Huhtikuussa 1965 selvisi, että minut on kelpuutettu mukaan YL:n seitsemän viikon konserttimatkalle U.S.A:han. Tietenkin oletuksena oli, että äitini maksaisi matkaan liittyvät hankinnat: frakki ja varusteet, lakeerikengät, kaksi matkapukua ym. tarviketta. Niihin meni äitini yksi kuukausipalkka kaiken kaikkiaan. Matka ja ruoka matkalla oli käytännössä lähes ilmaista, Pienen iltapalan joutuisi joskus itse kustantamaan. Lisäksi USA:n ammattiyhdistysliike vaati, että koska perimme konserteistamme pääsymaksua, pitää kuorolaisten saada päivärahaa 6 dollaria joka päivältä. Matkojen ja majoituksen kustannukset maksoi kokonaan YL. Yhden dollarin sai silloin hankituksi kolmella markalla ja 20:llä pennillä. Päiväraha oli siis noin 19 markkaa ja 20 penniä. Lasketaanpa valuutoissa. Kymmenen savukkeen Time-aski maksoi silloin yhden markan ja kuusi penniä. Siis 20 savuketta kaksi markkaa ja 12 penniä. Päivärahalla olisi siis saanut 20 tupakan askeja  4,3 kpl. Kun nykyään tupakka-aski maksaa 6 euroa ja 20 senttiä, niin päivärahan suuruudeksi tupakkaindeksillä saadaan 26,66 euroa. Ei siis mikään vähäpätöinen summa.

Vuosi 1965-66 menisi yliopistossa täysin läskiksi. Tämä oli kuitenkin minun aivan tietoinen valintani. Lisäksi en pitänyt matematiikan opiskelusta ensinkään, joten jouti mennäkin. Tämä oli nimenomaan tilaisuus once in lifetime sanan varsinaisessa merkityksessä, ja senkin ilmaisin kirjeissäni Katriinalle.

Kesä 1965 oli mukava vietellä Imatralla. Tuore kihlattu Katriina oli paikalla. Sain tilapäisiä piirtämistöitä veljeltäni Karilta ja sitten vankempia töitä Evan ja Karin rakennuksella. Yhteen aikaan oli neljä veljestä Pärssisiä rakentamassa. Siellä sain syödä ensi kerran Evan tekemää pizzaa. Kuraiset rakennusmiehet vähän ihmettelivät, mitä tämä tällainen muona oikein oli ja miten sitä pitäisi syödä. He eivät olleet käyneet vielä Suomen ensimmäisessä pizzapaikassa, Adriano-baarissa Lappeenrannassa.

Kesä meni ja aloittelin vähäisiä luentojen kuulemisia yliopistolla syksyllä. Amerikan matkalle lähtö olisi 21.10 klo 22 Seutulan lentokentältä. Koko syksy oli alituista harjoittelua kuoron kanssa. Viikonvaihteiden aikana harjoitukset kestivät jopa viisi tuntia yhteensä. Tutustuttiin kuoron solistiin, Usko Viitaseen, joka oli lainattu Kansallisoopperasta. Saatiin myös opastusta unkarinkielen lausumisessa. Muutama laulu oli tarkoitus laulaa unkariksi. Muut kielet olivat suomi, saksa, latina ja ruotsi. Sitten oli laulu Das grosse Lalula, joka oli aivan Christian Morgensternin keksimää omaa kieltä ja runo kokoelmasta Drei Galgenlieder (kolme hirsipuulaulua)- Hirsipuulaulut oli ”säveltänyt” Erik Bergman. Niissä ei ollut yhtään laulettavaa säveltä, vaan kaikki puhuttiin: ”Kroklokwafzi? Semememi! Seiokrontro - prafriplo: Bifzi, bafzi; hulalemi; quasti basti bo ... Lalu lalu lalu lalu la!”.

Lauluja hiottiin lähes etuperin ja takaperin ja vielä tänä päivän osaan laulaa lähes kaikki niistä ulkoa. Ensti Pohjola painoi sävelmät, rytmit ja puhtaudet takaraivoon saakka. Yhden laulun osalta kymmenen kertaa läpikäynti yhden illan aikana ei ollut mitenkään tavatonta. Mutta me opimme. Mitään ei jätetty sattuman varaan. Jokaisella kerralla tuli jotain uutta, joka piti oppia toteuttamaan. Emme laulaneet kuin amatöörit: ”helma hassun poikasi onnellisna nukahataa” vaan ”helmahas sun poikasi”.

