Aarno veljeni muuttaa keväällä hupakkovaimonsa kanssa Lopelta Ikaalisiin. Raunon kuvaus pariskunnasta on syksyltä 1957: ”Ruokapöydässä he hurskaasti kumartuivat rukoukseen. Anja ja minä olimme ilmeisesti heidän mielestään jonkinlaisessa ihmeellisessä asemassa, kun saimme passata heitä, eikä varmasti heidän mieleensä juolahtanutkaan millään lailla auttaa missään puuhassa. Joka paikan he sotkivat pahemmin kuin Sini ja Ilmo konsanaan. Ainoatakaan ottamaansa lehteä tai kirjaa he eivät panneet takaisin, vaan jättivät ne Anjan tai minun korjattaviksi. Toiselta puolen oli hauskaa, kun he kävivät, mutta jostain syystä, tanssimme intiaanitanssin, kun he sitten lähtivät pois.”  Vaimo kutsuu miestään tuttavallisesti Aatuksi ja haikailee, kun ei Ikaalisten pappi suvaitse naisilla läpinäkyviä puseroita eikä minkäänlaisia housuja tarkoittaen ei suinkaan ilman housuja, vaan hametta olisi pitänyt pitää.  Aarnon muutolla ei tosin ole paljon vaikutusta suvun elämään, koska hän tapaa, jos tapaa, vain isäänsä ellei tarvitse sattumoisin majoitusta joltakin. Toimeentulo on niukkaa, mutta toimeen hän kuitenkin tulee. Nyt vasta, 27-vuotiaana, hän aloittaa opettajan johdolla pianonsoiton harjoittelun oltuaan välillä jopa kanttorin virassakin. Minulla on hallussani hänen käyttämänsä harjoitusvihko Carl Czernyn etydejä, jotka lähtevät vaatimattomista, mutta jo tämän musiikkiaapisen ensi osassa päättyvät vähän vaikeampiin. Toisen osan teknisesti vaativampiin ei Aarno pääse kahden vuoden opetuksen aikana vielä edistymään. Samoja vaikeuksia itseoppineelta pianistilta löytyi kosolti, mitä minullakin oli aloittaessani pakollisen pianonsoiton opiskelun Sibelius-Akatemiassa. Tosin olin silloin vasta 21-vuotias ja harjoitellut omatoimisesti monta vuotta. Sormitukset Aarnolla tahtovat olla omaperäisiä. Kun jossakin kappaleessa nimenomaan halutaan harjoittaa heikompia sormia, nelosta ja viitosta, niin Aarno vaihtaa vahvemmille sormille, josta sitten opettaja huomauttaa. Sormituksesta huomautetaan jatkuvasti samoin laulavuudesta: ”sirosti, ei junttaamalla”. Yleensä meidän perheessä monet musiikkiesitykset varsinkin miesten puolella tahtoivat olla enemmänkin urheilusuorituksia kuin taidetta. Lisäksi arvostetaan harjoittelemattomuutta. Veljeni sanoi kerran vaimolleen, kun harjoittelin Schubertin Gretchen am Spinnrade säestystä, että: ”kuulehan kuinka soittaa, ja ihan harjoittelematta”.  Olin harjoitellut tuota säestystä vasta kymmenen vuoden ajan. Aarno ei kauaa Ikaalisissa viihdy, vaan muuttaa syksyllä Turun lähelle Pansioon nuoriso-ohjaajaksi.

Isäni asuu Kuusankoskella uusperheensä kanssa. Lisäykseksi kesän alkaessa tulee Sanerva Ylivieskasta. Sanerva alkaa käydä koulua Kuusankoskella. Tänä vuonna en tapaa isääni kertaakaan.

Kari-veljeni muuttaa Malmilta Turkuun arkkitehtitoimistoon töihin. Diplomityöksi valikoituu Turun asemakaavan selvittely. Hän vaimoineen asuu kesän Kakskerran Myllykylässä punaista mökkiä, jossa minä oleilen viikon pyöräretkelläni, mutta muuttavat talveksi kaupunkiin.

Rauno-veljeni ei muuta tänä vuonna Hiekkaharjusta, vaan vasta seuraavana. Hänen lukunsa edistyvät hyvin ja suorituksia karttuu tasaiseen tahtiin. Ensimmäinen lukuvuosi menee lainaa ottamatta, mutta sitten hän pyytää ja saa harvinaisen 30 000 markan lainan isältään – tietysti velkakirjaa ja kolmen prosentin vuotuista korkoa vastaan. Opintojen aiheita ovat mm. psykologia ja sosiologia. Vuoden kuluttua hän maksaa lainansa takaisin. Tämä on se sama isä, joka sanoi joskus Tuupovaarassa Raunolle hänen invaliditeettiinsa viitaten: ”jos et olisi tuollainen, saisit mennä” (lainaus Raunon omaelämäkerrasta).

