Vuosi 1954 on dramaattinen Pärssisen perheen elämässä. Kesään saakka ollaan Tuupovaarassa, mutta sitten muutetaan Vuolijoelle. Kuin uusi, juuri remontoitu Tuupovaaran pappila tulisi vaihtumaan rähjäisempään, jossa ei ollut sen enempää kylpyhuonetta, keskuslämmitystä kuin sisävessaakaan. Arvi Pärssinen tunsi olonsa saarnastuolissa ilmeisen epämukavaksi, koska haki monia kirkkoherran paikkoja mistä tahansa. Epämukavuus johtui hänen käytöksestään, jonka seurakunta ei katsonut soveltuvan papille. 40-luvun loppupuolella valitus meni tuomiokapituliin saakka, ja odotettiin jopa väliaikaista virasta erottamista. Jotenkin tuo valitus kuitenkin hautaantui. Arvi Pärssinen oli samoin 40-luvun lopulla ottamassa avioeroa puolisostaan syynä ihastuminen toiseen nuorempaan – nimikin on kyllä tiedossa. Tämä avioeroaie sitten haalistui, mutta ei tietenkään ollut vaikuttamatta parisuhteeseen. Toivorikkaana kuitenkin Sylvi-äiti kirjoittaa sisarelleen vielä alkuvuonna 1954, että etsisi heille vanhuudenpaikkaa Keski-Suomesta. Kovin vanhuksia ei tämä pari kuitenkaan vielä ollut: mies 47 ja vaimo 45-vuotias. Arvi Pärssinen ajattelee vapautuvansa vanhoista synneistään siirtymällä Vuolijoelle ja tekemällä parannuksen. Tuupovaaran poikkeamat voisi siellä Vuolijoelle unohtaa. 

Sylvi Pärssinen on kevään opettamassa edelleen Härmissä. Kesällä hän osallistuu Liperin Tutjunniemessä opettajille suunnattuun käsityökurssiin, joka on reimarina reitillä tulevaan oletettuun kansakoulunopettajan pätevyyteen. Sylvin aikomuksena on valmistua kansakoulunopettajaksi poikkeuskurssilla, koska kaksi vuotta opiskelua oli hänestä elämän tässä vaiheessa liikaa. Työpaikaksi Vuolijoella varmistuu Vuottolahden kahden opettajan koulu. Veistotaitoa opettamaan tarvittiin kuitenkin vielä mies. Sinne on kirkolta noin kymmenen kilometrin matka.

Raunon suunnitelmat menevät lopulta aivan toiseen suuntaan kuin hän ajatteli ja toivoi. Ylioppilaaksi hän pääsee keväällä Joensuusta, se oli tietenkin toivottu asia. Kukaan omaisista ei osallistunut ylioppilasjuhliin, sillä silloin oli se muuton aika Tuupovaarasta, joten ehkä vaikea olisi ollut järjestääkin mitään juhlia. Lisäksi juhlat olisivat maksaneet. Juhliin piti hankkia kuitenkin puku. Tähän Rauno sai lainan isältään, olihan sekin parempi kuin ei mitään. Kesä menee Raunolta jokseenkin kokonaan Jyväskylässä kasvatusoppia ja saksankieltä opiskellen. Sitten alkavat kansakoulunopettajan viransijaisuudet. Ensimmäinen paikka on Männistön supistetussa kansakoulussa, jonne Vuolijoen kirkolta on vähän yli kymmenen kilometrin matka. Supistettu kansakoulu tarkoittaa sitä, että opettajia on vain yksi. Rauno oli innokas metsämies. Aseena oli usein puoliautomaattinen täysin laiton venäläinen sotasaaliskivääri. Kun asetuntemus ihmisillä ei ollut niin kovin hyvä, niin sitä voi kanniskella kylällä ihan avoimesti. Lopulta Arvi Pärssisen hermo petti ja hän viskasi aseen johonkin Oulujärven syvänteeseen.

