Ruutulippu alkoi häämöttää. 17.2.1964 olisi penkinpainajaiset. Ennen koulun loppua olisi vielä vain tentit ja ylioppilaskirjoitukset. Kirjoituksiin valmistautumisen sijaan harrastuksenani oli seurustelu. Muut suhtautuivat asiaan vakavammin, jopa niin, etteivät aina ehtineet korttiakaan pelaamaan. Fysiikan kokeista tulee tosin melkein järkiään kymppejä ja matematiikasta ysejä. Onneton englanninkieli tuottaa edelleen vaikeuksia, koska kokeesta saan sellaisia arvosanoja kuin 3+ (kymppi siis on paras). Englanninkielen tenttiin luin niinkin paljon, että todistukseen tuli numeroksi kuutonen. Ruotsinkieltä petrasin tavaamalla läpi romaanin Pappa i trotsålder sanakirja kädessä.

Ylioppilaskirjoitukset menivät osaltani hyvin kehnosti. Onnistuin epäonnistumaan ainekirjoituksen aiheen valinnassa niin perusteellisesti, että sain siitä vain approbaturin. Äidinkielen opettaja Emmi Elomaa sitä valintaa ihmetteli, ja pudisteli päätänsä, kun kävin pistetaloilla hänen arviotaan kysymässä. Niin minäkin. Matematiikka jäi pari pistettä laudaturista, samoin reaali. Ruotsista ja saksasta sain cum lauden. Siis kielet menivät varsin tyydyttävästi, vaikka muuten ne olivat kaikki eri vuosina olleet riesana ehtojen muodossa. Olisi ollut parempi, jos ainekirjoituksesta olisi tullut improbatur. Toisella kertaa ehkä olisin valinnut toisen aiheen, kuin minulle vieraan uskontokeskeisen. Tämä yksi ainoa koetulos on ollut minulla oikein kiviriippana jatkuvasti. Ehkäpä siksi olen yrittänyt parantaa jatkuvasti kirjoitustaitojani niin tyylin kuin kieliopinkin osalta. Jopa työpaikallani, silloin kun sellainen minulla oli, rohkenin julkaista yleiseen jakeluun aivan omaehtoisesti ilman erityistä palkkiota oppaan, kuinka pitää kirjoittaa IT-systeemin käyttöohjeita suomeksi. Aivan viime vuosina kirjoitin englanniksi toistasataasivuisen oppikirjan intialaisille, kuinka käytetään PROGRESS ohjelmointikieltä.  Matematiikka ja reaali harmittivat myös, koska ne jäivät niin minimaalisesti ylimmästä arvosanasta. Ylioppilastodistuksessani oli kuitenkin oppikoulu-urani paras keskiarvo eli 8,17. Matikat olivat ysejä ja fysiikka sekä kemia kymppejä.

Siellä alemmalla luokalla, eli IV luokalla keskikoulussa sisareni Sinin todistuksessa sen sijaan on 12 kymppiä, 4 ysiä ja vain 2 kasia. Hänen keskiarvonsa lukuaineissa oli noin 9,8 eli koko koulun paras.

Koulun juhlassa sai juhlapuheen pitää äitini, koska hän ensinnäkin oli VIII B:n luokanvalvoja ja sitten koska minä pääsin ylioppilaaksi. Ylä-Vuoksi julkaisi jutun Imatran yhteislyseon juhlasta:

”Tänä toukokuun 31. päivänä on Imatran Yhteislyseolle johtanut noin 1200 koululaisen tie. Hiekassa ovat kävelleet nuorten tyttöjen ja poikien jalat, joissa ovat olleet juhlakengät. Koululle ovat johtaneet myös tyylikkäät seitsemäs- ja kahdeksasluokkalaisten kengät. Minulle on tullut mieleen runo, jossa isä taluttaa poikaansa. Isän käden täytyy kestää ja kärsiä, vaikka elämä olisi kuinka raskasta. Tänään käsi on liukumassa pois isän ja äidin ja opettajienkin kädestä. Teille, nuoret ylioppilaat, on alkamassa itsenäistymisen tie, toisille teistä se on helpompaa, toisille vaikeampaa.”

Vt. lehtori Sylvi Pärssisen puheen keskeyttää lapsenääni, joka sanoo: Tuolla on Laura-täti – Lehtori hymyilee ja jatkaa: - ”Kun tullaan aikuisiksi on osattava kasvaa pienemmäksi. Lakkinsa saajat ovat tänään näköalapaikalla. Te katsotte taaksepäin ja me toivomme, että surulliset muistot unohtuvat, ja edessä on auringon värittämä tulevaisuus.” – Yhteislyseon teinikuoro lauloi ennen lehtori Sylvi Pärssisen puhetta. Suvivirren ensisäkeet ja puheen jälkeen virren loppusäkeen.

