PSP:n loppuaikoina työtehtäväni muuttuivat aina vain mielenkiintoisemmiksi. Pääsin mm. aivan yksinään käymään asiakkaan luona ja panemaan paperille, mitä tuloksia hän lähtötiedoistaan halusi. Lisäksi APL:n hallitseminen toi melko itsenäisiä pikkuprojekteja, esimerkiksi konttoreiden suoritustason mittaamisen ja arvioinnin. APL:llä tehtiin myös notariaattiosastolle osakekauppoihin liittyviä laskelmia. Kuitenkin osasin päätellä, että pitemmälle en pankissa pääsisi. Laitos oli niin byrokraattinen, että parempiin tai sanotaanko paremmin palkattuihin hommiin piti olla yliopisto- tai ekonomin tutkinto. Kun en niitä ollut hankkinut, oli uraputken suu tässä firmassa jo näkyvissä. Toimihenkilöyhdistyksen parissa oli minulle vihjattu, että minusta voitaisiin kouluttaa seuraava puheenjohtaja sitten kun Salminen väistyisi. Puoluekantakin otettiin selville. Nämä työhön ja yhdistystoimintaan liittyvät pienet pilkahdukset eivät kuitenkaan muuttaneet sitä asiaa, että lapset asuivat 600 kilometrin päässä ja minä asuin yksin.

1970-luvun lopulla, vaikka aina puhuttiin ATK:sta tulevaisuuden alana, oli alalla kuitenkin suhteellisen vähän uusia työpaikkoja. 1980-luvun alussa työntekijöitten kysyntä alkoi huimasti kasvaa, kun jo melko pienetkin yritykset tietokoneitten halvetessa aloittivat automaattisen tietojenkäsittelyn. Olin 35-vuotias ja kohta ollut 10 vuotta samassa työpaikassa. Päätin, että nyt pitää katsoa jotain muuta.

Pistin hakemuksen Tietotehtaalle, jonne haluttiin APL-ohjelmoijaa. Minut kutsuttiin sinne esittäytymään. Työhönottohaastattelu oli hiukan kummallinen. Haastattelija sanoi, että heillä olisi tällainen ja tällainen ongelma ratkaistavaksi. Mitenkähän minä sen APL:llä tekisin? Ongelma ei ollut kovin vaikea, joten pienen vilkaisun jälkeen aloin kertoa mitä pitäisi tehdä. Lähes siltä istumalta olisivat minut palkanneet. Toinen paikka, jota hain, oli IT-alan pikkufirmassa Lappeenrannassa. Sieltäkin tuli vastaus, että tulehan haastatteluun. Niinpä sovittuna päivänä menin ja hekin olisivat minua palkkaamassa. Kuulemma hakemukseni, nykyisin sanottu CV erottui joukosta selkeytensä takia. Siis sinnekin olisi minut otettu. Rupesin vähän epäröimään: Tietotehdas ei siirtänyt minua yhtään lähemmäs lapsia. Sen sijaan Lappeenrannasta oli vain kolmen tunnin matka lapsia tapaamaan. Lisäksi siinä lähellä, Imatralla, asui kaksi siskoani, veljeni ja äitini. Kumpikin firma tarjosi reilusti isompaa palkkaa, kuin mitä nykyisin sain. Valitsin Lappeenrannan. Joku työpaikallani ilmoitti epäilyksensä, miten noin  pieni viiden hengen nyrkkipaja selviäisi aikojen saatossa. Pankin puolesta ei palkankorotustarjousta tullut, joten aivan kevein mielin voin sanoa itseni irti ja voin aloittaa Lappeenrannassa 21.4.1980. Läksiäiset pidettiin suunnitteluosaston toimesta ja toimihenkilöyhdistys tarjosi hotelli Vaakunassa lähtökahvit ja pisti käteen lasisen kynttiläjalan.

Pieni yksiöni Kivenlahdessa tuli myydyksi ja rahat saaduksi. Luulin jättäneeni kaikki PSP:läiset sinne pankkiin lopullisesti. Toisin kuitenkin kävi. Vuonna 2012 kuulin, että PSP-datalaiset kokoontuvat säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa. Menin mukaan kalaaseihin, ja siellähän he lähes kaikki olivat – kuka enemmän kuka vähemmän harmaantuneena ja minä lihoneena.