Helena on kevään vielä Riihimäellä VI luokalla, tyttölyseon tapaan keskikoulun viimeisellä luokalla. Jostakin syystä silloin tytöt tarvitsivat keskiasteen opintoihin vuoden enemmän kuin pojat. Kesän alussa hän tulee Vuolijoelle tarkoituksenaan jatkaa Kajaanissa, mutta kun kahdet ehdot jäivät lukematta ja vielä myöhästyy koulun alusta tuntemattomasta syystä, hän jää kotiin. Seikkailu kirkonkylän kansakoulunopettajan kanssa jää lyhykäiseksi, mutta hyvin julkiseksi. Ehkäpä juuri tuon seikkailun takia hänet laitettiin vähäksi aikaa Lahteen Mari-tätinsä luokse.

Sanerva päättää ensimmäisen luokan Joensuussa ja kesän jälkeen jatkaa Kajaanissa oppikoulun II luokalla. Vaikka matkaa Vuolijoelta Kajaaniin on vain 40 kilometriä, on Sanervalle kuitenkin varattava asunto Kajaanista. Linja-autot olivat niin hitaita ja niitä kulki harvoin.

Eliaskin päättää keväällä ensimmäisen luokkansa oppikoulussa Joensuussa, mutta todistus on sen verran huono, että hän palaa oppikouluun seuraavan kerran vasta opettajan roolissa. Syksyllä Elias aloittaa VI luokan samassa koulussa missä minä aloitan IV luokan. Kun kuitenkin jotain tuli oppikoulussakin opituksi, hänet siirretään joululta seuraavalle luokalle, joten lyseokierros ei tuonut pidennystä hänen opintiehensä.

Minä käyn Härmissä keväällä kansakoulun III luokan loppuun. Kesän alussa matkustan muuttoauton kuormassa Tuupovaarasta Vuolijoelle. Matka oli niin jännittävä, että  jo sen takia kannatti muuttaa. Auto oli rekka-auto ja kulki bensiinillä. Välillä oli yksi lossimatkakin. En vielä matkalla ymmärtänyt, että nyt jäi koko lapsuudenaikainen tenavisto ja tutu paikat Tuupovaaraan, ja uusien tuttavuuksien tekemisessä tulisi olemaan työtä. Tuttavaksi kelpaavia löytyi kuitenkin sitten heti syksyllä luontevasti samalta luokalta kansakoulussa.

Nyt siis yllättäen loppuvuoden 1954 minulla on isoimmista sisaruksista melkein kotona  neljä ja se pieni sisko. Näin paljon sisaruksia ei säännöllisesti ole ollut kotona vuoden 1945 jälkeen.

Vuolijoki oli nälkämaata. Useista ladoista voi löytää hirsistä puukonviiltoja, joista näki, että niistä oli otettu pettua. Tuvat haisivat ja lattialle syljeskeltiin. Köyhyys majaili lähes joka töllissä. Oli omituista hakea tinkimaitoa talosta, jossa isäntä ruiskautteli lattialankulle ruskeita sylkimällejä.

