Kaksitoista päivää jäljellä 30.11.1965. Sitten olisin kotona. Monta konserttiakin piti vielä tehdä. Los Angelesin arvosteluista kerron kirjekortilla 30.l11, lähetetty äidilleni Hattiesburgista (konsertti sielläkin ):

(AIR MAIL) TERVEISIÄ HATTIESBURGISTA: HERÄTYS OLI 30.11. KLO 7 AAMULLA JA LÄHTÖ VÄLITTÖMÄSTI KLO 8.30. ENÄÄ VAIN 12 PÄIVÄÄ JA SITTEN OLEN TAAS SIELLÄ, ONKIN JO AIKA IKÄVÄ. KYLMEMPI ILMA ALKOI, ENÄÄ VAIN 41ºF JA KATOT KUURASSA AAMULLA. VESI KIHOAA KIELELLENI AJATELLESSANI SUOMALAISIA RUOKIA. OSTOKSIA TEEN NEW YORKISSA, EN KOVIN PALJOA, PAKETIN LÄHETTÄMINEN SINNE KALLISTA, KONEESSA EI OLE 20 KG:N PAINORAJOITUSTA. MATKATAVARANI PAINAVAT NYT YHTEENSÄ 28 KG + MINÄ. ONPA RAAHAAMISTA. BUSSIT ODOTTAVAT. DALLASIN JA LOS ANGELESIN ARVOSTELUT HYVÄ, HAUKUTTU EI SANALLAKAAN. ERÄS ARVOSTELIJA SANOI, ETTÄ MACHAUT’N MESSU ON LIIAN HIENOA RUOKAA 6 KONSERTTIA 7 DOLLARILLA YLEISÖLLE! USEIMMAT EIVÄT SITÄ KÄSITÄ.

Suurin osa matkasta tehtiin bussilla tai ainakin eniten aikaa ne veivät. Usko Viitanen muistelmissaan ”Laulujen lunnaat” on samoilla linjoilla minun kanssani, kun verrataan kahden bussin väkeä: ”Ikään kuin itsestään koko 60-miehinen kuoro oli harrastustensa ja taipumustensa ja osittain myös elämänkatsomuksellisten eroavaisuuksiensa vuoksi jakaantunut kahteen bussikuntaan: kulttuuribussiin ja koirankuonolaisiin. Kulttuuribussissa pidettiin viisaita esitelmiä ja väiteltiin syvällisistä asioista, kun taas koirankuonolaiset puhuivat tuhmia, pelasivat korttia tai vain nukkuivat fyysistä väsymystään. – Matkan loppuvaiheessa osa kulttuuribussilaisista siirtyi kuin vaivihkaa meidän bussiimme, niin että viime metreillä oli pirun ahdasta.” Selvähän oli, että minä kuuluin koirankuonolaisiin.

Carnegie Hallin konsertti oli juuri Sibeliuksen 100-vuotissyntymäpäivänä 8.12. Kaikki tiesivät, että nyt on pantava kaikki peliin. Kun alla oli lyhyen ajan sisällä 37 konserttia, voi sanoa kuoron olleen parhaassa terässään ja motivoitunut. Sen näki yleisökin ja aplodit olivat sen mukaiset.

Sen verran raadollisuutta löytyy Usko Viitasestakin, että hän muistelmissaan ei sanallakaan mainitse käyntiään Metropolitan oopperassa koelaulamassa, mutta ei huolittu. Se oli 37-vuotiaalle Uskolle varmaan melkoinen pettymys. Ehkä siitä syystä meno oli aika rehvakasta kun suunnattiin New Yorkissa hotellilta lentokentälle: Usko tarjoili kaikille tequila-pullon suusta. Eipä silti etteikö jotkut muutkin olleet helpottaneet oloaan vastaavilla aineilla.