Elokuussa muutetaan äitini, pikkusisko ja  minä Savonlinnaan Kuninkaankartanonkadulle. Talon numero on ensin 10, mutta muuttuu sitten kahdeksitoista, vaikka me emme mihinkään muuttaneetkaan. Äitini saa vt. lehtorin toimen tyttölyseosta. Hän oli jo kyllästynyt Kajaanin pimeään ja kylmään. Kesän alussa vaihtoehtoinen paikka olisi vielä ollut Iisalmi.

Elias haaveili keväällä auton ostosta, mutta se olisi perustunut isältään oletettavasti saamaansa 38000 markan lainaan. Vedonlyöntikerroin, että lainaa saisi, oli melko korkea. Pyssyyn hän kuitenkin saa rahat äidiltään.  Olin Eliaksen kanssa jänismetsälläkin – onneksi ei osunut vaikka yhden jäniksen näimmekin. Pyssy oli pienoiskivääri, jolla ei paljon räkättiä isompaa olisi saanut ampua. Metsästys tapahtui Hoikankankaalla, jossa nykyään on varuskunta. Kävimme kyllä vielä vähäisen junamatkan päässä Kainuunmäessä radan vartta tarkastamassa, mutta siellä emme nähneet yhtään mitään elämää, joka olisi kannattanut pyssyllä lopettaa. En ole oikein varma, olisimmeko mahdolliselle saaliille osanneet mitään tehdäkään. Pyssy piti kuljettaa ihmisten ilmoilla ollessa vihreässä kangaskotelossa.

Elias jää vielä lokakuun loppuun saakka Kajaaniin, mutta joutuu muuttamaan pienempään asuntoon. Marraskuun alussa hänkin muuttaa Savonlinnaan. Lähes vakituiseksi asuinpaikakseen hänelle tulee Säämingin kristillinen kansanopisto, joka on internaatti. Kristillisyys ilmenee siten, että lähes kaikki, mitä siellä parhaassa lisääntymisiässä olevat nuoret miehet ja naiset harrastavat keskenään, on kiellettyä. Kansanopiston johtaja on aluksi perheen vanha tuttu jo 30-luvulta, pastori Mikko Kivekäs.

Helena on kevään Ylivieskassa jossa pääsee ylioppilaaksi, vaikka jouluna matematiikat ovat nelosia. Päästötodistuksessa ne ovat 6 ja 5 äitimme hellittämättömän preppauksen tuloksena. Helenan isä ei avusta hänen elantoaan enää lainkaan. Eliaksenkin apurahat on lopetettu. Syksyllä Helena menee kansakoulunopettajaksi Runnille, jonka seurauksena hän joutuu jouluna naimisiin ei niin kovin miellyttävän miehen kanssa. Häät vietetään Savonlinnan kodissa, jonne harvinaisina vieraina tulevat Rauno ja Kari perheinensä juhlimaan. Harjoittelemme, me neljä veljestä, laulamaan äänissä Thomas Morleyn keskiaikaista laulua ”Pulmuni puutuit paulaan / My bonny lass”. Tarkoitus oli esittää se häätilaisuudessa. Ihailin Raunon ja Karin (II tenori, I tenori) varmaa laulamista. Itse lauloin I bassoa ja Elias hallitsi II basson. Nuotinlukutaitoa minulla ei kovasti ollut, joten ääneni opettelin lähes korvakuulolta asuintalomme saunan pukuhuoneessa isompien veljien opastuksella. Lisäksi äänenmurroksestani oli kulunut vain puoli vuotta, joten kovin kaikuisasti äänihuuleni eivät bassoon taipuneet, vaan ärtyivät pian vähänkin laulettuani.

Minun kevättodistuksessani numerot vaihtelevat nelosesta kymppiin. Niinpä ennen kuin pääsen Savonlinnan lyseoon viidennelle luokalle, on suoritettava saksan kielen ehdot. Kaikkien ja omaksi hämmästyksekseni selviän ehdoista ja voin jatkaa suunnitelmallista koulunkäyntiäni. Tuo kymppi tuli laulusta, joten siihen ei tarvinnut paljon lueskella.

