Nykyään on rautateillä otettu henkilöliikenteessä eko- ja ekstra-luokat käyttöön. Edeltäjät ensimmäinen ja toinen luokka on unohdettu diskriminoivina. Onhan se ikävä matkustaessa tuntea itsensä toisen luokan matkaajaksi. Toisin oli ennen. Silloin toinen luokka oli se ensimmäinen ja kolmas luokka toinen luokka. Ensimmäinen luokka lakkautettiin sotien jälkeen, kun ei siinä matkustanut kukaan. Niinpä suuri muutos tapahtui vuonna 1956, kun juniin tuli jälleen 1. luokka joka oli entinen 2. luokka, ja 2. luokka joka oli entinen 3. luokka. Koska luokkien symboleina oli vaunun kyljessä ruuvattuina i-kirjaimia tarpeellinen määrä, muutos oli helppo: naputeltiin vain kaikista luokkasymboleista yksi i-kirjain pois. Luokkatietoisten piti silloin hallita roomalaiset numerot. Vielä vuonna 1939 luokkia oli kolme. Lähes kolmatta luokkaa vastaava löytyi kuitenkin edelleen työläisvaunuista, joita liikkui Helsingin ja Tampereen lähiliikenteessä aamuisin ja iltapäivisin. Työläisvaunussa oli puupenkit ja halvemmat piletit, kun taas muiden vaunujen istuimissa saattoi olla jotakin ohutta kangasverhoilua.

Olisinko sittenkin koulussa ollut työläisluokassa toisen luokan sijaan, koska koulun pulpetissa painettiin puuta?

Kajaanin lyseossa haisi. Hajun koostumus oli poikien hiki, koululaiskuri ja alakerrassa olevien vessojen virtsa. Joka luokassa oli lasin taakse kehystetty taulu, jonka otsikko oli koululaiskuri. Teksti ei tietenkään ollut tarkoitettu vain laiskureille. Hien haju tunki kummassakin kerroksessa olevista voimistelusaleista joka puolelle ja alhaalta ylöspäin. Joskus rohkeimmat pistivät vessassa tupakaksi. Minä en sentään uskaltanut, kuin vasta neljännellä luokalla.

Norssit, kuten ekaluokkalaisia kutsuttiin, saivat asiaankuuluvan kasteen lievää väkivaltaa sietäen. Hauska sattuma oli, että kerran Kunnallistiedon konttorissa Riihimäellä 26 vuotta myöhemmin tuli johtajan virkaan ylennyt mies minua puhuttelemaan sanoen, että muistatkos Kajaanin lyseon. Hän kertoi, että minä, ollessani toisella luokalla ja hänen norssina, olin tullut väliin ja pelastanut hänet kiusaajiltaan, jotka olivat tahtoneet tehdä hänelle koulukasteen kastamalla hänen päänsä vessanpöntössä. Muisti tapauksen koko ikänsä ilmeisesti. Palkankorotusta minulle ei kuitenkaan tullut. Minä taas en koko tapauksesta muistanut mitään, joten palkankorotuskin olisi ollut epäoikeutettu.

Kova kokemus oli, kun kaikki oppilaat piti rokotettaman jotain tuntematonta tautia vastaan, olikohan sen nimi calmette. Rokotus annettiin toisen kerroksen voimistelusalissa. Ei itse rokotus ollut niin kauhea, vaan se että piti riisua vasen pakara paljaaksi, johon sairaanhoitajatar sitten tökkäsi piikkinsä ja johon jäisi elinikäinen rokotusarpi. Yksistään toisen pakaran paljastaminen ei ollut niin helppoa, vaan koko takalisto piti paljastaa. Sen aikaiset piikit eivät olleet näitä nykyisiä itikan pistimen paksuisia, vaan mitä lähemmäksi oman rokottamisen aika tuli jonon lyhetessä, sitä paksummalta rokottimen kärsä näytti. Ei kukaan sentään pyörtynyt tai kakkinut housuihinsa, mutta muistoksi jäi desinfiointiaineen haju. Yksi poika kyllä pissi housuun lyseon pääsykokeissa vaikkei rokotettukaan, mutta ei sitä kouluun otettu.

Totinen ja paksu voimistelunopettaja Ville Pohjola ei opettanut varsinaisesti meitä muualla kuin raittiuskokouksissa koulun ruokalassa. Siellä haisi leipä. Eikä mikä tahansa leipä.  Yksinpä ruisleipä sai häneltä huonot arvostelut, koska se sisälsi 0,001 promillea alkoholia. Mutta silti koulun ruokalassa tarjottiin sitä, siis leipää. Samoin myytiin Sun Made Raisins pikku paketeissa, jotka sitten takasivat hammaslääkäreille hulppean toimeentulon niinkin pienessä kaupungissa kuin Kajaanissa. Kerran isommat pojat keksivät talvella hauskan pilan: kun Ville lähti pienellä autollaan Vimpelinmäeltä, nostivat he pikkaraisen auton perän sen verran ilmaan, ettei se mihinkään liikkunut, kun pyörät lumessa sutivat. Ville aikansa kaasuteltuaan nousi autosta, komensi pojat riviin ja aikoi antaa turpiin. Väliin tuli kuitenkin nopeasti toinen vähän enemmän ymmärtävä voimistelunopettaja Eino Salo sanoen ”älähän nyt Ville”. Tuntemistani voimistelunopettajista ei kukaan oikein ymmärtänyt huumoria. En myöhemminkään ole tavannut yhtään voimistelunopettajaa, jolla huumorinkukka ei kuihtuisi. Meidän riemastukseksi samoihin aikoihin tuli teattereihin hyvin huono elokuva Villi Pohjola Tapio Rautavaara pääosassa. Se kertoi Lapin armottomista erämaista, jossa elettiin kuin oltaisiin toisessa ilmansuunnassa eli villissä Lännessä kultaa kaivamassa, mutta sankari Rautavaara oli vähän väliä laulamassa orkesterin säestyksellä. Orkesteria ei kuitenkaan kuvissa näkynyt.

