Suuri tapahtuma perheessä oli, kun äiti osti vuonna 1960 radion. Hän yritti pihdata radion ostoa mahdollisimman pitkälle, koska tiesi stereolähetysten alkavan kohta puoliin. Niitä olisi joutunut kuitenkin odottamaan vuoteen 1967 asti. Yhtälailla kuin aikanaan radion tullessa odotettiin siitä tulevan kansan sivistys- ja oppimisväline, odotimme veljeni Eliaksen kanssa kovasti suoraa lähetystä Floyd Pattersonin ja Ingemar Johanssonin nyrkkeilyn raskaan sarjan ottelusta 20.6.1960. Suomi oli jo seuraavassa päivässä, ja lähetys alkoi kello 4 aamulla. Meillä oli herätyskello soimassa ja sitten kuuntelimme. Kannustuksestamme huolimatta Patterson voitti maailmanmestarin tittelin jo toisen kerran ja Ingemarista tuli entinen maailmanmestari. Säännöllisiä mieliohjelmiamme oli lauantain toivotut levyt, jotka kuuntelimme yleensä Mauno Kuusistoon saakka. Sitten alkoi tulla niin kevyttä tavaraa, ettemme olleet kukaan oikein kiinnostunut. Ensin soitettiin levy ja sitten vasta kerrottiin mikä levy oli kyseessä. Niinpä konserttimusiikin osalta yritimme yhdessä arvata, mitähän siellä nyt soitetaan. Lauantain toivotut oli soinut radiossa jo vuodesta 1935 lähtien, tietysti aina valittiin melkein uudet levyt. Konserttimusiikin tuntemuksemme oli vielä kovin heppoisella tasolla ja vain harvoin tunnistimme kappaleen.

Noin vuonna 1956 minut johdatteli rock’n rolliin Paltamon asemapäällikön poika, jolla oli oma levysoitin ja huone. Asemapäällikön perhe oli perhetuttuja. Siellä hän soitti rockia, eikä se ollut mitään Elvistä, vaan Bill Haleyn Rock Around The Clock. Olihan se hiukan erilaista kuin siihenastiset vaatimattomat iskelminä esitetyt vaisut veisuut. Asemapäällikön poika luki Helsingissä suomen kieltä kymmenen vuotta ja sitten valmistui. En koskaan innostunut iskelmistä tai mistään kevyestä musiikista. Tietenkin kun radiosta tuli sunnuntaisin tauton äänilevykonsertti, piti se silloin jo yleissivistyksen takia kuunnella. Radiossa oli vain yksi kanava ja tuo oli oikeastaan ainoa lähes vain nuorisolle suunnattu ohjelma. Rinnakkaisohjelmahan aloitti vasta vuonna 1963 ja lähetti iltaisin hiukan kevyempää ohjelmaa kuin yleisohjelma. Päivällä ohjelma oli sama tai sitten oli tauko.

Savonlinnassa vaatimustaso tietysti kohosi, koska olin jo päässyt korkeamman musiikin makuun Aaronin pianokoulun kappaleita pimputellessa. Niinpä en edes kulmakarvaani kohouttanut, kun Savonlinnan kirkkokuoron johtaja Pentti Savolainen mainitsi äsken olleesta Mauno Kuusiston konsertista, että verrattomasti parempi Varkauden laulun konsertti veti vain vähän väkeä. Olin kuuntelemassa sitä Savonlinnan kaupunginorkesterin konserttia tyttölyseolla jossa Mauno lauloi. Yksi luokkatovereistani soitti huilua tuossa kokoonpanossa. Luultavasti Mauno esitti varman nakin, sen, mikä se nyt olikaan, Se hänelle nyt kertokaa. Kummallista on, että Henry Theel levytti saman kappaleen vuosia ennen, mutta vasta Kuusiston esitys kasvatti tämän singlen levityksen ennen kuulumattomaan 47000 määrään. Ei suotta hänen pilailtu laulavan ”Maoo on niin kaunis”. Tuo aoo tulee siitä, että kun Maunolla oli leveä naama ja mieskuorotenori, niin äänen sijoitus, siis se kohta mihin ilmavirta kitalaessa eniten osui, oli perustavanlaatuisesti aina liian takana ja suun leveys ei antanut kantavuutta. Toisin sanoen hänen piti laulaa aina yhtä kovaa. Niinpä pitkissä äänissä joissa oli tarkoitus tehdä diminuendo loppuun sijoitus ei kestänyt, ja hän joutui kestävyyden korjaamiseksi sijoittamaan a-vokaalin eteenpäin, jolloin siitä tuli melkein oo. Noin neljäkymmenvuotiaalle, kuten Maunolle, niin kuin hän oli julkisen esiintymisensä aloittaessaan, äänen sijoituksen muuttaminen oli täysin ylivoimaista. Minä kuitenkin kuuntelin kaikki hänen äänihuulensa tuotteet oikein mielihyvin.