Enoni Väinö Kuisma kuoli keväällä ilmeisesti taloudellisten ja perhevaikeuksien takia vain 45-vuotiaana junan alle Kouvolan seuduilla, ensimmäisenä Helena ja Israel Kuisman lapsista. Sylvi Pärssinen sanoo veljensä Väinön kuolinsyystä: ”Väinö yritteli sodan jälkeen evakoksi jouduttuaan yhtä ja toista pienteollisuuden alalla, oli myös myllärinä, mutta hänen elämänsä haaksirikkoutui, eikä hän jaksanut selviytyä kuiville. Pidän häntä sodan uhrina.” Väinön sotareissu oli todella pitkä, koska hän oli mukana Lapin sodassakin. Sodan jälkeiset yritykset kuorma-autoilijana, huonekalualalla ja myllärinä, sekä viljankuivureiden valmistajana eivät ottaneet tulta, vaan tuottivat lähes pelkästään pettymyksiä. Kuivureihin hänellä oli oma patentti. Eikä Väinö halunnut isoveljensä Einonkaan myllyhommiin. Korvauksen Inkilän Päivölästä Väinö otti rahana, eikä halunnut maanviljelijäksi. Vaisu mielikuva minulla on vuodelta 1956, että Väinö olisi ollut melko synkkämielinen, kun taas hänen vaimonsa Aira aivan toista maata, iloinen ja puhelias karjalainen. Raimo Kuisma, Väinön ja Airan ainoa lapsi kertoi tosin Haminassa 2010, että Väinön loppuvuodet olivat melkoista juopottelua. Minä en sellaista huomannut vuoden 1956 kesällä, mutta Raimo sanoi isänsä hallinneen sen verran, että osasi tarpeen vaatiessa lopettaa. Koska viina oli kallista, niin voi siinä hiukan taloudellinenkin tilanne olla ollut katkolla. Edellisenä vuonna hän tarvitsi pikaisesti 80 000 markan lainan veljeltään protestiin menevän vekselin peittämiseksi. Sylvi-äiti ei jostakin syystä mennyt hautajaisiin, mutta muut sisaruksista kyllä.

 

.Marraskuisessa kirjeessä veljelleni kuvailen koulunkäyntiäni Savonlinnassa:

Ruokatunti, mutta ei sanan varsinaisessa merkityksessä. Joku on sanonut että nälkä eli paasto on paras lääke krapulaan mutta sitä minä en usko vaikka en ole koskaan sellaista kokenut. Niin minulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin kirjoittaa, koska ei ole syömistä. Äiti kyllä aamulla sanoi, että ota voileivät mukaan, mutta minä en ottanut. Liekö se jotain alkukantaista vaistoa luolamiehen ajoilta, että piti syödä saaliinsa salassa. Edessäni istuu puolikymmentä poikaa kallistellen pulloa ja syöden voileipiään hauskasti jutellen. Naurun pärskähdyksiä kuuluu vähän väliä. Kerrataan hauskat tapahtumat tunneilla aamupäivällä. Toiset menevät heti syömään ulos, toiset jäävät kuuntelemaan toisten puhetta.

Koululla ei ole ruokalaa tilanahtaudesta johtuen, siksi istuvat oppilaat käytävillä syöden. Voipaperit rapisevat.

Täällä on aika hauska kuunnella toisten puheita. Ruuan haju sieraimissa. Tietysti saattaa nälänkin ajatusta käväistä vatsan pohjassa, mutta peitän sen. Paasto tekee vain hyvää minunlaiselleni. Soisin olevani hieman laihempi. Vähän niinkuin sinä.

Elias kävi eilen meillä. Hän käy täällä Säämingin kristillistä kansanopistoa. Ei oikein pidä siitä, koska siellä opetetaan uskontoa ”melkein joka tunti”. Hänelle se ehkä on hieman hävettävää. Papin poikia kun ollaan mene ja tiedä. No niin. Hän siis kävi täällä eilen. Hän pääsee Kansanopistosta joka sunnuntai aamusta maanantai aamuun saakka. Aika haikeaa, vaikka hän asuukin niin lähellä ja kuitenkin kaukana. Mitäs tässä hempeilemään, kirjeissä toiselle.

Kerronpa sinulla hauskan tapauksen suomen tunnilta. Kirjoittelin salaa mietelmiä oppilaan tyhjästä päästä ja laiskuudesta. Opettaja huomasi sen ja otti pois, luki kuitenkin ja sanoi kun tuli kadulla vastaan, että ”jospa Pärssinen kirjoittaisi enemmänkin tällaisia”.