Veljeni Elias, Muna-Taisto ja minä olimme Lastujärven rannalla. Lastujärviä on jostakin syystä Tuupovaarassa kaksi – liekö tullut kinaa nimeämisestä, kumpi oli oikeampi Lastujärvi. Yksi oli kilometrin päässä pappilasta ja toinen Lastujärvi tämän ensimmäisen jatkona pienen kannaksen erottamana Koverossa. Me melkein aina kävimme ensiksi mainitun järven rannalla. Muna-Taisto oli saanut nimensä siitä, että miellyttyään linnun muniin niitä keräsi taskuihinsa. Räkättirastaiden vihreäperusteiset mustapilkkuiset munat olivat hänen suosikkejaan. Heinäkuinen päivä Lastujärven rannalla oli helteinen, ja Elias löysi linnun munia. Eliaksen myöhemmin muistellessa munat olivat lokin, mutta kyllä ne ovat voineet olla jonkun toisenkin linnun. Tuli yhteisesti mieleen, miltä ne maistuisivat paistettuna. Lastujärven siinä reunassa on korkeita jyrkkiä harjanteita, mäntyä kasvavia. Se oli sitä maastoa Pitkäniemen vieressä, jossa nykyään on luontopolku. Eliaksella oli tulitikut, joilla saimme nuotion syttymään ja linnun munat kokonaisina paistumaan. Tuulenpuuskan vähän tarttuessa kanervien keskelle sytytettyyn nuotioon syttyi samalla rutikuiva harjannekin, joka siitä vierestä nousi lähes 45 asteen kulmassa. Havaittuani jotain ikävää kohta tapahtuvaksi, kipaisin muina poikina kotiin, mutta ei Eliaskaan saanut selkäänsä, koska poltti sammutustöissä varpaansa. Ei se palo kyllä varpailla sammunut, vaan piti vähän isompien ihmisten tulla sitä sammuttamaan. Minun piti mennä vain nukkumaan kello kuudelta illalla. Tuntui oudolta maata sängyssä ja turhaan odotella unta, metsäpalon haju vieläkin nenässä. Palon jäljet siellä näkyivät monta vuotta, niin kauan kuin Tuupovaarassa oltiin, ja niin paljon pyromaanin vikaa minussakin oli, etten voinut aina olla ajattelematta lähes ylpeänä, että tuo oli meidän sytyttämä.

Joskus Karjusen pojat olivat saaneet jostakin rammarin. Jousi tosin oli poikki, mutta kun levyä väänsi sormella tasaiseen, niin sai äänen kuuluviin. Levyjä ei ollut kovin monia. Naurettiin makeasti Esa Pakarisen esittämälle lentävälle kalakukolle. Levy moikui, kun kierrokset väheni ja Pakarisen äänen sai vastaavasti kimakammaksi, kun pyöritti sukkelampaan. Vähän niin kuin sen laulun junakin aina vaan parantaa vauhtiaan, ja ”pyörät ne lauloivat”.

Isäni oli paitsi pappi, minulle etäinen mutta valitettavasti ei silloin, kun sain selkääni. Kaikkein lähimmäksi pääsin häntä kalamatkoilla Loitimolla. Nimittäin jouduin soutamaan venettä silloin kun oltiin kahdestaan. Isälläni ei ollut omaa venettä koska sen hankkiminen olisi maksanut. Lainattiin Suhosen venettä tai Kiiskisen venettä. Yritin ja osasin myös huovata ja soutaa, kun verkkoja koettiin tai rysää nostettiin. Ei hän paljon kiitellyt, enemmän oli ärtynyt, jos en heti saanut venettä oikeaan kulmaan verkon kokemisessa. Isä oli aina tyytyväinen kun tuli paljon kalaa. Taisipa hän joskus tyhjentää naapureittenkin verkot. Ei hän minulle mitään jutellut, saati kysellyt minun kuulumisiani. Eipä minulla kyllä kovin paljon kuulumisia olisi ollutkaan. Sitten palattiin pappilaan, minä polkupyörän tavaratelineellä. Matka Loitimolta kirkolle oli neljä kilometriä ja tuntui pitkältä. Pakaroita painoivat metalliset tavaratelineen pienat ja jalat piti olla harallaan, etteivät joutuneet pinnien väliin. Ei silloin oltu keksitty mitään lastenistuimia. Minä painoin vain kaksikymmentäviisi kiloa. Kuunneltiin puhelinlankojen huminaa ja haisteltiin mäntymetsän pihkaista tuoksua.

Enimmän osaa aikaa sain olla kuitenkin isältä rauhassa: ei hän kehunut, mutta monesti sain joko vitsalla tai remmillä selkääni tai paremminkin takamuksiini, monesti aiheista, joita en tiennyt meidän perheessä kielletyiksi. Tosin tupakanpolton tiesin kielletyksi, mutta en tiennyt, että polttamisen jälkeen vielä monta tuntia tupakan haju on vaatteissa. Jymyä se oli se tupakka ja myöhemmin Saimaata. Saimaan paketissa oli jo valmiiksi ruskeaksi ehkä nikotiinilla patinoitu holkki. Pilliklubi oli kalliimpaa tupakkaa, joten sitä emme polttaneet, kun emme Eliaksen kanssa uskaltaneet varastaa niin paljon rahaa.

Äidilleni tuli Allers-lehti Ruotsista. Kaikki oli siinä kirjoitettu ruotsiksi, myös hauska sarjakuva, Tjalle. Ajattelin, että kun äiti oli muutaman sanan ruotsia selittänyt, osaisin tuota pikaa aika hyvin loputkin. Äitiäni ajatellen Allers oli tuulahdus toisesta maailmasta rajaseudun köyhään pitäjään: kauniita ruotsalaisia vaatteita ja hyvin aseteltuja ruokia. Ei se ruotsi kuitenkaan niin helposti minuun iskeytynyt, kuin luulin.

Sylvi-äiti lauleli keittiössä paljonkin. Tavanomaisimpia olivat tietenkin virret, mutta kevyempääkin oli joukossa. Yksi mielilauluista oli Vanha Sanna-muori, perunoita kuori. Sen runoilijan vertaista ontuvaa runojalkaa saa kauan hakea. Laulu on Yksinlauluja nuorisolle 3. kokoelmassa. Tuon laulukokoelman nuoriso kyllä tarkoittaa reippaasti yli viisikymmenvuotiaita lauluista päätellen.

Toinen vielä merkittävämpi laulu oli Mein Papagei frisst keine harten Eier… Sylvi-äidin mieleen se on jäänyt varmaankin Helsingin opiskeluajoilta. Laulun on säveltänyt Walter Kollo 1928, juuri Sylvin ylioppilasvuonna. Sanat on tehnyt Hermann Frey. Levyllä laulun laulaa kuuluisa Carl de Vogt ja soittaa Efim Schachmeisterin johtama Jazz-Symphonie-Orchester. Tätä laulua kun hiukan hyräilin saksalaiselle asiakkaalleni Wismarissa vuonna 2000, osasi hän heti sanoa säveltäjän.