Frakit oli siis koeteltu ja puvut teetetty Kuusisella. Frakki on vieläkin tuolla alhaalla pankkiholvissa (meillä on sellainen), mutta koska se on teetetty 72-kiloiselle, en ymmärrettävistä syistä ole käyttänyt sitä viime aikoina. Frakkipaidat ja irtokaulukset sekä rusettikin ovat tallella, samoin lakeerikengät. (Kun joskus muinoin frakki päällä matkustin karonkkaan ratikalla Helsingissä, niin raitiovaunun rahastaja – niitä oli silloin – sanoi minulle rahaa takaisin antaessaan, että ”olkaa hyvä”. Enpä koskaan aikaisemmin tai myöhemminkään kuullut rahastajalta moista.)

Matkalle halukkaita olisi ollut enemmänkin kuin ne 60, jotka mukaan kelpuutettiin. Matkakuoroon pääsi vain musiikillisin perustein: laulaa piti osata ja hyvin. Karsinta oli melkoinen, koska kuoroon kuului noin sata laulajaa. Minä kuuluin heti alusta lähtein YL:n kamarikuorokokoonpanoon, jossa oli noin 35 laulajaa. Sen kuoron ainoa tehtävä oli esittää Guillame Machaut’n 1300-luvulla säveltämä messu, joten kuoroa sanottiin messukuoroksi. Helsingin yliopiston edustajaksi mukaan tuli juuri virassaan aloittanut kansantaloudellisen metsäekonomian professori Päiviö Riihinen. (Minulle tuotti vaikeuksia kirjoittaa hänen nimensä oikein, koska matkalla sitten hänen nimensä vääntyi muotoon Riiviö Päivinen.) Niin muistorikas matka oli Riiviönkin mielestä, että hän vielä 2010 osallistui matkan muistojuhlaan. mutta oli jo huonossa kunnossa. Päiviö Riihinen kuoli 86-vuotiaana vuonna 2013. Hän oli oikein huumorintajuinen ja sanavalmis. Lisäksi hän opiskeltuaan vuoden Berkeleyssä osasi englantia paremmin kuin hyvin. Tästä saimme joka konsertissa kuvan, koska Riihinen jakoi paikalliselle konsertin järjestämisestä vastanneelle tms. ihmisille Sibelius-mitalin. Hän aloitti puheensa aina ”I have the honor” jne. Sibelius-mitali oli YL:n teettämä hopeoitu mitali, jossa korkokuvana oli Sibelius vanhana ja maininta hänen 100-vuotismuistostaan. Kuorohan juhlistaisi tuota joulukuussa Carnegie Hallissa New Yorkissa. Toinen ylimääräinen matkalle lähtijä oli Eva Pohjola, Ensti Pohjolan vaimo. Muut eivät saaneet ottaa kaveria mukaan. Eipä koneeseen oikein paljon muita olisi sopinutkaan. DC6B:hen mahtui kyllä ahtaimmillaan 104 matkustajaa, mutta meidän matkakoneessamme ei istuimia oltu tellätty aivan maksimitiheyteen.

Harjoitukset vain tihentyivät matkan lähestyessä. Viimeinen silaus saatiin 13.10.1965 Lauttasaaren kirkossa pitämässämme konsertissa. Sibelius kuorosäveltäjänä oli ohjelmistossamme erityinen säveltäjä, mutta muitakin suomalaisia säveltäjiä mahtui joukkoon. Isänmaallisia lauluja meillä ei oikeastaan ollut yhtään ellei sellaiseksi lasketa Finlandia-hymnin kuorosovitusta, joka tosin aina esitettiin vain ylimääräisenä, jos tarvetta oli.

Saattamaan Helsinkiin tuli Katriinakin, mutta emme raaskineet osallistua hotelli Marskissa järjestettyyn karonkkaan, koska osallistuminen olisi maksanut 18 markkaa per henki – valtava summa.

