Joskus jo seitsemännen luokan alkaessa alkoi kokoontua vakioseurue luokkalaisiamme kotiimme, joka oli mukavasti koulun vieressä. Seurueeksi muotoutui Olli, Jälli, Jaska ja Viski. Pellisen Heikki oli satunnainen vierailija. Timo Markkanen kävi joskus malliksi soittamassa pianoa, kun olin saanut nuotit Ernesto Lecuonan Malaquenaan Andalusialaisesta sarjasta, mutta en osannut sitä soittaa. Kokoontuva piiri alkoi kutsua itseään sisärenkaaksi, eikä sitä täydennetty enää kavereitten kavereilla. Ainesta olisi ollut tässä piirissä vaikka minkälaisille keskusteluille, mutta pääasiallinen työ oli tyhjänpäiväinen kortinpeluu. Aluksi pelattiin raminaa, mutta sitten siirryttiin pokeriin, aivan siihen oikeaan eikä mihinkään sököön. Pokeria pelattiin rahasta, mutta kaikilla oli sitä niin vähän, että kymmenellä pennillä pääsi peliin mukaan. Pottia ei saanut korotuksissa ylittää. Tupakkaa kului mahdottomasti, ja jo tupakoinnin lopettamisella olisi ansainnut enemmän kuin pelivoitoilla. Sitten kun seurueeseen liittyi joillekin tyttöystävä, ei se pelaamista haitannut. Katriinakin oli joskus mukana lueskellen lehtiä. Sen sijaan Viskin tyttöystävä Piite oli niin hirmuna, ettei hänen luona pelattu yhtään. Pelipaikkoja oli Jällin, Ollin ja Jaskan luona. Jällin ja Jaskan isätkin tulivat joskus mukaan. Jaskalla oli Geloso-merkkinen magnetofoni, johon oli äänitetty kaikenlaista ajankohtaista musiikkia, mutta ei vahingossakaan konserttimusiikkia.

Minä ehdottelin joskus, että erikseen kokoonnuttaisiin keskustelemaan vaikkapa mistä aiheista tahansa, johon joku tekisi alustuksen, mutta ei se ottanut tulta. Jos kirjallisuudesta halusi keskustella, piti yhyttää Markku Ryynänen, joka näyttelemisen lisäksi harrasti lukemistakin. Mieleen on jäänyt yöllinen parin tunnin keskustelu hänen kanssaan linja-autoaseman (siis Valtsun vieressä) puiston penkillä Mika Waltarista ja hänen romaaniensa pessimistisestä pohjavireestä. Tytöistä ei sisärenkaassa puhuttu koskaan, eikä paljon koulustakaan. Vitsin kertoja oli Jälli, jonka vitsit tosin eivät aina olleet parhaasta päästä. Mitään henkistä toimeliaisuutta ei tuossa korttiringissä ollut. Tietysti silloin kun Viskin mökille Puumalaan päästiin, tehtiin joskus jotain muutakin. Tytöt olivat muutaman kerran mukana mökillä. Sen sijaan hyvin harvoin jos koskaan oli mukana edes keskikaljaa. Tämä seura ei ollut juopottelua varten.

Viski oli joskus kulmilla nauttineena, mutta ei sellaista katsottu oikein hyvällä silmin eikä varsinkaan ihaillen. Tietysti sitten kun 18 vuotta tuli täyteen ja vähän aikaisemminkin, piti koettaa päästä Valtsun kellariin. Hinnat siellä olivat kyllä niin korkealla, että yhteen tai kahteen paukkuun ne ravintolanautinnot loppuivat. Rahaa ei oikein kenelläkään ollut, kun ei ollut tulojakaan.