Imatran kaupungilla, joka oli palkannut pikkufirman sekalaisiin töihinsä, oli ensimmäisenä hommana tehdä jotain rekisterikartoituksia. Se ei mennyt ensinkään putkeen eikä hommaa saatu edes päätökseen. Omassa henkilökohtaisessa elämässäni oli siihen aikaan melko perustavanlaatuisia mullistuksia meneillään. Toinen homma oli suunnitella katurakennukselle systeemi, joka seuraisi kustannuksia ja työtunteja. Pienimuotoinen ennustelaskentakin oli mukana. Minä suunnittelin tuon homman, jonka sitten joku muu koodasikin minun pilkuntarkkojen ohjelmasuunnitelmien mukaisesti. Kuulin vielä myöhemmin tuosta ohjelmasta. Nimittäin kun olin palaamassa Saksasta vuonna 2003 eräältä työkeikalta, niin morjenstin tutun näköistä miestä Hampurissa Helsinkiin lähtevässä koneessa. Se oli insinööri Hannu Ojala, joka oli ollut silloin vuonna 1980 Imatran kaupungilla töissä ja aina ruokatunnilla muun porukan mukana pelaamassa sököä minunkin kanssani. Sököä varten oli teetetty aivan erikoinen pöytäkin, jossa jokaisella oli esimerkiksi oma rahalokero. Hannu sanoi minulle, että he tarkkailivat katurakennuksen kustannuksia 18 vuotta minun suunnittelemalla ohjelmistolla, ennen kuin joutuivat uusimaan systeemin.

Toinen homma alkoi samaan aikaan. Jostakin oli tämä firma onnistunut saamaan asiakkaakseen Pohjois-Karjalan keskussairaalan. Sinne piti suunnitella materiaalihallinnon systeemi. Toisin sanoen systeemi koski kaikkea muuta kuin potilaan hoitoa. Muistan aina, mikä oli ensimmäinen nimike: intubatiotuubi. Meni kauan aikaa, ennen kuin tiesin, mitä tuolla tuubilla tehtiin.         Enpä haluaisi saada sellaista henkitorveeni.

Eräs yhteensattuma paransi huomattavasti taloudellista tilaani. Nimittäin siskoni oli hankkinut lapsen ja tarvitsi vuodeksi viransijaisen musiikkiopistoon laulua opettamaan. Minut valittiin, mutta en uskaltanut ottaa kaikkia oppilaita, vaan vain puolet. Toisen puolen hoiti eräs musiikinopiskelija, jolla ei ollut sävelkorvaa. Minulla oli viransijaiselta vaadittava pätevyys, toisin sanoen laulun II-kurssi, joten sain sillä perusteella täyden palkan. Lisäksi oli opiskellut Sibelius-Akatemiassa yhden vuoden laulun pedagogiikkaa, joten ei tarvinnut enää opetella, miten pitää opettaa.

Syksyllä sitten alkoi tuo ruljanssi: kahdeksan tunnin työpäivä ja sitten illalla noin 3-4 tuntia laulun opetusta. Tarpeetonta sanoa, että arkipäivät olivat aika rasittavia. Lisäksi materiaalihallinnon osalta piti joskus käydä Joensuussa tai Kuopiossa. Hommaa koordinoi nimittäin Tietosavo Kuopiosta ja tämä pikkuruinen firma oli alihankkijan roolissa.

Autokin piti hankkia. Ajokortin olin suorittanut juuri ennen Helsingistä muuttoa. Auto oli sininen kuplavolkkari, jolla oli oma luonteensa. Kun kaasupoljinta painoi, tuli moottorin ääni kovemmaksi, mutta vauhti ei parantunut. Niinpä 80-lätkä, joka ilmoitti, että edessäsi ajaa aivan tolvana kuljettaja jolle pitää näyttää kuinka ajetaan, oli aivan tarpeeton. Yli 80 vauhtia ei tuolla kuplalla päässyt muuten kuin vapaassa pudotuksessa. Lämmityslaite oli kesäksi unohtunut päälle, enkä keksinyt, miten sen saa suljettua. Talvella sitten huomasin, että lämmityslaite olikin kylmennyt – nyt se puhalsi kylmää ilmaa. Jossakin vaiheessa talvella loksahti etupyörän jarrulevy semmoiseen asentoon, että jarrupolkimen painallus aiheutti vinkuvan äänen, mutta ei vauhdin hidastumista. Turvauduin siis parin kuukauden ajan käsijarruun ennen kuin ehdin korjaamolle. Opin todella taitavaksi ennakoijaksi liikenteessä, joka taito on säilynyt tähän saakka.

