Lähes puuduttavin oppiaine oppikoulussa oli luterilaisuuteen kastetuille kirkkohistoria. Siitä vei voiton vain voimistelutunneilla joskus katsellut rainat, joissa vertaillaan Suomen ennätyksiä jossakin lajissa maailmanennätykseen, kuin joitakin luonnonvoimia. Kirkkohistorian oppitunnin oltua vielä edes alkamaton, tuntui kuin jo olisi pölyä niellyt. Minä hankin tietoni kuitenkin lähinnä oppitunnin aikana, enkä paljon k-hissan kirjoja kotona availlut, liekö niitä sinne edes kuljettanut. Nyt olenkin ihmeissäni, miksi olen kiinnostunut nimenomaan varhaiskristillisyydestä. Ehkä siihen kiinnostukseen on syynä Pohjois-Carolinan yliopiston teologisen tiedekunnan dekaanin, professori Bart D. Ehrmanin tavattoman mielenkiintoiset kirjat ko. aiheesta. Jopa niin mielenkiintoiset, että jotkut niistä ovat nousseet USA:ssa non-fiction best-seller listojen kärkisijoille.

Veljeni tyhjentäessään kirjahyllyään ja tietäen perversseistä harrastuksistani, kysyi haluaisinko kirkkohistorian kirjan. Totta kai halusin! Itse asiassa sain neljä kirkkohistorian kirjaa nidottuna yhdeksi. Vanhin on vuodelta 1876 – Kirkkohistoria koulua ja kotoa varten. Vuoden 1884 kirja on otsikoitu ”Kirkkohistoria. Lyhykäisyydessä Kansakouluja varten” (kirjoitettu Old English –fontilla, mutta olen opetellut sellaistakin lukemaan ). Sitten on vuodelta 1895 yksinkertaisesti Kirkkohistorian oppikirja ja tuoreimpana vuonna 1908 präntätty Kirkkohistoria lyseoita varten. (Tuota ”lyhykäisyydessä” on varmaan mummoni lukenut, koska hän aloitti kansakoulun noin vuonna 1894.)

Lukiessani noita, lähinnä ”lyseoita varten”, olen tarkastellut kuinka niissä estellään oppisuuntien eroja ja toiseksi kuinka Raamattu koottiin ja mitä sanotaan kirjoituksista, joita ei otettu kanonisiin kirjoituksiin mukaan ja puhutaanko mitään Raamattuun tehdyistä muutoksista ja väärennöksistä.

Kommenttini perustuvat lähinnä Bart D. Ehrmanin seuraaviin kirjoihin:

Lost Christianities. The Battles for Scripture and the Faiths We Never Knew. Oxford University Press 2003

Forged. Writing in the Name of God – Why the Bible’s Authors Are Not Who We Thin They Are. Harper One 2011.

How Jesus Became God. The Exaltation of a Jewish Preacher from Galilee. Harper One 2014.

Did Jesus Exist? The Historical Argument for Jesus of Nazareth. Harper One 2012.

Misquoting Jesus. The Story behind Who Changed the Bible and Why, Harper 2005.

Lost Scriptures. Books that Did Not Make It into The New Testament. Oxford University Press 2003.

Forgery and Counterforgery. The Use of Literary Deceit in Early Christian Polemics, Oxford University Press 2013

God’s Problem. How the Bible Fails to Answer Our Most Important Question – Why We Suffer. Harper One 2008.

Jesus Interrupted. Revealing th Hidden Contradictions in the Bible (and Why We Don’t Know About  Them), Harper One 2009.

Yksi harhautus on jokaisessa nyt esillä olleissa kirkkohistorioissa. Annetaan oppilaalle mielikuva, että oli olemassa yksi oikean totuuden omaksunut kristikunta, joka vain odotti esiin vetämistään. Näinhän ei suinkaan ollut. Kristillisyys syntyi jo välimatkojenkin takia hyvin erilaisena Egyptissä, kuin sanotaanko Roomassa. Ehrman kutsuu tätä solua, joka sitten voitti, proto-ortodokseiksi. Lukuisia muita opilliselta kannalla aivan erilaisia suuntia oli ja kaikilla oli kannatuksensa. Vieläpä niin, että ns. ”harhoppiset” kristityt kirkot säilyivät elinvoimaisina vuosisatoja valtavirran ulkopuolella.

Toinen oikein hyvin vuoteen 1908 sopiva kielikuva on, että roomalaisten uskontoa kutsutaan pakanuudeksi. Kristinuskon alkuaikoina nimenomaan Rooman jumalia palvovat kutsuivat kristinuskoa barbaariseksi, koska heillä ei ollut jumalastaan edes kuvaa. Suvaitsevat  pakanauskonnot olisivat mielellään ottaneet Pantheoniin kristittyjenkin jumalankuvan. Mutta kristityt Roomassa olivat räyhähenkiä: heidän mielestään vain heillä oli ainoa oikea uskonto ja muut palvelivat epäjumalia. Tämä oli uutta sivistyneessä maailmassa, että joku uskonto ylimielisesti halveksi kaikkia muita uskontoja. Jo tämä olisi riittänyt synnyttämään vainoja.