Äitini päätti hoitaa minun kierot silmäni lopullisesti oikoiseen kirurgin avustuksella. Matkustimme elokuussa Joensuun keskussairaalaan (linja-autolla Kajaaniin, junalla Kuopioon ja pikalinja-autolla Joensuuhun), jossa minun silmäni leikattiin ja minut nukutettiin eetterillä – tietysti ensin nukutettiin. Nukuttaminen ei ollut niin pahaa kuin kylvettäminen. Ennen kuin pääsi sairaalan vaatteisiin, piti olla vannassa kylvetettävänä. Kylvettäjänä oli naispuolinen henkilö. Hävettelin kovasti, mutta kai näin sairaalassa piti olla. Potilasvaatteet olivat harmaita, ja niissä oli naru, jonka sai aika äkkiä auki, jos siinä vaatteessa ollut potilas tarvitsi muutakin hoitoa kuin pastilleja. Sairaalassa haisi samoilta desinfioimisaineilta kuin silloin kauan sitten (vuosi sitten) Tuupovaarassa, kun kaikkia pistettiin neulalla, joka sisälsi tuberkuloosin estävää ainetta. Eetteristä tuli minulle paha olo ja seuraavan päivän ajan oksensin, vaikka huoneeni oli 11:ssa kerroksessa, josta olisi ollut mitä mainioimmat näkymät Niiralaan meneviin ja sieltä tuleviin juniin. Taksissa lentokentälle näin kaiken kahtena. Sitten lennettiin DC-3:lla Joensuusta pieni pomppu Rissalaan, sitten junalla Kuopiosta Kajaaniin ja linja-autolla Vuolijoelle. Silmäni olivat veriset monta viikkoa leikkauksen jälkeen. En pelännyt lentokoneessa yhtään kun en paljon mitään nähnytkään.

Vuolijoella aloitin viimeisen kansakouluvuoteni kirkonkylän kansakoulussa. Kaikki meni niin kauan hyvin, kun siskoni riiasi opettajani kanssa. Kun välit kylmenivät heidän kesken, minuunkin alettiin tunnilla kiinnittää enemmän huomiota. Sain veistosta kuutosen. Kiitokseksi siitä kävimme soittamassa pirunviulua opettajan ikkunan alla veljeni Eliaksen kanssa. Jos joku ei tiedä, niin pirunviulu on lanka joka asetetaan kohteen luokse johonkin kaikuisaan paikkaan, esimerkiksi ikkunan pokaan. Sitten tarvitaan hartsia, jolla varsinainen soittokohta turvallisen etäisyyden päästä kohteesta hartsataan. Kun hartsikohtaa veti kuivalla korkinpalalla sai aikaan omituisen naukuvan äänen, joka outoudessaan olisi saanut kuolleetkin luulemaan ylösnousemuksen alkaneen. Syyspimeällä sitä kiinnijäämisen riskin pienentämiseksi harrastettiin.

Kesä meni minulta vähän arkaillessa ja katsellessa samanikäisiä arvuutellen, nuoko ne nyt kouluun minun kanssa tulevat. Vuolijoen rannat olivat lähellä ja pääsin usein Oulujärven hiekkarannoille. Kahlata sai pitkät matkat, ennen kuin pääsi kunnolla uimaan. Oulujärven vesi oli aika saasteista, kun Otanmäen kaivoksen jätevedet ja Kajaani Oy:n sellunkeiton jätteet päästettiin sumeilematta ja puhdistamatta järveen.

Koulun alettua sain hyvän kaverin Tuomosta, jonka isä oli Kajaani-yhtiön hommissa. Hänellä oli käytössään jopa rautainen iso venekin, Kajaani Oy:n omistama, jolla tehtiin retki läheiseen Käkisaareen marjastamaan. Tuomon kanssa pelattiin shakkia. Tuomo oli minua vuotta vanhempi, koska minä olin hypännyt sen toisen luokan yli ja melkein aina voitti. Tuomon kanssa rakensimme majan Vuolijoen toiselle puolelle, vähän huteran, mutta tukikohta kuitenkin. Sitten perustimme komeanimisen Hirvi-seuran. Tarkoitus ei ollut ampua hirviä, vaan keksiä jotensakin miehekäs nimi konglomeraatille. Hirvi-seuran salaisia papereita säilytettiin puulaatikossa syrjäisen ladon parrulattian alla. Muuta toimintaa seuralla ei ollut. Tuomo oli vähän edellä minua seksuaalisuudessa ja yritti väittää, että naisiin työnnettiin pili ja että naiset tykkäsivät sellaisesta ja menivät sitten tainnoksiin. En uskonut ensinkään Tuomon juttuja.