Tällä kertaa lentomatka oli vain odottamista, että oltaisiin perillä. Laskeutuessamme Seutulaan ihailimme lumisia metsiä palmupuiden sijasta. Mutta voi sanoa, että kun kone pysähtyi Seutulan lentokentän parakin eteen, ainakin kuudestakymmenestä kurkusta pääsi syvä helpotuksen huokaus. Ei aikaista herätystä aamulla, ei kolmensadan kilometrin bussimatkaa, ei konserttia illalla ja sai vetää vaikka verkkarit päällensä.

Kihlattuni Katriina varoitti kirjeessään tiukentuneista tuontirajoituksista. Niitähän me pelkäsimme.

Kuoroon kuului tullineuvos Puolanteen poika Jorma, joka viestitti meille isänsä terveiset, että tullimuodollisuudet tulevat olemaan todella ankarat eivätkä mitään muodollisuuksia – niinpä tulomatkalla rahakkaat ostivat Islannista elektroniikkaa, kameroita, viinaa ja vaikka mitä niin paljon, että tuskin jaksoivat kantaa. Mitään tavaroita ei pengottu tai kyselty palatessamme. Puolanteen isäkin lauloi aikoinaan YL:ssä, joten tavat tunnettiin.

Ainakin osatotuus tullimuodollisuuksista selvisi vasta YL:n kolmannen Amerikan matkan 45-vuotismuistelutilaisuudessa 7.12.2010. Istuin silloin Laulumiesten Juhlahuoneistossa Jorma Puolannetta vastapäätä. Hänen isänsä oli vuonna1965 tullineuvos, se oli siis tullin lähes korkein virkamies. Totta kai isä tuli poikaansa vastaan Seutulaan. Hyvissä ajoin ennen koneen laskeutumista kävi hän tullimiesten luona muka muina miehinä tarkastamassa toimintaa. Tullimiehet olivat innostuneita, kun näin korkea virkamies halusi aivan paikan päällä tutustua tullaamiseen. Sitten kuin sivulauseessa isä Puolanne oli sanonut tullimiehille, että nämähän ovat nuoria köyhiä opiskelijapoikia, joten ei heillä varmaan paljon tullattavaa ole mukanaan. Tullimiehet ymmärsivät yskän. Ainoa YL:listi, jonka laukku avattiin, oli Kaarlo Koljonen. Hän olikin kovin sopimaton nuoren opiskelijapojan fakkiin, koska oli isoisä ja hyvän matkaa kuudennella kymmenellä.. Tullimies avasi laukun ja sanoi, että onpas paljon lastenvaatteita. Ne olivat Kaarlon lapsenlapsille. Kaarlo siihen tietenkään ei voinut muuta vastata, kuin että ”niin on”, mutta samalla napsautti melko mahtavan YL:n laukun kiinni. Siihen se tarkastus loppui. Muita ei vaivauduttu tarkastamaan.

Tuossa em. muistelutilaisuudessa Sepponen paljasti, että hänellä tullessaan oli laukussaan 19 litraa viinaa, ja vielä toisti vakuudeksi väitteensä. Voihan hän puhua tottakin. Laukkumme oli avara, joten kyllä sinne mahtui. Viina tuomisena oli siihen aikaan niitä jahdatuimpia. Jos oli yli litran, niin yleensä ylimääräinen aine kaadettiin viemäreihin, mutta tuosta Sepposen määrästä olisi jo tullut rangaistusvaatimus. Minulla itselläni ei ollut mitään viinaa mukana, koska kaikki rahani olivat menneet tuliaisiin Macyn tavaratalossa New Yorkissa ja levyihin (muuten jo silloin stereoäänitettyihin levyihin), joten olin ”köyhän laulajan” arkkityyppi.

Matkan läpikäyneet YL:istit ovat kokoontuneet säännöllisesti nyt viiden vuoden välein. Kuten Päiviö Riihinen eräässä puheenvuorossa tuollaisessa tilaisuudessa sanoi: ”on aika ennen Amerikan matkaa ja aika Amerikan matkan jälkeen”. Niin se oli minulle kuten monille muillekin. Tänä vuonna on 50-vuotismuisteluitten vuoro.

Kuvassa Katriina (ja minä) lähdössä Helsingistä Imatralle matkatavaroiden kanssa.