Lappeenrantalaisen pikkufirman osalta työni päättyivät siihen, että 7.10.1981 allekirjoitin työsopimuksen kuopiolaisen jo vakiintuneen keskisuuren IT-yrityksen kanssa ja purin aikaisemman suhteen maksamattomien palkkojen takia. Jatkoin siis samaa työtä mitä aikaisemminkin, mutta nyt varsinainen toimeksiantaja oli työnantajani enkä tehnyt töitä alihankkijafirmassa. Yritin myös oman firman perustamista, mutta verottaja oli sitä mieltä, että kun asiakkaita olisi vain yksi, niin siitä syntyi aivan normaali työsuhde. Aivan normaali se ei kuitenkaan ollut, koska minulla ei ollut mitenkään säännöllinen työaika eikä tuntimäärää rajoitettu sen enempää kuin töihintuloaikojakaan.

Ohjelmointikielenä oli FAS, eli VTKK:n ylläpitämä ohjelmointikieli, joka oli aivan yhtä pätevä kuin muutkin markkinoilla olevat. Sovellusalue oli kunnille ja kuntien laitoksille sopiva materiaalihallinto. Kuntien budjeteissa tilinumeron käsittely oli viety huippuunsa. Eri kunnissa oli erilainen budjetointityyli. Toisissa kunnissa oli jopa litterataso sitova ja niin muodoin kaikki kulut piti eritellä vähintäänkin litteroittain toiset tyytyivät taas momenttitasoon. Aikaisemmin kadunrakennusohjelmaa suunnitellessa tämä tuli jo minulle selväksi, joten siitä vain soveltamaan. Yksi aivan uusi piirre ohjelmaan suunniteltiin tai minähän sen suunnittelun tein aivan yksin (ja oltiin vasta vuodessa 1981). VAX-tietokoneiden käyttöjärjestelmässä oli ilmiö nimeltä MAILBOX. Sinne eri ohjelmat voivat lähettää määrämuotoista tietoa jota toiset ohjelmat voivat lukea. Materiaalihallinnon ohjelmistossa tein siten, että oli yksi ainoa MAILBOX, joka palveli kaikkia käyttäjiä. Kaikki tietokantaliikenne, niin datan talletus kuin lukeminenkin, kävi postilaatikon kautta. Mikään ohjelma ei suoraan lukenut tiedostoja vaan ohjelmat laittoivat postilaatikkoon joko tiedon luku- tai kirjoituspyynnön sovitun standardin mukaisesti. Niinpä aikaisemmin hankalasti toteutettava tietojen samanaikaisen käytön estäminen oli yksinkertaista. Kun ohjelma luki jonkun tiedon, asetti se aikaleiman. Kun sitten tietoa päivitettiin, tarkistettiin oliko aikaleima sama kuin luettaessa. Jos ei ollut, niin joku toinen käyttäjä oli mahdollisesti jo päivittänyt tietueen, joten tapahtuma jouduttiin peruuttamaan.

Siinä sitten tuli ajeltua melko monta kertaa Lappeenrannasta Kuopioon ja takaisin. Mazda-autossani oli kyllä pientä vikaa: lämmityslaite ei talvella toiminut – kyllä se kesällä toimi. Niinpä kovemmilla pakkasilla piti aina vähän väliä käydä huoltoasemalla lämmittelemässä.

Vuonna 1981 kevään alkaessa oli oma hankaluutensa siviilisäätyni vaihtuminen. Siinä olikin äidillämme ihmettelemistä, kun kolmella hänen lapsellaan oli samanaikaisesti eroprosessit käynnissä. Siitäkin sitten kaikki selvisivät, ja viiden vuoden yksinasumisen jälkeen olin virallisestikin yksinasuja.

Itseni esittäytymistä työtovereilleni Kuopiossa helpotti huomattavasti heidän firmansa 10-vuotisjuhla, jonne minut pistettiin laulamaan. Jotta hienostuneemmalta olisi kuullostanut, lauloin Duparcin muutaman laulun ranskaksi itse itseäni flyygelillä säestäen. Sain hienoimman arvostelun eräältä kuulijalta, joka luuli esitystäni playbackiksi ja minun vain teeskentelevän laulavani.