Kirkossa käynti ei minulle enää ollut pakollista, joten välttelin sitä niin paljon kuin mahdollista. Kanttorilassa sen sijaan kävin usein pelaamassa fortunaa kanttorin tyttöjen kanssa. Kanttori oli jo suuremmat taiteelliset tavoitteensa saavuttanut ja keskittynyt hiljaiseen ryyppäämiseen, jonka vain sunnuntait ja muut arvokkaammat tilaisuudet keskeyttivät muutamiksi tunneiksi, ja usein eivät silloinkaan: turpea alahuuli pullistui ja soittopelistä tulivat tarpeelliset sävelet ja kotona odottava pettymyksen peittävä ryyppy ryyditti palveluksen mitäänsanomattomuuden. Niinpä äitini joutui jumalanpalveluksiin soittamaan harmoonia, jos kanttori ei pystynyt. Kyllä äitini osasi koraalit soittaa, vaikka väheksyikin soittotaitoaan.

Kauhea asia Vuolijoella mitä minulle tapahtui, oli minun toimiminen lapsityövoimana. Arvi Pärssinen ahnehti isomman kalansaaliin kuin hänen perheensä jaksoi syödä ja pakotti minut polkupyörän selässä ja kontti minun selässäni kulkemaan kylillä ja myymään ylijäämän. Hauki oli kalliimpi, ahvenet halvempia. Jotain sain myydyksikin, mutta kyllä hävetti. Kalat olivat kontissa sellaisenaan ja mukana oli puntarikin. Oliko jotain 300 markkaa hauki ja muut roskakalat 200. En muista saaneeni myyntiprovisiota, koska niin monet kesäpäivän kuluessa vähän jo haiskahtamaan ryhtyneet kalat sain tuoda takaisin. Ei ollut monella rahaa ostaa. Työttömyystyöt käynnistyivät yleensä vasta talvella. Oulujärven vesi sai kalatkin haisemaan jo tuoreeltaan rikkihapolle.

Minun ainoa kesäni, jonka kokonaisena vietin Vuolijoella, meni pelätessä. 30. kesäkuuta sattunut auringonpimennys ei sen sijaan pelottanut. Auringonpimennyksen aikana meidän kissa söi elättiräkättirastaamme. Tällä kertaa pelkäsin lentäviä lautasia. Niistä oli kaikenlaisia juttuja lehdissä, kuinka ne Yhdysvalloissa olivat kaapanneet lukuisia ihmisiä vastentahtoiselle lentomatkalle ja palauttaneet sitten takaisin puolikahjuina. Luultavasti lentävien lautasten juttuja kertovat olivat kuitenkin jo valmiiksi kokokahjuja. Kun Vuolijoen pappilan keittiön ovesta astuin ulos, tarkkailin silmä (se ainut näkevä silmäni) kovana läntistä taivasta, olisiko siellä lähestymässä lentokyytiä tarjoava lautanen. Pilvet ovat nyt siitä omituisia, että jos jotain niissä haluaa nähdä, niin näkee. Niinpä navetan takana muodostuva hento cumulus-pilvi sai pian teknologian kehityksessä meitä paljon edellä olevan kulkupelin muodon ja vasta pitkän ajan kuluttua, kun pilvi hajosi, voin huokaista helpotuksesta ja alkaa tarkkailla seuraavaa epäilyttävän näköistä muodostelmaa. (Navetassa ei ollut muuta kuin polttopuita toisessa päässä ja toisessa päässä huussi). Tähtien tuike illalla oli vielä hankalampaa, kun kerta kaikkiaan tähdet tuikkivat aina, kun ilmassa on joko pölyä tai jääkiteitä. Epäilyttävät tähdet kiinnittivät huomioni pitkäksi aikaa: oliko tuo liikkunut, ja liikkuuko koko ajan, ja minuako tulevat hakemaan. Jotenkin olin suhteuttanut asian niin, etteivät ne olleet yleensä Suomen silloisesta nelimiljoonaisesta väestä kiinnostuneet, vaan pelkästään minusta. Tosin en pystynyt järkeilemään, mitä etua niille oletetuille olisi juuri minusta, kansakoulun neljäsluokkalaisesta. Ehkäpä pelko lentäviin oli seurausta isäni ja äitini riidoista, joihin minä en pystynyt vaikuttamaan.