Savonlinnan lyseon suomenkielen opettaja Isomursu soitti äidinkielen tunnilla magnetofonistaan Sibeliuksen Tuonelan joutsenen. Kaikki kyllä kuuntelivat, mutta minusta se oli niin surullisen kaunista, että tuli kyynel silmään, 15-vuotiaalle. Katselin vaivihkaa muita oppilaita ja yritin peitellä kyynelehtimistäni. Muilla ei näyttänyt olevan samaa vaivaa kuin minulla.

Vielä komeampaa oli, kun Savonlinnan mieskuoro piti täysimittaisen konsertin lyseolla. Päätösnumerona oli Nuijamiesten marssi. Kuorossa oli tarpeeksi tenoreita, joten korkeaan a:han ulottuva ja fortissimossa laulettu loppufraasi ”meill’ on haaaa…anki ja jää” muistuu mieleen vieläkin. Oli se jotain. Mieskuoron määritelmähän on ”kovaa, väärin ja korkealta”. Tämän kuoron esitykseen ei tuo ”väärin” kuitenkaan sopinut.

Sen sijaan komeaa ei ollut minun jännittämiseni samaisessa salissa aamuhartauksissa. Pelkäsin aina pyörtyväni tai vähintäänkin kaatuvani. Kun oli tultu luokista, asetuttu jonoissa paikalleen ja virttä veisattiin, alkoi tuntua siltä, että lattia keinuu ja kuukahdan välittömästi. Odotin todella puhujan viimeistä aamenta, jolloin helpotti. Puheen muotohan oli aina opettajasta riippumatta sama: ensin yleinen osa ja sitten harras rukous, jossa aina toivottiin Herralta siunausta. Aamuhartauteen piti osallistua olivatpa oppilaan vanhemmat mormoneja, muslimeja tai ikuisesti kadotettuja ateisteja. Kaatumisen tunne oli niin pelottava ja jatkuva, että aloin tahallani myöhästyä aamuhartauksista. Lyseon oppilaiden ovi suljettiin tasan kahdeksalta, ja myöhästyneet saivat sitten odotella oven avaajaa, joka tuli aamuhartauden jälkeen. Opettajasta riippuen selvittiin (usein oli muitakin) ilkeällä läksytyksellä, mutta jos kovin usein sama opettaja huomioi minut, voi tulla muikkari päiväkirjaan. Yritin parantaa vointiani ostamalla silloin tällöin matkan varren apteekista PYP:in talossa kofeiinitabletteja, mutta ei niistä ollut hyötyä. Lattia aina vain keinui pahemmin. Todella kiusallinen vaiva, josta en kertonut kenellekään.

