Äidinäitini Helena Kuisma kuolee 23.8.1957 Kuusankosken sairaalassa. Mummoni elämä loppui oikeastaan jo kesäkuussa 1944 toisen evakkomatkan alkaessa. Sen jälkeen hän ei sanonut mitään paikkaa kodikseen. Päivölä Kirvun Inkilässä oli hänen kotinsa. Evakossa hän oli aluksi miehensä Israelin kanssa Muuramessa tyttärensä luona, sitten Nuppulinnassa vinnikamarissa, Riihimäellä, Suonenjoella, miehensä kuoleman jälkeen Joroisissa vanhimman poikansa luona ja vihdoin noin kahdeksan kuukautta Elimäen Raussilassa Väinö-poikansa luona, mutta omassa pikku talossaan. Kotitalo Karjalassa oli siirtynyt jo aikoja sitten ennen sotia poikien omistukseen, joten Helena ja Israel Kuismalle ei tullut mitään omaisuuden korvauksia. Lehmän he saivat kuljetettua kuitenkin mukanaan. Pojat auttoivat myös rahallisesti, mutta Joroisiin piti joskus muiden poikien lähettää ruokapaketteja. Se oli tietenkin vain pieni korvaus niistä sadoista paketeista, jotka Helena lähetti pojilleen rintamalle. Helena oli ollut rikkaan talon emäntänä, eikä rahasta tehnyt tiukkaa. Kaksi tytärtä sai opiskella vierailla paikkakunnilla vuosikausia ilman velkaa. Puoliso Israel oli enemmän liikemies kuin maanviljelijä ja rikastui metsäkaupoilla, myllyllä ja sahalla.

Mummoni tai ”mamma”, kuten hänen lapsensa häntä kutsuivat, toimijana ylitti tavanomaisen maatalon emännän fakin. Hän jaksoi kirjoittaa muistiin sananlaskuja, kertomuksia kylätappeluista, vuoden kulkuun liittyviä sanontoja, kertomuksia merkillisistä ihmisistä, kaskuja, loruja, loitsuja, vanhoja paikannimiä, kirkkotapoja, vihkitapoja, paimenessa oloa, koulukuvauksia, rekilauluja ja muuta Kirvun ja Inkilän historiaa ja avusti kirjoituksillaan Sanakirjasäätiötä ja muita instansseja elämänsä loppuun saakka. Hän ei kainostellut taitojaan, vaan sanoi murrekirjoituksestaan, että tuskinpa puhtaampaa Kirvun murretta löytyy, kuin häneltä.

Helena-mummo mieluummin tulkitsi ikävätkin asiat parhain päin. Hänen säilyneistä kirjeistään ei löydy kuin yksi huomautus vävystään 15.2.1945 kirjeessä äidilleni: ”mies niin armoton ja julma kotijoukkoa kohtaan, etten ennen ole sellaista nähnyt. Minullekaan ei puoleen vuoteen yhtä ainoata sanaa vaihtanut”. Toinen vävy, Arvi Pärssinen, joka esiintyi 50-vuotiskuvassaan lipereissä vuonna 1957, vaikka ei ollut enää pappi, kirjoittaa pojalleen Eliakselle, kun oli kyse Helenan hautajaisiin osallistumisesta: ”Sanervaa ei ole vielä kuulunut Ylivieskaan, koska äitinsä on houkutellut hänet mummon hautajaisiin. Mitäpä iloa olisi olla vanhan ihmisen haudalla.” Sanerva ei hautajaisiin osallistunut, mutta Elias, minä ja Sini kyllä. Panee tietysti ajattelemaan, kannattiko minun olla myöhemmin 79-vuotiaan isäni hautajaisissa, jos kerran vielä 75-vuotias mummoni oli jo liian vanha. Mummoni haudan hoitosopimus on nykyisin minun nimissäni.

Helena Kuisman ja Sylvi Pärssisen säilyneiden satojen kirjeitten perusteella on äskettäin edesmennyt Helsingin yliopiston kulttuuriantropologian professori Karen Armstrong julkaissut kirjana tutkimuksensa evakoista nimellä Remembering Karelia.

Seuraavassa Helena Kuisman tekstiä harrastuksistaan, kirjoitettu toukokuussa 1957, osa 1952. Olen hieman lyhentänyt tekstiä alkuperäisestä. Vuoden 1894 asiakirja on todistus tilan jaosta Helena Kuisman isälle Tuomas Rantalaiselle. Alkuperäinen asiakirja on minulla.

 

H A R R A S T U K S I A N I

Kaksi vuotta kuuluin vain Lotta Wärt yhdistykseen, josta oli pienten lasteni hoidon tähden luovuttava. Sen jälkeen kohdistin elämäni päätarkoituksen kodinhoitoon, vaikka käsityöt ja kirjallisuus ovat aina olleet suurimpia mieli harrastuksiani.