Talvella olivat Vuolijoen kunnan laulukilpailut. Hinkuyskän jälkiseurausten  takia en laulanut koulussa ensinkään, mutta laulukilpailuun minut ilmoitettiin. Laulunumeroni oli jossain väliarvostelussa kuutonen, mutta sponsorini (Rauno, Äiti) uskoivat minusta irtoavan enemmän. Laulukilpailut olivat Otanmäen taajaman kansakoululla. Lauloin laulut ”Hopoti, hopoti, hopoti hoi, varsa hypäten hirnuu” ja Oskar Merikannon oopperasta aarian (sopraanoaarian!) ”Muista, muista, suur’ ol’ Väinö, jalo, lempeä, laulurikas”. Voitin sen kilpailun ja laulunumeroni taisi nousta kuutosesta kahdeksikkoon, vaikka opettaja ei enää kulkenutkaan siskoni kanssa. Siis ikäluokkansa kilpailut Vuolijoen pitäjässä voittanut saa tyydyttävän – mitähän olisi pitänyt voittaa, että olisi saanut kympin. Kilpailuissa kuulin ensimmäisen kerran sanan ”ramppikuume”. Ei minulla sellaista ollut kun pääsin ääneen. Kainuun kulttuurikilpailuihin piti minunkin osallistua. Esteeksi mm. Rauno totesi minulla olevan niin pahan flunssan ja kurkkutulehduksen ja kuumetta, että esiintymisestäni ei tullut mitään. Joku lihava berliininmakkaran näköinen kesakkoinen poika sitten laulusarjan voitti. Olisin minä ainakin sen voittanut.

Arvi Pärssinen teki hyvinkin julkiseksi tulevan mokauksen ja joutui lopulta avioeroon. Piispat eivät tykänneet, joten hän joutui jättämään kahdeksaksi vuodeksi papinvirkansa. Vuolijoelle tuli viransijainen, Simojoki niminen. En oikein käsittänyt, miksi hän tuli asumaan pappilaan ja minne isä oli häipynyt. Jussi tykkäsi puoliraaoista kananmunista. Niitä me söimme. Vieläkin pidän vähän pehmeämmistä kananmunista. Simojoki tuli hyvin toimeen sen siskoni kanssa, josta kansakoulunopettajakin tykkäsi. Kyllä siellä Vuolijoella paljon tykättiinkin.

Äitini oli siis kansakoulunopettajana Vuottolahdessa. Vuottolahti on noin kymmenen kilometrin päässä Vuolijoen kirkolta. Äidilläni oli myös asunto hirsisessä punaseinäisessä koulurakennuksessa. Taisi olla peräti kaksi huonetta. Oleilin siellä kaikki viikonloput. Ja sitten taas palasin takaisin Vuolijoen pappilaan, jossa oli ankea tunnelma. Linja-autossa oli maksun aikaan jännittävää, kun rahastajatyttö lävistimellään teki reikiä sellaisten lukujen kohdalle, joista yhteen laskemalla sitten  matkan hinta selvisi. Esimerkiksi 160: lävistä satanen + lävistä viisikymppinen + lävistä kymppi. Kyllä siinä yhteenlaskutaito säilyi. Kassakoneet tulivat vasta myöhemmin. Vuottolahdessa sain paljon uusia kavereita, joiden luona kyläilin. Vappumerkkien myyntiin osallistuin ja tilasin merkkikokoelman myytäväksi. Myinkin joitakin ja käytin rahat karkkeihin. Sain kirjeen välitysyhtiöltä, että missä rahat. Kauhistuin joutuvani vankilaan, ja taas, kuten tupakkakirjeen kohtalona oli ollut kansakoulun ensimmäisellä luokalla, kävi samoin sen perintäkirjeen, kun kadotin sen Vuottolahden koulun kivijalan sisään. Kauhukseni vanhempana huomasin, että vanha viihtyisän näköinen hirsiseinäinen koulu oli purettu ja tilalle rakennettu koululaatikko. Ajattelin kirjeeni kohtaloa, ja niitä muutamia markkoja, jotka olin kuluttanut karkkeihin, enkä hyvään tarkoitukseen keräystuottona. Ikävältä tuntui. Antakaa anteeksi avustettavat.