Piirustusta opetti liidunhajuisessa luokassaan aluksi Usko Nyström, ”Nysä”, joka Murphyn lakien mukaan ei ollut yhtään sukua Imatran valtionhotellin suunnittelijalle Usko Nyströmille. Nysällä oli millin sängeksi kynitty tukka. Sitten piirustuksenopettajaksemme tuli toista maata oleva nuori ja innokas Risto Kivi, jolla tumma tukka taas liehtaroi kiehkurana otsan päällä ja rusetti keikkui päivästä riippuen enemmän tai vähemmän vinossa – paita oli aina valkoinen ja puvun takki vaaleanruskeaa ruudullista kangasta. Hän piti meille tietokilpailuja. Kysymykset olivat hänen omasta päästänsä kuten mikä on ”akuutti”, mitä tekee ”purkkiorja”. Hän oli hauska. Kuoli sitten valitettavasti muutama vuosi myöhemmin pudottuaan korkealta yrittäessään kiivetä vappuna Oulussa tyttöystävänsä luokse talon kolmanteen kerrokseen vesiränniä apuna käyttäen.  Siitä kirjoitettiin lehdissäkin.

Veistoa opetti Ahti NN – sukunimen olen unohtanut. Sain parissa vuodessa aikaan jonkunlaisen ristisiitoslaatikon, joka jo uutena lonksui varoittavasti. Muuta en muista saaneeni niinkään valmiiksi. Kapustakin taisi jäädä epämääräisten kaapimien luokkaan, vaikka kovasti ja monet tunnit sitä veistelinkin. Veistonopettaja oli rahvaanomainen ja hänellä oli ikävästi etunimenä minun toinen nimeni. Ilmeisesti laatikon kunto ei kestänyt kotielämää, koska se ei perintökaluna kulkeutunut edes parin vuoden päässä tulevaan Savonlinnaan. Veistossa huonoin numero jota annettiin oli kuutonen. Helposti voi arvata minun arvosanani.

Suomenkielen opettajana toisella luokalla oli Susi, urospuolinen. Tälle opettajallemme, jolla oli siis ikävä nimi alun alkaen, keksimme pienen siedätystestin: ennen hänen luokkaan astumistaan yllyimme kuorossa lausumaan ”Hukka hirteen”. Ei Susi siitä tykännyt, vaan opetti kahden tunnin jälki-istunnossa luokalle hiljaisuutta. Ihmettelen, kuinka pääsin kieliopista yleensä läpi oppimatta mitään. En vieläkään tiedä suomenkielen kieliopista edes alkeita. Sutta ennen meillä oli samoin miespuolinen suomenkielenopettaja, mutta luokassa hänen tunneillaan oli niin paljon hälinää, että en kuullut hänen nimeään. Ainekirjoitus sujui melko hyvin ilman suuria vaivoja. Keksin aina jotain kirjoitettavaa aiheesta kuin aiheesta. Niinpä kirjallisen esityksen arvosanani oli kuutonen. Paniikkireaktio syntyi kerran, kun kirjoitin alkuasukkaista Afrikassa ja sitten aloin epäillä, onko sana ”poppamies” yleensä ollenkaan suomea. (Eräs työtoverini luki kerran jotain kertomustani ja korjasi: ”ei se ole ’ollenkaan’, pitää olla ’ensinkään’ ”. En ollut ollenkaan samaa mieltä.) Tavasin ”poppamiestä” pitkin ja poikin, ja lopulta annoin sen olla sillään, vaikka se pitkään toistettuna alkoi tuntua aina vain vieraamman kielen sanalta.

Koska meillä oli kantele, hankki äitini minulle kanteleensoiton opettajan seminaarilta. Hyvin se opettikin koska milloin tahansa sormeni käyristyvät kanteleen kielille, jos sellainen olisi. Lisäksi meillä oli nuottivihko, jossa oli Bachin pieniä preludeja ja fuugia. Koska kantele on viritetty C-duuriin, hapuilin nuottikirjasta löytyvää C-duuri fuugaa kanteleella. Ei tullut mieleen, että tässä sitä nyt tosissaan itseopiskellaan nuotinluvun alkeita. Soitan vieläkin aika hyvin pianoa prima vista, kunhan eivät ole liian vaikeita kappaleita.