjoittamaa tekstiä – hyvin erikoinen, kun tiesin taustat.

Kansanperinteen ja suvun perinteen tallentaminen näyttää olevan sukuvika. Jo äitini Sylvi Pärssinen harrasti tietoisesti kirjoitusten säilyttämistä ja pyysi jopa sodan aikana lähettämissään kirjeissä,, että ”säilyttäkää nämä, kun minulla ei ole aikaa pitää päiväkirjaa”. Äitini alkoi noin vuonna 1968 koota omia kirjoituksiaan ja kirjeitä. Tätä työtä hän jatkoi kuolemaansa saakka, vuoteen 1991. Sitten teki veljeni Rauno Pärssinen suurtyön kooten suvun aineistosta useita eri aikakausiin keskittyvää kirjaa, joissa pääosassa olivat kirjeet. Kun nykytekniikka tuli mukaan skannayksineen ja tallennusvälineineen, siirtyivät alkuperäiset kirjeet minun haltuuni. Kun lisäksi sain kaikilta kuudelta sisarukseltani heidän tallettamansa (!) kirjeenvaihdon, aloin koota suvun ja omaa historiaani kokoon. Aikaa meni noin kymmenen vuotta, mutta nyt kokoamassani tekstissä on suvun ym. kirjeitä noin 3200 kappaletta. Lisäksi on muuta autenttista tekstiä kuten isäni lukioaikainen päiväkirja vuosilta 1926 – 28. Henkilöhakemistoon on kertynyt noin 4300 henkilöä. Kirjoitukseni laajuus on tällä hetkellä 8200 MS-Word-sivua – ei ole liikaa nollia.

Edesmennyt Helsingin yliopiston kulttuuriantropologian professori Karen Armstrong julkaisi muutamia vuosia sitten tutkimuksensa Remembering Karelia, joka keskittyy karjalaisuuden ja nationalismin suhteisiin ja tietenkin siihen, kuinka ihmiset kokevat menetetyn kodin. Karen käytti aineistonaan pääosin mummoni Helena Kuisman kirjeenvaihtoa. Karen myös kävi Inkilässä vuonna 1995. Tekemäni käännös tuosta kirjasta (toivottavasti) ilmestynee piakkoin. Kun kirjassa mainitaan esimerkiksi sana Inkilä 202 kertaa, voisi sen olettaa kiinnostavan inkiläläisiä.