Vuolijoella ei ollut erityisen mukavaa. Tasaiset maisemat ja aava Oulujärvi sentään olivat jotain. Otanmäessä kaivettiin harvinaista metallia, vanadiinia. Sen  malmi kiilsi kiteisenä vanadiinioksidina sinertävänä ja pakattiin vaneritynnyreihin joita piti kuosissaan peltinauhat. Kun äitini oli kiinnostunut myös kemiasta, niin sitä vanadiinioksidia näin aivan luonnossa ja omassa kourassani. Vanadiinioksidi teki sota-aseista kovia, kun sitä sekoitettiin rautaan. Vanadiini oli suhteellisen harvinainen metalli, eikä kaivoksia ole maailmassa monta. Otanmäki oli kuin pienoiskaupunki, siellä oli kerrostalojakin ja pirssi. Kävimme joskus Otanmäessä Tuomon kanssa pyörillä. Menimme pirssiin pelaamaan shakkia – minut voitti joku ns. neljän siirron koulumatilla. Kyllä nolotti. Pirssiautoista useimmat olivat merkkiä Pobeda. Se oli jyhkeä ja luotettava kulkuneuvo. Otanmäen kaivoksen sepelillä päällystettiin paikallisia valtion teitä, ja se pinnoite oli paljon parempi kuin tavanomainen sora – asfalttiahan oli vain kaupunkien pääkaduilla. Valitettavasti myös kova pinnoite rikkoi melko monen auton renkaat ennen aikojaan.

Isommat sisareni olivat vähän tietäväisempiä kuin minä 10-vuotiaana. He hihittäen veivät minut isän kirjoituspöydän luo, vetivät laatikon auki ja näyttivät kondomeja. En tietenkään voinut muuta kuin hihitellä mukana, vaikka minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, mihin kondomeja käytettiin ja miksi ne olivat niin huvittavia.

23.11.1954 Arvi Pärssinen hakee oikeudesta asumuseropäätöksen, siirtyy asumaan Vuolijoen pappilan perähuoneisiin ja syömään omia ruokiaan. Tällainen asetelma ei kauaa kestänyt, vaan äitini siirtyy vakituisesti asumaan Vuottolahteen. Isäni olisi halunnut hoitaa avioeron hiljaisesti, mutta ei sitten voinutkaan, kun Otanmäestä tehtiin valitus tuomiokapituliin papin toimista. Äitini olisi halunnut jatkaa avioliittoa, mutta lopuksi Arvi tuomittiin aviorikoksesta ja saman tien erotettiin papin virasta. Tiettävästi Arvi ja Sylvi Pärssinen eivät syksyn 1954 jälkeen koskaan enää tavanneet toisiaan tai puhuneet puhelimessa keskenään. Tämä (tapaamisten mahdottomuus) aiheutti huomattavia hankaluuksia lasten merkkipäivien, luokkajuhlien, vihkiäisten tai lastenlasten ristiäisten vietossa, kun piti aina hoitaa ajoitus niin, etteivät he sattuisi samaan aikaan kyläilemään – esimerkiksi heidän yhteisen ylioppilasluokkansa juhliin ei Arvi Pärssinen välikohtausta peläten uskaltanut tulla, koska entinen vaimonsa oli mukana.