Useimmat tilasivat matkaa varten erikoissuuren matkalaukun, niin minäkin. Siihen mahtui mukavasti frakki ja tilpehöörit henkariin ja tilaa oli muutenkin runsaasti. Jopa sellaisen uutuuden ostin matkalle, kuin muovipusseja. Kaupoissa ei muovipusseja juuri ollut, mutta niitä sai erikseen ostaa. Isoon laukkuun piti tietenkin jättää tilaa tuliaisille ja minun vielä erikseen tilaa Mundtin perheen lahjoille. (Matkalaukku oli tehty Pieksämäellä ja niin vahva se oli, että on tallessa tuolla meidän kellarissa hotellileimoilla varustettuna.)

Niinpä sitten lähdön hetki koitti sateisena lokakuun 21. päivän iltana kello 22. Kuoro oli varannut koko koneen. Edessä nousu oli Helsingistä, laskeutuminen ja nousu Keflavikiin Islannissa ja sama skenaario New Foundlandissa Kandassa. Viimein oltaisiin seuraavana päivänä New Yorkissa kello 13 surrattuamme matkallamme 22 tuntia, jos aikataulu pitäisi paikkansa. Koneessa oli kaksi tuoliriviä käytävän kummallakin puolella. Huonetoverit oli jo määrätty, joten luontevasti istuin sitten hänen kanssaan. Paikan sai muuten itse valita.

Olin ensimmäistä kertaa liikelentokoneessa. Koneen lähtiessä rullaamaan Seutulan kiitotietä, huomasin harmikseni olevani aivan lentopelkoinen. Niinpä suurin osa tarkkaavaisuudestani tulevilla lentomatkoilla meni koneen kunnon seurantaan. DC6B oli jo hyvin vanhanaikainen nelimoottorinen kone jota isännöi Loftleidir, jonka pääpaikka oli Islannissa. Useat lentoyhtiöt olivat jo siirtyneet pitkillä matkoilla suihkukoneisiin. Tosin DC6B pystyi yhdellä tankkauksella lentämään 4800 kilometriä. Suihkukoneita tulisi sitten USA:ssa esiin kuoroa kuljettamaan. Minun mielestäni tämän koneen siivet näyttivät kovasti paikatuilta eivätkä herättäneet minussa lainkaan luottamusta. Lisäksi moottorit olivat savuttaneet siiven yläreunan mustaksi pakoputken kohdalta. Olikohan kuitenkin tullut tehdyksi virhe, kun pyrin mukaan? Olisi ikävä pudota kuuden kilometrin lentokorkeudesta holtittomasti maahan, siinä voi tapahtua ikävästi. Lentokoneitahan tipahteli harva se päivä jopa Suomessakin. Lentäminen oli kaikkein epävarmin matkustusmuoto, eikä ihmisiä ole tarkoitettu lentämään. (Lentäminen niin silloin kuin nytkin on kaikkein turvallisin matkustusmuoto.) Lentopelkoni oli niin nolo, että kirjeissäni siitä on luettavissa vain rivien välistä. Myöhemmin pelkoni hellitti ja lensin jopa Finnairin hopeisen kortin edestä, jolla pääsi business loungeen niin Philadelphiassa kuin Lontoossakin. Ei tarvinnut vuosituhannen vaihteessa lentää montaakaan kertaa business-luokassa Helsingistä New Yorkiin tai Philadelphiaan, kun pisteet olivat kasassa.)

Siihen aikaan lentokoneissa sai polttaa tupakkaa millä istuinpaikalla tahansa. Vain nousun ja laskun aikana ei saanut sauhutella. Minun tupakkana oli silloin sikarit. Niitä nyhdin rauhassa ajattelematta lainkaan kanssamatkustajia ja heidän passiivista tupakointiaan. Tupakointiin oli niin totuttu, ettei kenellekään tullut mieleenkään esittää tupakoinnista jotain protestia.

Koneessa yöpalana tarjottu menu oli minun mielestäni mahtava. Seuraavassa lainaus kirjeestäni Katriinalle 23.10.1965 New Yorkista, josta selviää innostukseni aste:

Olisi niin paljon kertomista, että siitä voi tehdä kirjan!