Materiaalihallinnon ohjelmisto tuli valmiiksi ja asennettiin käyttöön. Ylläpitoon oli  koulutettu yksi työkaveri. Niinpä olin valmis etsimään uusia uria, varsinkin kun Kuopiolainen yritys ei tuntunut enää olevan työpanoksestani kiinnostunut. Kuopio olisi kyllä kiinnostanut, koska sillä oli synergiaetuna se, että vanhimman veljeni kanttoripaikkaan Virtasalmella oli suhteellisen lyhyt matka. Virtasalmen kirkossa kävin usein soittamassa urkuja. Jätin siis ohjelmiston pyörimään, ja lähdin luullen ainaiseksi menettäneeni yhteyden oikein hyvin onnistuneeseen projektiin. Toisin kuitenkin kävi. Kun kuuden vuoden kuluttua jo asuin taas Kuopiossa, soi puhelin ja tuttu ääni oli puhelimessa. Se oli tuon sairaalan atk-päällikkö, jonka vaimo oli lähtenyt sairaalan kemistin völjyyn, mutta oli sitten tullut katumapäälle ja pyrki takaisin, mutta takaisin ei otettu. Tämä ei ollut kuitenkaan nyt hänen ongelmansa, vaan se, että uuden käyttöjärjestelmän asennuksen jälkeen materiaalihallinnon ohjelma oli lakannut toimimasta. Siltä istumalta sanoin, että nyt ilmeisesti flag numero 7 on tullut käyttöön. Pitäisi kokeilla, toimisiko materiaalihallinnon ohjelma, jos otettaisiin flag numero 8 käyttöön. Flagit olivat nimensä mukaisesti koneen käyttöjärjestelmän pieniä lippusia, joilla kaikenlaista hauskaa viestiteltiin ohjelmien kesken. Tuo em. MAILBOX käytti nimenomaan tuota flagia 7. Kohta soi puhelin ja helpotuksen huokausten keskellä atk-päällikkö sanoi, että nyt toimii. Koskaan ei tullut puheeksi, että olisin saanut jotain palkkiota.

Taas sattuma tuli peliin. Esimieheni Kuopiossa oli lähdössä pääkaupunkiseudulle firmaan nimeltä UNIC. Kyselin olisikohan siellä töitä. Vaikka olinkin tuosta Helsingin syrjäseudusta saanut tarpeekseni, tuntui uusi firma mielenkiintoiselta varsinkin kun heillä oli tarjota heti työsuhdeasunto ja ohjelmointikielenä COBOL. Ei muuta kuin takasin Mäkkylän liepeille lähelle entisiä asuinpaikkojani Pitäjänmäkeä ja Leppävaaraa marraskuun alussa 1983. Sovellusalue oli tosin mielenkiinnottomimmamasta päästä: osto- ja myyntireskontrat. Taas jouduin COBOL-kurssille ties kuinka monennen kerran. Hyvin pian huomasin saavani lukujen pyörityksestä lähes päänsärkyä.

Yksi valopilkku, josta oli myöhemmin hyötyä, oli tutustuminen Saaren-Seppälän seinätaulutekniikkaan. Enkä vain pelkästään tutustunut, vaan olin hänen assistenttinaan, kun hän veti määrittelyä Uudessakaupungissa eräässä kemianteollisuuden tehtaassa. Siitä sain sellaisen pohjan, että jatkossa sovelsin tekniikkaan melko suuren systeemin suunnittelussa ja pienempienkin. Tuli jotenkin oivallus, miten sillä toimitaan ja mitä siinä haetaan.

Yksitoista kuukautta Unicissa tuntui siten riittävältä. Pähkinärinteessä ei ollut paljon virikkeitä. Helsingin kaupunki tuntui kaukaiselta. Kävin siellä vain muutaman kerran. Unicissa tehtiin töitä COBOLilla. Sitten kaverini, se joka aikaisemmin ohjasi töitäni Tietosavossa, oli kajaanilaisen Tietosepon toimitusjohtajan Seppo Mustosen kanssa autossa ja soitti mobiilipuhelimitse että tulisinko Tietoseppoon. Siltä puhelulta sanoin suostuvani ja kuukauden irtisanomisajan jälkeen muutin Kuopioon. Yhtään päivää eivät antaneet laistaa, vaan todella tein töitä tuon kuukauden. Aloitin Tietosepossa 3.10.1983. Asuntoa eivät pystyneet järjestämään, joten menin yhteen huoneeseen isäni vanhan tuttavan, sen sokean miehen perheeseen. Muistan että pikkupoikana olin siinä talossa Kuopiossa käynyt, ja ihmetellyt miten sokeana yleensä pärjäsi. Asuin heidän luonaan pari viikkoa, ja joka aamu kuulin, että Jumala oli heitä siunannut myös runsaalla maallisella omaisuudella taivasosuuden lisäksi.