Viskin isä oli maalarimestari. Niinpä Viskillä oli käytössä klassillinen pakettivolkkari, rekisterinumero RV-52. Kun hän joskus sai sen käyttöönsä, tuli autosta todellinen lemmenlaiva. Parkkeerattiin johonkin ja toinen pari sai tavarapuolella halailla ja pussailla, etupenkillä toinen. Viskillä oli myös henkilöauto Opel Rekord silloin tällöin käytössään, jolla sitten matkat Puumalan mökille tehtiin. Lopulta sitten hänen isänsä osti oikean Amerikan raudan, Chevrolet Chevyn, joka kulki aika nopeasti Imatralta Suomen ensimmäiseen pizzabaariin, Adrianoon, Lappeenrannassa sitten kun se tammikuussa 1964 oli avattu. Opel Rekordissa oli kummallinen nopeusnäyttö, jossa nopeusmittarin vaakasuorassa oleva jana kasvoi nopeuden mukaan pitemmäksi ja oli vihreä 100 kilometriä tunnissa saakka ja sitten punainen. Puumalan tie oli päällystetty, joten Viski ajoi useimmiten punaista, nopeusrajoituksiahan ei maaseututeillä ollut.

Viski näytteli Työväen teatterissa ja sai jopa Akselin osan Täällä Pohjantähden alla –näytelmässä. Osa ei jäänyt suinkaan hänen viimeisekseen. Minäkin kävin katsomassa Pohjantähden, mutta ei Viskin näytteleminen tehnyt vaikutusta, vaikka Akselin osassa joutui näyttelemään raivostunuttakin.

Tuon toveripiirin yhdessäolo ei ollut niin mielenkiintoista, kuin sen hajoaminen. On merkille pantavaa, että kolme noista, Olli, Viski ja Jaska, eivät halua enää olla luokkatovereittensa kanssa yhteyksissä, ainakaan kovin usean. Sen sijaan Jälli on joskus minulle soitellut tai minä hänelle mutta ei hänkään joka vuosi. Olisikohan niin, että mukaan on tullut hyötyajattelu: ei kannata pitää yhteyksiä sellaiseen, josta ei sitä ole. Mutta tästä aiheesta kirjoitan lisää myöhemmissä artikkeleissa.

Kesällä Viski oli Piitensä kanssa, mutta sitten väliin tuli toinen. Piite oli tästä onneton ja kirjoitti kymmeniä koululappuja esimerkiksi Katriinalle valitellen osaansa. Jotenkin väsyttämällä sitten jouluun mennessä Viski palautui alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa. Viski tulee siis takaisin, mutta Piiteä askaroittaa, oliko se aito paluu. Seurustelu kuitenkin jatkuu vielä toista vuotta. Niin julkinen asia parin uudelleenmuodostumien on, että äitinikin mainitsee siitä yhdessä kirjeessään. Noista koululapuista, jotka lähetin Piitellekin, hän kirjoittaa minulle ne luettuaan (2004): ”Oli kyllä uskomatonta höpötystä!!!  En jotenkin tunne niistä itseäni ollenkaan. Olenko se todella ollut minä? Ilmeisesti olen, mutta en kuitenkaan tunne tuota tyyppiä, joka nuo kirjeet kirjoitti.” En minäkään tunnista itseäni muutamasta lapusta, jotka olen koulussa Katriinalle kirjoittanut. Joka tapauksessa ne ovat minun historiaani. Piite ja minä liikutaan suurin piirtein samalla tunnetasolla kuin Ebbiksen ja Picen päiväkirjat vuoden 1962 alussa. Noissa päiväkirjoissa on lähes joka päivälle kirjoitus jommalta kummalta, ja kun niissä mainitaan kahden kuukauden aikana erään pojan nimi 250 kertaa, ymmärtää helposti niiden fokuksen. Mutta niiden copyrightin omistavat rouvat tehnevät itse yhteenvedon meidän luettavaksemme.