Jännittäminen oli samoin tunnelmani, kun 16-vuotiaana sain äidiltäni lahjaksi edestakaisen matkan Savonlinnasta Punkaharjulle laivassa. Kahvia teki mieli ja ainut paikka josta sitä sai oli laivan ravintola. Miten siellä ravintolassa oikein pitäisi käyttäytyä? Maksetaanko heti vaiko jälkeenpäin ja kuka siellä sitten oikein tarjoilee, vai lähtiessäkö vasta maksetaan ja maksetaanko jollekin luukulle eikä tarjoilijalle, vai kuinka se lasku pyydetään? Tämmöisestä kasvatuksesta ei silloin tiedetty mitään, miten käyttäytyä ravintolassa. Olin kyllä äitini kanssa ollut noin 12-vuotiaana Kettusen hienossa ravintolassa Kajaanissa, jossa lounas noudettiin seisovasta pöydästä ja syötiin valkoisten liinojen peittämiltä pöydiltä, jotka nekin seisoivat jaloillaan. Kettusen ravintola oli kaksikerroksisessa puutalossa, jossa kuitenkin pohjakerros oli tehty kivestä. Ei siinä enää nykyisin ole mitään (kävin katsomassa  kesällä 2008). Pienellä opastuksella ravintolakäyntini Kettusessa ruoan suhteen onnistui koska äitini oli aina mukana: tarjoilupöydästä sai ottaa mitä vain, kunhan kaikki söi. Baareissa osasin kyllä käyttäytyä ihan itsekseni ostaessani aina saman ruuan, mustan lihamurekkeen palasen ja muusia. Laivalla Punkaharjuun kahvin sain kuitenkin enkä päässyt maksamatta ulos, mutta kyllä jännitti. Sillä matkalla oli maankuulu muusikko George de  Godzinsky soittamassa hanuria, en tosin muista mitä, mutta Säkkijärven polkkaa ei ainakaan – sen olisin kyllä muistanut. Godzinskystä pitää sanoa että melkein maailmankuulu: säestihän hän pianolla basso Shaljapinia, nimihenkilön konsertoidessa ympäri maailman, mutta siitä en silloin tiennyt mitään, kuten en paljon muustakaan. Shaljapin muistelmissaan taitaa vain vaivihkaa yhden kerran mainita Godzinskyn. Sen sijaan vuoden 1918 vallankumouksesta Shaljapin muistaa tarkasti viinipullojen lukumäärä mukaan lukien, että kommunistit heti valtaan tultuaan kävivät varastamassa hänen Pariisista hankkimansa vuosikertaviinit – varastamassa, koska eivät maksaneet niistä mitään. Shaljapin sitten käänsi takkia esiintyen kommunistien propagoimissa ulkoilmakonserteissa laulaen - mitäpä muuta kuin epädialektisesti degeneroitunutta länsimaista oopperaa. Viinit kuitenkin menivät sen siliän tien parempien kansalaisten, kuin Shaljapin, kurkkuihin. Mikä laulaen tulee, sen kommunistit vievät.

”Ryssät ’lupas’ propagandalähetyksessä linjojen yli, että ensikuussa me päästään rippikouluun, tulee muka rauha”, kirjoitti enoni Ilmari Kuisma kirjeessään rintamalta äidilleen, ”mammalle” 24.2.1943. Kävin oman rippikouluni 18 vuotta myöhemmin Savonlinnan vanhassa kirkossa, jota sanottiin Ryssänkirkoksi. Se oli reippaan kahden kivenheiton päässä lyseolta. Siellä on sisätilassa matala kupoli, joka heijastaa määrätystä suunnasta tulevan äänen luonnottoman voimakkaana. Niinpä kaukana toisella sivulla kuiskaten käyty keskustelu kuului kuin vieressä täyteen ääneen puhuttuna. Lutherin katekismuksen lauseet kumisivat onttoina kupolin alla. Mitään erikoista rippilahjaa en muista saaneeni, vai olisinko saanut kalvosimennapit. Savonlinnan tuomiokirkossa virsiä veisattiin melkoisesti, mutta oli ehtoollista nauttimaan tuleviakin 64 poikaa. Virret olivat 488 (Suo, Herra, että nuoruuteni Sun kunniakses käyttäisin – sävelmä Ylistarosta), 315 (Jeesus parhain ystäväni, Jonk’ ei ole vertaista – Gustaf Düben 1674), 512 (Ah, ain jos muistaa voisin Mä Herra hyvyyttä – 1600-luvulta), 311 (Jo joudu, mun sieluni heräämähän Ja Jumalan Karitsaa kiittämähän! – tälle virrelle on kaksi sävelmää, ensimmäinen Etelä-Pohjanmaalta ja toinen Rudolf Lagin säveltämä. Rudolf eli vuosina 1823-1868. Tämä viimeisin sävelmä tuntuu minusta tutummalta),  241 ehtoollisvirtenä (Jeesus, luona armopöydän Sinut löydän – suomalainen sävelmä 1702) ja viimein 489 (Jo varhain, Herra, annoit Meill’ osan iäisen – Kuortanelainen sävelmä). Ei kai niitä kaikkia kokonaan laulettu, paitsi ehtoollisvirsiä. Virsistä olin kyllä saanut tarpeekseni, koska pari Vivamo-opistossa marinoitua luokkatoveriani niitä veisasivat tuntien alussa osoittaen mielestään siten olevansa parempia kuin muut.

Ripillä öylätit syötiin, viinit maisteltiin, virret veisattiin ja päästiin ripille. Joltakin muodon vuoksi kysyttiin jotain, josta oli aikaisemmin sovittu, mitä kysyttäisiin ja mitä vastattaisiin. Muodollisuudet oli siten täytetty ja olin H.p.eht. käypä. Rippikuvani oli se missä mukana oli pappi ja nuo 63 muuta poikaa. Kun sitä tihrustin, näytin silloin mielestäni 60-vuotiaana. Täytettyäni 60 vuotta, en enää kuitenkaan ollut samaa mieltä.