Sain sitten Tietosepolta asunnon, josta yksi huone oli vierashuone Kajaanista Kuopiossa vieraileville ja minulla oli huone ja keittiö. Vierailijoita ei ollut kovin paljoa onneksi. Tietosepon pääkonttori oli Kajaanissa ja sivukonttori Kuopiossa. Elettiin melko huolettomia aikoja firman tasolla: rakennettiin oma toimitalo ja tehtiin velkaa ja myytiin halvalla. Teimme Ylivieskaan ostosysteemiä. Niinpä havaitessani konkurssin uhkaavan, hyvissä ajoin siirryin Kunnallistiedon Kuopion konttorin palvelukseen seuraavana vuonna. Havaitsin asianlaidan silloin, kun menin ostamaan matkalippua Kuopiosta Ylivieskaan Tietosepon piikkiin: virkailija kohteliaasti huomautti, että vain käteismaksu kelpaa. Tästä pienestä vihjeestä arvelin iltakellojen alkavan soittaa Sepoille. Vuoden jälkeen se firma oli konkurssissa. Silloinen toimitusjohtaja tuli myöhemmin töihin samaan firmaan, josta pääsin eläkkeelle.

10. päivänä lokakuuta 1983 Pipa oli käymässä Kuopiossa. Päätin, saatettuani Pipan Outokummun linja-autolle, mennä Henry’s Pubiin. Siellä tapasin tulevan vaimoni. Tai oikeammin hän tapasi minut, koska hän siinä tarkoituksessa oli liikenteessä. Siinä jutellessa tuli luodatuksi musiikkia ja kirjallisuutta ja runoutta, ja huomasin meidän sopivan enemmän kuin hyvin toisillemme ja hänkin huomasi. Proosallisemmin hän kiinnostui minusta vain sen takia koska olin hänen isä-vainaansa näköinen ja  minulla oli puvun takki päällä. Oli kuulemma todennut vessassa jollekin naistuttavalleen, että ”vähänhän se hielle haisee, mutta eiköhän se lähtene pesemällä”. Hän lähti asunnolleni, ja kuuntelimme Brahmsin kolmannen sinfonian. Hänen herätyksensä konserttimusiikkiin oli tapahtunut Mahlerin toista sinfoniaa kuuntelemalla. Omar Khaijam oli myös hänelle tuttu, samoin kuin japanilaiset tankat. En ikimaailmassa ollut voinut kuvitella, että minulle voisi vielä löytyä tällainen helmi. Jälkeenpäin hän on minulle sanonut samaa, mutta tietysti toisin sanoin. Ehkä tämä meidän tapaamisemme on molemmille yksi elämämme onnellisimmista sattumista. Ei se Brahmsin kolmas ole mitenkään huono sinfonia; parhaasta päästä sanoisin. Kannattaa semmoisia kuunnella.

Minulla oli töitä Jyväskylässä kaupungin korjaamolla, tehtiin sinne järjestelmää kustannusten seurannasta. Jouluksi 1983 tuleva vaimoni muutti luokseni ja 9.4.1984 tuomari Kettunen maistraatissa vihkiviitta yllään julisti meidän olevan naimisissa kunhan maksaisimme 13 markkaa rekisteröintirahaa, jonka moneen kertaan oli huomautettu olevan käteisenä tarpeen vihkitilaisuudessa. Varmuuden vuoksi emme ilmoittaneet muille kuin todistajille, että mennään naimisiin. Paluumatkalla bussissa Rypysuolle tavattiin Kuopion atk-päällikkö, jonka hyvin tunsin. Hän kysyi, mistäs noin juhlavaatteissa. Sanoin: ”mentiin juuri naimisiin”.