Seutulasta lähdimme aikataulun mukaan, saattajia oli paljon, lauloimme ja huiskutimme, passeista selvisimme hyvin ja sitten ahtauduimme koneeseen. Se oli nelimoottorinen ja kone natisi ja ryskyi, kun moottoreita koekäytettiin. Sitten tuli voimakas nykäys ja hetkessä olimme vauhdissa ja sitten ilmassa, nousimme kauan aikaa. Helsingin valot näyttivät loistavan niinkuin maa olisi ollut tulessa, lensimme Maunulan yli aina vain kohoten ja sitten viimein ei näkynyt enää muuta kuin pieniä valoja sieltä täältä. Lensimme Tukholman pohjoispuolitse. Tukholma näytti suunnattoman suurelta valoa oli jokapuolella ja katuvalot muodostivat hauskoja kuvioita, useita pienempiä kaupunkeja näkyi allamme sen jälkeen vähään aikaan ei mitään ja sitten taas Norjasta valoja. Lennettyämme 6 tuntia laskeuduimme Islantiin Keflavikin lentokentälle. Sitä ennen olimme saaneet koneessa yhtiön tarjoaman yöllisen, johon kuului lihaliemi, juustoa, sämpylä, voita, leikkelelautanen, suklaata, banaani, kahvi+viini+konjakki, jotain makeaa ym. Keflavikissa söimme taas ravintolassa jonkun liharuuan ja joimme kahvit, lähetin sinulle kortin ja sitten menimme tärkeille ostoksille. Lentokentällä on vapaakauppa, jossa myydään verotonta tavaraa, ostin pienen pullon Ballantines whiskyä, maksoin siitä 2 ½ $ kun se suomessa maksaa ~ 15 mk.. Keflavik on Loftleiderin lentolinjojen keskuspaikka, vaikka kello oli sikäläistä aikaa 02.00 koneita tuli ja meni Luxemburgista ja New Yorkista ja Oslosta ja ihmisiä vilisi. Jouduimme odottamaan konetta ~ 3 tuntia, ulkonakaan ei viitsitty kävellä, kun satoi. Keflavikissahan on meri lähellä ja siitä syystä koko paikka haisi merelle. Lauloimme muutaman laulun mielenvirkistykseksi ja joimme olutta yhden pullon, yhden, koska se oli niin kitkerää. Suomen raha ja kaikki muukin raha kelpasi. Vihdoin päästiin rankassa sateessa koneeseen ja puolen tunnin kuluttua oli lähtö. Lensimme useita tunteja yössä, koneesta oli valot sammutettu jotta voisimme nukkua, aamu alkoi piinallisen hitaasti ja vihdoin lensimme valoisassa pilvien yläpuolella, lentokorkeutemme oli 12000 jalkaa [3,7 kilometriä]. Merta näkyi allamme pilvien lomista silloin tällöin ja aloimme laskeutua Ganderiin Kanadassa. Se sijaitsee saarella, jossa on suota järveä, metsää tundraa ja kuivuneita puita sekoitettuna samassa suhteessa. Pieniä järviä oli vierivieressä silmänkantamattomiin, tuhansia järviä. Keinuen ja nykien laskeuduimme alemmas ja vihdoin maahan. Lentoasema oli täysin amerikkalainen, hieno ja kiiltävä ja avara. Siellä oli myös vapaakauppa, josta ostin viisi sikaria ja lähetin kortin sinulle, lauloimme laulun ja lähdimme pian taas jatkamaan New Yorkiin, nousimme taas 12000 jalkaan siipien notkuessa ja moottorien jurratessa niin kuin ne eivät enää jaksaisi pyöriä, syömme taas pienen aterian ja aloimme odottaa tuloa New Yorkiin. Vähän aikaa saimme lentää vain kohtalaisessa pilvipeitteessä, mutta sitten alkoivat ne kasaantua ja maa hävisi altamme. New Yorkiin saavuttuamme saimme kierrellä 45 minuuttia huimia kaarroksia tehden, koska kentällä oli huonot sääolosuhteet. Useita muita koneita näimme pienempiä ja suurempia ja suihkukoneita, sitten aloimme syöksyn kentälle. Paksun pilvikerroksen läpi pääsimme tuskastuttavan hitaasti, mutta sitten tuli värikkäitä pikkutaloja esiin ja meri allemme ja alkoi kiitorata, toinen kone laskeutui aivan samanaikaisesti viereiselle kiitoradalle, kone pomppi ja ryskyi ja heittelehti ja sitten vauhti hiljeni nopeasti moottoreilla jarrutettaessa, samalle