Perheen piirissä on syksy 1963 jokseenkin rauhallinen. Nykyaikaa kuitenkin lähestytään koska ensinnäkin Kari-veljeni ostaa oman auton, Simca tonnin. Siihen saakka hän on saanut ajella volkkarilla, jossa on kolmen salaman vaakuna etuovessa. Televisiokin hän hankkii. Se ei kuitenkaan ole minulle mikään etu, koska käyn naapurin TV:stä katsomassa jääkiekkoa. Huoneiston isäntä katsoo myös mielellään jääkiekkoa, mutta konjakkilasi kädessään. Minulle ei tarjoa. Rauno-veljeni matkustelee Helsingistä järjestelemään pääsytutkintoja jopa Rovaniemellä saakka. Kajaanissa kaupunginjohtaja ja koulun rehtori tarjoavat hänelle lounaan. Rauno on siis ministeriön miehiä ja on pantu käyttämään titteliä apulaistarkastaja. Kuitenkin kun hän on nyt jo maisteri, on hän hiukan alipalkatussa virassa. Lisäksi jatkotyösuhdetta ei ole, kun valtion budjetissa ei ole määrärahoja. Niinpä, Raunon muistelmien mukaan ”Menin Helsingin ammatinvalinnanohjaustoimiston toimistopäällikön Martti Samoojan luokse ja kerroin huoleni. Hän soitti heti ministeriöön Kaarlo Multimäelle sanoen puhelimessa: ’Nyt täällä olisi hyvä mies meidän virkoihimme’ ”. Toimipaikkoja olisi kolmekin valittavana, mutta häntä kehotetaan hakemaan Vaasaan, koska sinne ei ole muita hakijoita. Niinpä hänestä tulee tilapäistä virkaa hoitava ammatinvalinnanohjaaja Vaasan toimistoon. Täysin pätevä hän ei virkaan ollut, koska psykologian laudatur puuttui. Sitä hän rupeaa tekemään työn ohella. Työmatka ulottuvat kauas Vaasasta, joten auto pitää saada. Kova sana silloin oli Triumph Herald, jonka Rauno ostaa uutena. Vuonna 2003 ajoimme Haapamäelle ihmettelemään vetureita. Samaan aikaan siellä oli Triumph Herald autokerhon kokoontuminen. Oli hauskaa nähdä teiden pientareet täynnä valkoisia ”Raunon autoja”.

Sylvi-äitini aloittaa opettamisen Imatran yhteislyseossa ja laitetaan VIII B:n luokanvalvojaksi, sen luokan jolla Katriinakin on. Hän kuvailee rehtori Putkosta: ”Oppilaatkin ovat ainakin yhtä mukavia ja opettajat mukavampia. Rehtori on kyllä sivistymättömämpi eikä osaa käyttäytyä niin kuin Jaakko Hinkka, mutta hällä väliä, kun kaikki tietävät, millaisen arvon  hänen törmäilyilleen on annettava.”

Kotonani Kanavakatu 7:ssä pianonsoitto vain jatkuu. Minä opiskelen sitä lisäksi Hilkka Räsäsen johdatuksella Työväenopistossa, mutta kun olin soittanut siellä erään Kuhlaun sonatiinin, lähettää hän minut pois tunneiltaan, koska ei osaa minulle mitään opettaa. Asuinrakennuksessamme tapahtuu muutos, kun alakertaan rakennetaan baari. Veljeni Kari on suunnittelemassa siihen sisustusta. Alakerrassa asui aikaisemmin näyttelijä Karhu poikineen. Hänen hanurinsoittoansa, aivan taitavaa, sai joskus yölläkin kuunnella, kun hänelle tuli haikea hetki.

Arvi Pärssinen lähettää Sini-siskolle ja minulle kummallekin 20 markkaa joululahjaksi. Sehän on nykyrahassa (2014) noin 40 euroa, ei siis mikään pikkusumma. Helena-siskoni perheineen viettää joulun Leivonmäen pappilassa. Lieköhän isä-papilla ollut mielessä joku hyvityksen antaminen viiden vuoden takaisista löylytyksistä ja töykeydestä.