Ylioppilaille teinikuoro lauloi Negro spiritualin I’ve got robe ja osan Mozartin Taikahuilusta: Tuo soitto niin kaunis. Tämän kevään ylioppilas Timo Markkanen säesti esityksiä, soolon esitti myös uusi ylioppilas Ilmo Pärssinen ja kuoroa johti Yhteislyseon musiikinopettaja Helga Akkanen.

Kuluneesta lukuvuodesta antoi lyhyen katsauksen T.A.Putkonen ja julisti 51 kirjoittajaa ylioppilaiksi. Heidät lakitti Pentti Saksanen.

Siniristilippujen koristamalla näyttämöllä lauloi teinikuoro Gaudeamus igiturin ja uudet valkolakkiset kuuntelivat esitystä nousten seisomaan.

”Te nuoret ylioppilaat olette suoriutuneet kahdeksan vuoden aherruksesta ja aloitatte opiskelun tai ansiotyön. Te lähdette ulos maailmaan; teille on puhuttu kotiseuturakkaudesta, mutta kuka teistä voi unohtaa Karjalan suuren luonnon?”

Kahdeksasluokkalaisten valvoja lehtori B. [po. S] Pärssinen antoi kasvateilleen neuvoja elämää varten.

”Suurin osa elämässämme kuitenkin on ihmisen osa. Mikä minä olen, miksi minä olen elämässä ja mikä on elämän tarkoitus? Näihin kysymyksiin ei vastaa yksin tieto vaan myös tunne”. – Uusille ylioppilaille hän toivotti hyvää ylioppilaskesää.

Yhteislyseon poikakuoro johtajaan opettaja Helga Akkanen, soitti Mä oksalla ylimmällä ja Karjalan kunnailla.

Kun stipendit, kaikkiaan 420 mk, ja Imatran Seudun Osuuskassan lahjoittamat ryhtisormukset oli jaettu, siirtyivät valkolakkiset ylioppilaat aurinkoiselle pihalla omaisten ja tuttavien onniteltaviksi ja kukitettaviksi.

 

Minäkin sain jonkun musiikkikirjan ”työstä yhteislyseon musiikin hyväksi”, mutta en rahaa. Ylioppilasjuhlinta aloitettiin rauhallisesti Jaakkiman kristillisessä opistossa, joka tosin oli Kannakselta siirretty Sipiniemeen Ruokolahdelle. Jaakkimaan ei suomalaisilla ollut mitään asiaa,. Opisto ei tarjonnut samppanjaa, vaan vasta Valtionhotelli. Pöytäjärjestys Valtsussa on tiedossa: samassa pöydässä istuivat äitini, Helena-siskoni, Kari-veljeni, minä, Katriina, Pellisen Heikki ja hänen nimetön tyttöystävänsä, jolla tietenkin oli nimi, jota en nyt muista. Samppanjan jälkeen siirryttiin sherryyn ja minä sitten Katriinan kanssa upseerikerholle Immolaan. Siellä olikin paljon asioita tekemättä, koska ehdin kotiin vasta kello 10 seuraavana päivänä. Täytyy kyllä tunnustaa, ettei minulla itselläni ole mitään mielikuvaa käynnistä upseerikerholla. Ehkä joku luokkatovereista tietää paremmin, mitä me siellä oikein tehtiin.

Minulla oli muutama lauluhomma niin koulussa samoin kuin joissakin kissanristiäisissä, joista sai jotain taskurahaakin. Jännempi paikka oli osallistuminen teinien valtakunnalliseen kulttuurikilpailuun Helsingissä heti kesän 1964 alussa. Säestäjänäni oli aina luotettava luokkatoverini Timo Markkanen. Kilpailu pidettiin Munkkiniemen yhteiskoulun tiloissa. Pakollinen laulu oli jokin taulakuiva veisu 1800-luvulta, suomalaisen säveltäjän. Teos oli niin puiseva kuin olla ja osaa, enkä voi muistaa yhtään säveltäkään tuosta. Se oli säkeistölaulu, jossa kaikki neljä säkeistöä piti jollottaa samanlaisena.  Omavalintaisena lauloin samoin puisevan vanhan aarian italiaksi. Kun en kilpailuista puhunut laulun opettajalleni Jolanda di Maria Petrikselle mitään, voi vain minua itseäni syyttää huonosta valinnasta. Luultavasti Jolanda olisi suositellut lauluksi jotain muuta. Olisi pitänyt valita paljon iskevämpi Kaksi krenatööriä. Niinpä sain vain toisen palkinnon. Ensimmäisiä palkintoja jaettiin kaksi. Aivan oikein laskien tulin kolmanneksi. Tuo kolmas sija ei minua paljon ilahduttanut