Kirkkohistoria antaa kuvan siitä, että Nikean kirkolliskokoukseen saakka olisi ollut tämä puhdas ja kaunis ”unam sanctam catholicam et apostolicam ecclesiam”,  mutta näinhän ei ollut. Lähestulkoon heti synnyttyään alkoi uusien kirkkokuntein erkaantuminen siitä, josta myöhemmin tuli pääoppisuunta. Paavali yritti kirjeineen paimentaa kaukaisempia seurakuntia pysymään hänen opissaan. Erimielisyydet koskivat hyvin monia asioita. Kristinusko oli juutalaisuuteen perustuva. Niinpä heräsi heti kysymys, pitäisikö käännynnäiset heti ympärileikata (tästä kiistakysymyksestä eivät nuo mainitut historiat kerro mitään). Toinen oppiin liittyvä seikka oli jumaluus: oliko Jeesus ollut alusta lähtien olemassa vai oliko hänet luotu. Vielä Jeesuksen olemukseen liittyi kristologinen kysymys; oliko Jeesus enemmän ihminen kuin Jumala. Siihen aikaan liikkeellä olleet Jeesuksen elämään liittyvät kirjoitukset olivat ristiriitaisia. Siinä missä Markuksen nimiin pannussa evankeliumissa ei missään sanota Jeesuksen olleen jumala, niin toisessa ääripäässä on Johanneksen nimiin pantu evankeliumi, jossa Jeesus on jumala. Kirkon väsäämä hyvin keinotekoinen kolminaisuusoppi (jolle ei myöskään Raamatussa ole todistusta) vihdoin kömpelösti yhdistää Jumalan, Jeesuksen ja pyhän hengen. Kirkkohistoriat eivät myöskään vaivaudu selittämään, että evankeliumien vanhimmat versiot olivat nimettömiä – kirjoittajat keksittiin aivan omasta päästä.

Eräs opillinen kiista koski ylösnousemusta. Ovatko kaikki jo kuolleet ja hurskaat päässeet taivaaseen vai joutuvatko odottamaan. Paavali kirjeissään seurakunnille opastaa asiassa. Tätä kysymystä eivät kirkkohistoriat käsittele juuri ollenkaan. Tähän asiaan liittyy jehovan todistajien omaan raamattuunsa tekemä väärennös. Luterilaisessa Raamatussa Jeesus sanoo ristillä toiselle ryöväreistä: "Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa". Jehovan todistajien raamatusta on luettavissa : "Totisesti minä sanon sinulle tänään: sinä tulet olemaan minun kanssani paratiisissa". Paratiisi jehovalaisten mielestä perustetaan maan päälle sitten kun Jeesus tulee uudestaan. Tämähän onkin kätevää: jos oppi ei sovi Raamatun tekstiin, muutetaan Raamattua. Tämä muljautus on helppo tehdä, koska alkuperäisessä kreikankielisessä tekstissä ei käytetä  välimerkkejä. Jehovalaisten tulkintaa vastaan puhuu tekstivertailu, joissa heidän ehdottamansa olisi ainoa poikkeus säännöstä Raamatun samantapaisia sanontoja vertaillessa.

Ei myöskään käsitellä sitä, ettei kaikkia Paavalin nimiin pantuja kirjeitä pidetty edes vuonna 1908 aitoina, vaikka ne Raamattuun oli otettukin. Sellaista epäröintiä ei kirkkohistoriassa ole luettavissa, etteivätkö kaikki Raamattuun otetut tekstit olekaan aitoja.

Valtavirrasta poikkeavat kirkot esitetään harhaoppisina. Muutamat suunnat saavuttivat niin suuren suosion, että jotain pitäisi tehdä. Keisari kutsui koolle kirkolliskokouksen Nikeaan vuonna 325. Siellä väsättiin uskontunnustus, joka kaikkien kirkkoon tulevien piti hyväksyä. Kirkkohistorian kirjat eivät kerro, ettei päätös tunnustuksen sisällöstä ollut suinkaan yksimielinen, vaan useat piispat sanoutuivat irti siitä. Lisäksi usein annetaan tunne siitä (kuten näissäkin historiakirjoissa), että tunnustus olisi jotenkin lähtökohdiltaan positiivinen. Näinhän ei ole, vaan uskontunnustus on tehty vastustamaan silloin yleisiä ”harhaoppeja”. Esimerkiksi lause ”kärsi Pontius Pilatuksen aikana” kuulostaa viattomalta, mutta se on suunnattu docetisteja vastaan, jotka väittivät, että Jeesus oli jumala, eikä voinut tuntea edes ristillä kipuja. Sama pätee kaikkiin lauseisiin uskontunnustuksessa: jokaiseen voi osoittaa nimeltä mainitun kristillisen yhteisön, joka on toista mieltä. Uskontunnustuksen syntyhistoriasta eivät oppikirjat uskalla sanoa mitään. Samoin kuitataan juutalaisen Mooseksen lain ja kristinuskon suhde lauseitta.

Yli sata vuotta sitten käytetty kieli on aivan helposti ymmärrettävää. Joistakin muodoista on nykyään luovuttu: ”pakanoita tulvasi joukoittain kirkkoon”, ”kirkkokööri”, ”saavutti munkkilaisuus ennen pitkää tavattoman levenemisen”,”Erään kapinan johdosta Tessalonikissa oli keisari pannut toimeen verisaunan”, ”maaelämän yksinäisyys”.

Täytyypä laajempaa analyysia varten lukea nuo kaikki historiat.