Ehkä yli 20. takaisin päin luin ”Karjala” lehdestä kehoituksen kerätä kaikkea vanhaa muistitietoa ja pyytämään ”Keräily toimistolta” paperia ja ohjeita, niin tein työtä neuvottua ja siitä se alkoi. Kotiväki eivät minua oikein ymmärtäneet, eivätkä näitä harrastuksia, vaan sain kumminkin ”Sanastajan” vastauksiin suurta apua mieheltäni. Sanoihan mieheni eräänkin kerran ”Nyt tää mei Helena on tult hulluks, myö käyvää iltasil nukkumaa hää jääp tutkimaa nuojta paperloi”. Semmoista se oli, ei kotiväellä ollut mitään vastenmielisyyttä, jos ei mielenkiintoakaan näitä harrastuksiani kohtaan.

Minua alkoi sitten yhä enemmän kiinnostaa perinteen keräily. Minulla oli piirongin laatikossa muistoja, joista arvokkain oli ikivanha kirvulainen kansallispuvun esiliina, hienosta pellavasta kudottu ja nyytingein koristettu. Se piirongin laatikko oli minulle kuin museo. Siellä oli muun muassa aito entisajan pellavaharja, pihkasta kädensija ja sianharjakset sukasina. Lisäksi siellä oli valikoituja Kodin kuvaston numeroita, joissa oli ollut jotain minua kiinnostavaa. Lisäksi pidin tallessa mieheni Israelin kauniilla käsialalla kirjoittamaa asiakirjakopiota vuodelta 1894. Erittäin varjelin Häyhän kirjaa Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista.

Wuonna 1932 osallistuin Sanakirjasäätiön kilpakirjoitukseen. Wuonna 1936 lähetin Suomalaisen Kirjallisuuden seuralle kirjoituksen vanhoista kirvulaisista tavoista. Wuonna 1939 sain Kotikielen Seuran ja Tiedeakatemia murrekilpailussa 5. palkinnon. Osanottajia oli 1007. Se kirjoitus on julkaistu Suomen kansan murrekirjassa vuonna 1945 otsikolla ”Omast elämästäi”. ”En mie uskont ihmettä, jot 1007 kirjuttaijaa ja miut hyö läijäät viijenneks!”

Vielä vuosina 1950-56 minä lähetin jatkuvasti postia Helsinkiin eri seuroille. Vuonna 1956 sain 3. palkinnon Suomalaisen kirjallisuuden seuralta Kylätappelu-kirjoituksesta. Kirjoittajia oli 164 ja palkittuja 29.

Vuonna 1951 Karjala-lehdessä olleen kehotuksen mukaan aloin lähetellä maisteri Aulikki Ylöselle muistoja Jääskestä ja Kirvusta. Tämä vastasi minulle, että tuntui siltä kuin rakas ystävä lapsuusvuosien takaa olisi antanut kuulua itsestään. Maisteri Ylönen pyysi jatkuvasti tietoja Kirvun asioista ja minä kirjoittelin hänelle kirjeitä. Ylönen keräsi aineistoa Kirvun kirjaansa varten. Vuoden 1953 lopulla maisteri Ylönen kutsui minut Helsinkiin ja vei Kansallismuseoon, jossa minun piti näyttää, miten Kirvussa huntu solmittiin vanhalla tavalla. Olivat aukaisseet hunnusta kaikki solmut ja pesseet sen, mutta takaisin eivät osanneetkaan solmia. Minä kävin työhön ja valokuvaaja ikuisti sitä mukaa kaikki eri vaiheet. Kuusi kuvaa on valokuvasarjassa, joka on Kansallismuseossa. Niissä vain minun käteni ovat näkyvissä eikä nimeäkään mainita missään.

Vuonna 1953 lähetin Sanakirjasäätiölle kirjoituksen evakkomatkasta ja Riihimäelle tietoja vanhoista kirkkotavoista.

Maisteri Ylönen sai Kirvun kirjan valmiiksi vuonna 1954. Kun maisteri oli saanut minusta kaiken irti, mitä hän tarvitsi, hän unohti ”rakkaan ystävänsä”. Kirjoitin syksyllä 1956 maisteri Ylöselle kirjeen, johon hän vastasi vasta toukokuussa 1957. Ei ollut ehtinyt aikaisemmin vastata. Toivotti minulle mitä parhainta vointia, mutta olin kovin sairas. Olisin niin mielelläni tavannut minulle läheiseksi käyneen maisterin, mutta kai minusta ei enää ollut hänelle mitään hyötyä, kun Kirvun historiakin oli jo valmistunut.