Ammatinvalinta tietenkin kiinnosti minua tai pikemminkin alan valinta. Tässä kohden olisi pitänyt miettiä hyvin tarkkaan, mitä oikein haluan ja kykenen opiskelemaan. Kävin pyrkimässä Teknilliseen korkeakouluun arkkitehtiosastolle, mutta en sinne päässyt. Karsinnan toiseen osaan kyllä pääsin, vaikka alkupisteeni olivat heikohkot. Matematiikassa kirin muita kiinni, mutta piirustussuoritukseni olivat melko surkeita muutamaa tärppiä lukuun ottamatta. Niinpä läksin ennen viimeisiä kokeita häntä koipien välissä takaisin. Vaikka olisin päässyt, olisinko mitenkään tullut innostuneeksi talonrakennusalasta tai yhdyskuntasuunnittelusta? Epäilenpä, että en. En nykyäänkään ole harrastanut mitään arkkitehtuuria sivuavaa, paitsi taidehistoriaa. Äitinihän opiskeli aikanaan arkkitehtuuria Helsingissä, samoin kuin veljeni. No, nykyään tietenkin asiat ovat korjaantuneet, koska tyttäreni on arkkitehti, tosin opiskellut Oulussa ja Australiassa. Siskoni pojasta tuli samoin arkkitehti, mutta hän opiskeli enimmäkseen Tampereella. Varapaikkana minulla oli yliopistossa matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta, jonne ylioppilaskirjoitusten perusteella pääsisin suoraan opiskelemaan. Jos nykyisin valitsisin opintosuuntaa, ottaisin alakseni biologian ja erityisesti evoluutioteorian kaikkine monine lonkeroineen. Se on nyt ollut yhtenä harrastuksenani parikymmentä vuotta varhaiskristillisyyden historian ja Raamatun eksegetiikan ohella (korostan kuitenkin, etten ole  minkään uskonnollisen yhdyskunnan jäsen).

Koska veljeni oli Vaasassa ammatinvalinnanohjaajana, piti minun mennä hänen testattavakseen. Testeistä tuli kuitenkin vesiperä, koska verbaalinen ja matemaattinen lahjakkuus minussa olivat samalla (korkealla/matalalla – valitse) tasolla. Yksi merkittävä poikkeama tuli päässälaskukokeessa. Minulla oli aikaa tarkistaa tulokset, kun useimmilta loppuu jo puolivälissä tehtäviä suoritusaika. Niinpä sillä osa-alueella pääsin tulokseen, johon pääsee vain noin 2% ylioppilaista. Missähän tarvittaisiin päässälaskijaa? Taito lienee kehittynyt jo silloin, kun 11-vuotiaana suunnittelin uusiksi Suomen rautateille junien aikataulut. Ehkä tuo taito on jossain määrin tallella vieläkin, koska osaan sellaista, mitä laskureita näpelöitsevät eivät opi koskaan, nimittäin laskemaan päässäni suurpiirteisen lopputuloksen. Fysiikan Nobel-palkinnon voittanut Richard P. Feynman kerskui aikoinaan Los Alamosissa atomipommia suunnitellessaan, että jos joku esittää hänelle jonkun laskutehtävän viidessä sekunnissa, pystyy hän päässään laskemaan heti lopputuloksen viiden prosentin tarkkuudella. Hän sattui esittämään tämän heittonsa aikansa kuuluisimmalle matemaatikolle von Neumannille, joka välittömästi tokaisi mikä on arkustangetti ”jotain” potenssiin sata (tai jotain muuta vastaavaa). Selvää on, ettei tuolle minkäänlaista likimääräistä arvoa voi laskea ainakaan päässään, tietokonekin saisi raksuttaa aika monta minuuttia tulosta tehdessään.

Ajattelin karsintakurssien jälkeen, että lähden lueskelemaan matematiikkaa Helsingin yliopistoon ikään kuin välivuodeksi. Olisi kuitenkin pitänyt ajatella vähän tarkemmin. Esimerkiksi opettajakorkeakoulu olisi ollut aivan varteenotettava opiskelupaikka. Matematiikka sinänsä on aika tylsää. Matemaatikon paikkoja oli hyvin vähän tarjolla vuosittain missään. Sen sijaan opettajaksi kyllä pääsisi. Nyt olen kyllä sitä mieltä, että matematiikkaa opetetaan humanistisesti suuntautuville aivan liikaa. Esimerkiksi tilastotieteen approbaturin voi suorittaa lähes kansakoulupohjalta ilman mitään korkeampaa matematiikkaa.

Melkeinpä kaikkien meidän on varmaan tarvinnut johtaa yleinen toisen asteen yhtälön ratkaisukaava viime aikoina tuhkatiheään:

ax² + bx + c = 0 (kun a <> 0)

kerrotaan kaikki 4a:lla ja siirretään vakiotermi oikealle

4ax² + 4abx = -4ac

lisätään kummallekin puolelle b²

4ax² + 4abx +  b²= b² - 4a

vasen puoli yhtälöä on polynomin toinen potenssi

(2ax + b) ² = b² - 4a

josta päästään helposti (professori Olli Tammen mielisanonta) lopputulokseen