kiitoradalle laskeutui meidän jälkeen noin minuutin verran toinen kone, kun olimme rullanneet kiitoradan päähän, nousi ylitsemme nouseva suihkukone, joka minuutti nousi tai laski joku kone. Hienoja suihkukoneita, joita näkee elokuvissa. Näimme sen Saarisen suunnitteleman TWA:n (Trans World Airlines) lentopaviljongin. Jokaisella suuremmalla ja keskisuurella yhtiöllä on oma hallinsa kentällä. Valtavan laajalle alalle oli kenttä levinnyt, joka puolla näkyi silmänkantamattomiin saakka koneita ja rakennuksia. Me laskeuduimme lentokentän päärakennuksen eteen. Passi ja tullimuodollisuudet menivät hitaasti, sitten keräännyimme halliin, siellä oli pieni vastaanottoseremonia, lauloimme ja siirryimme busseihin, neekereitä näkyi vilisemällä hienoja virkapukuja, hotellin kantajia oli kuin suoraan elokuvista, paksumaha ja lihava suurikätinen isokokoinen neekeri punaisine lakkeineen. Poliiseja oli paljon elokuvista tutun näköisine hattuineen. Nousimme autoon, joka pian lähti huristamaan kovaa vauhtia kohti kaupunkia. Autoja oli valtavasti, lentokentän ja yhtiöiden paikoitusalueet olivat täynnä kuusi ja väliin kahdeksankaistainen tie oli täynnä nopeasti kiitäviä autoja. Ohitimme kaksi risteystä, joissa oli teitä sikinsokin neljässä viidessä kerroksessa päällekkäin ja rinnakkain ja kolmi-, kaksi- ja nelikaistaisine siltoineen, jokaisella autojonot täyttävauhtia rientämässä. Suorastaan tyrmäävä oli autojen paljous, koko ajan niitä tuli ja ajoi ohitse. Surkeannäköisiä esikaupunkeja ja hautausmaita sivuutettuamme tulimme hurjaa vauhtia joen alitse tunnelia pitkin Manhattanille autonkuljettajan maksettua siltamaksun, matka oli ollut valtava ja minä en saanut sanaa suustani koko matkana aikana. Manhattanille lorvittuamme ja pysähdeltyämme saavuimme viimein hotellin eteen ja nopeasti huoneet oli jaettu ja pääsin kylpyyn. Huoneemme sijaitsee 19:sta kerroksessa. Edessämme on parin korttelin päässä valtava pilvenpiirtäjä, tästä 19:sta kerroksesta laskin sen nousevan ~ 40 kerrosta ylemmäksi vielä. Kirjoitan tätä aamulla klo 6 täkäläistä aikaa, ei enää nukuta yhtään, kellohan on siellä jo 13.00. ja minä elän vielä Suomen mukaan. Liikenteen meteli alhaalla alkaa taas voimistua. Täällä on aivan erilainen liikenteen ääni, busseja on vähän ja kuorma-autoja, äänimerkkejä annetaan tuhkatiheään, milloin vain on pienintäkään aihetta varoittaa toista, ei siis niin kuten meillä mielenosoituksena. Liikenne on niin joustavaa, kuin se näissä olosuhteissa voi olla. Huomasin lentokentällä olevien suojateiden kohdalla linja-auton jarruttavan joka kerta tai pysähtyvän, jos vain yksikin henkilö seisoi odottamassa tien yli pääsyä. Täällä New Yorkissa huomasin kummallisen seikan Suomeen verrattuna, ihmiset juoksevat suojatiellä harvoin ja aina autojonoon pyrkivä on etuajo-oikeutettu. Illalla kävin syömässä jossakin automaattipaikassa kanan (90 c). Ruoka ei ole kovin halpaa, mutta sen sijaan kahvi on samoin kaikki sokerituotteet. Alakerrassa viereisessä kaupassa oli joku viinan alennusmyynti. Iso rommipullo maksoi jotakin ~ 2 $. Koneessa olivat useat aika juovuksissa (minä en), mutta lentokentälle tullessa sentään selvisivät. Meidän solistimme se Viitasen Usko (kaikki sinuttelemme häntä) oli aika kovassa, kierteli ympäri konetta lauloi, komeasti kylläkin, ja tarjosi ryyppyjä pullon suussa. Islannista lähtiessä valitteli ostaneensa niin paljon viinaa, ettei sopinut enää istumaan, mikä oli totta.

Tänään lähdemme Bostoniin busseilla, käyn ostamassa maantiekartan ja juomassa jossakin kahvit.