Musiikkiopiston oppilasaines oli aika kirjavaa. Eräs oppilaista oli veljeni. Kaikille yritin antaa jotain uutta näkemystä heidän valitsemiinsa esityskappaleisiin. Tosin oli hyvin omituista, että ammattinäyttelijälle, joka siis opiskeli laulua, oli outoa, että pitää esitystään suunnitellessa päätellä ensin, onko tämä iloinen vai surullinen laulu.

Pianonsoittotaitoni kehittyi melkoisesti. Jo Sibelius-Akatemiassa pedagogiikan tentissä kun säestin pianolla oppilasta itse, niin tenttaaja ihmetteli, että itse säestin. Yleensä laulua pääaineenaan opiskelevat olivat melko tumpeloita pianonsoittajia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Minä en ollut se poikkeus vaan esimerkiksi Antti Koskinen, joka jopa esiintyikin itse itseään säestäen.

Tietysti jouduin jonkun kerran esiintymäänkin. Yhden sinfoniakonserttiarvostelunkin kirjoitin lehteen, kun ei sopivampaa arvostelijaa sille illalle ollut.

Pikkufirma Lappeenrannassa oli jo minun sinne tullessani konkurssin partaalla. Autokorjaamolta ei saanut firman autoa muuta kuin käteismaksua vastaan. Useinkaan palkkapäivänä ei kokonaista palkkaa ollutkaan maksaa, vaan firman toimitusjohtaja jakoi toimistohuoneiston keittiössä setelinipusta osan palkasta suoraan käteen. Kassanhoitaja tosin  kirjasi menekin. Yksi etu oli kuitenkin: firma teki töitä kuljetusliikkeelle, jolla oli oma bensapumppu. Sieltä saimme me tietotyöläisetkin tankata hyvin edullisesti. Kauppalehtikin alkoi noteerata meidän pientä firmaamme protesti-sivuillaan. Tässä alkoi pyöriä päässä, että mitäs nyt. Yhden kerran jo lopetinkin töissä käynnin, mutta toimitusjohtaja tuli henkilökohtaisesti käymään asianajajan kanssa ja lupasi palkkojen jatkossa tulevan ajallaan. Kerran jouduin Lapin matkalta kääntymään Pudasjärveltä takaisin, kun siellä pankissa ei ollutkaan minun palkkarahojani niin kuin oli sovittu. Ajelin lopulta yötä myöten takaisin, menin silloin Joutsenossa olevaan firman toimistoon, jätin avaimet pöydälle ja kirjoitin lapun ”täten puran työsopimukseni”. Loput palkasta hain työvoimaviranomaisilta.

Olihan se aika rohkeasti tehty, mutta minulla olikin jo taskussa työsopimus Tietosavon kanssa, jolla jatkaisin entistä hommaani, mutta työnantajana nyt Tietosavo. Tietosavo näki mahdottomaksi yhteistyön tuon pikkufirman kanssa. Firma meni konkurssiin puolen vuoden päästä ja alle vuoden kuluttua nuori toimitusjohtaja kuoli keuhkoveritulppaan.

Kävin Kuopiossa ensiksi Lappeenrannasta käsin, mutta sitten oli pakko hankkia jokin asuinpaikka Kuopiosta. Yleensä asuin joko hotellissa tai Tietosavossa töistäni vastaavan kotona. Kesällä olin muutamia öitä leirintäalueella ja autossakin tuli nukutuksi. Tietosavo maksoi matkakorvauksetkin Lappeenrannasta Kuopioon, vaikka se oli oikeastaan pelkkä minun työmatkani, josta ei ainakaan verotonta korvausta olisi saanut maksaa (kuinkas pitkän ajan kuluttua se verovelka vanheneekaan). Joensuussa jouduin käymään useinkin, jonka matkan varrella asuivat lapsetkin. Joensuussa yövyin veljeni luona ja joskus harvoin hotellissa.

Kuopiossa siis pääosin oltiin ja työ oli mitä suurimmassa määrin itsenäistä ja asiakaslähtöistä. Loppujen lopuksi kaikki lutviutui hyvin. Lisäksi koska tein töitä tuntityöläisenä joka työ- ja matkatunnin laskuttaen, tilit olivat joskus melko mahtavia. Palkkashekkiä lunastaessani pankissa alettiin jo kysellä, että eikö kannattaisi avata tili sen sijaan että kuljettaisin kuukausipalkkaa taskussa. Romun arvoinen Mazda, johon hyvin palvellut Kupla oli vaihtunut, tienasi oman arvonsa verran kilometrikorvauksia joka kuukausi.