Aloitan Tuupovaaran kirkonkylän kansakoulussa ensimmäisen luokan syyskuussa 1952 opettajana Raisa Ronkainen. Ensimmäinen kouluni on vielä tallessa. Siitä on tehty museo, joka on auki tarvittaessa. Huussit on purettu, samoin alarinteessä ollut kellari. Huussin paikalla on nyt palvelutalo joka sekin puretaan kohta. Tuupovaaraakaan ei ole, vaan se on Joensuun kaupunginosa. Toinen puoli talosta oli luokkahuoneena ja toisella puolen oli opettajalle tarkoitettu yhden huoneen asunto, mutta ei Raisa siinä asunut, kun koti oli aivan vieressä. Samaan aikaan koulun aloitti paras leikkitoverini, nimismiehen tytär Raija, ja muutamasta luokkatoverista tuli lisää leikkikavereita. Raija ei tosin koulussa leikkinyt minun kanssa vaan tyttöjen kanssa.

Raisa kirjoitti kirjeen viemiseksi kotiin. Siinä luki – koska tietenkin älykkäänä koululaisena sen avasin puolen kilometrin koulumatkalla – että hyvä kirkkoherra, poikanne polttaa tupakkaa koulussa. Kotimatkalla hautasin vahingollisen kirjeen pappilan perunapeltoon – siellä se on vieläkin. Ronkaisilla ja meillä ei ollut jostakin syystä paljoa tekemistä keskenämme, joten kirjeen vaikutuksiakaan ei tullut sitten Raisan taholta kyseltyä. Säästyin ainakin siltä selkäsaunalta.

Ensimmäisellä luokalla virkkasin melkein yhden patalapun ja olin aika villi kieroine silmineni. Osasin lukea jo viisivuotiaana, joten ainoa vaiva oli tavaamisen opetteleminen. Muut aineet tuntuivat helpoilta. Viisivuotiaana kärsimäni hinkuyskän takia minulla ei ollut ensinkään lauluääntä, en siis laulanut yhtään. En muista miten voimistelua ja urheilua järjestettiin: ainakin hiihtämässä käytiin, mutta kun muutenkin hiihdettiin, ei se jäänyt erityisenä mieleen. Köyhimmät koululaiset saivat tehdä anomuksen, saadakseen kunnalta ilmaiset kengät. Raisa oli räväkkä täti ja antoipa joskus minulle korvapuustiakin, kun en ollut kunnolla, ja varmaan ansiosta. Kun tämä ensimmäinen luokka tapasi toisensa vuonna 1983 Helsingissä, ei korvapuusteja enää muisteltu, mutta minäpä ne muistan, koska ne olivat minusta niin hävettäviä: vieras ihminen tulee ja pamauttaa korville. Tuossa tilaisuudessa tunnustin Raisalle, miten hänen kirjeelleen kävi ja pääsin 30 vuoden omantunnon kolkutuksista.

Ensimmäisellä luokalla piti poimia marjoja. Puolukoita piti olla talvea ajatellen jokaisella kaksi litraa. Äitini sen homman lopulta teki, vaikka minä puolukassa olin käynyt jo moniaita vuosia, kuitenkaan paljon mitään keräämättä. Puolukkapuurosta kyllä pidin.

Koulun vieressä oli Nuutisella mökki. Nuutinen myi nekkuja ja omenoita. Omenat maistuivat paremmilta, eivätkä maksaneet niin paljon. Nuutisen silmän välttäessä taidettiin joku omena ottaa ilman maksuakin. Samoin koulun vieressä oli toimiva paja, jossa joskus sain piipahtaa ja ihmetellä veteen kastetun tulisen raudan kalseaa tuoksua. Punainen rauta taipui joko heloiksi tai hevosenkengiksi tarpeen mukaan, ja ääntä tuli sepän iskiessä teelmään. Pelottavampi oli koulun vieressä alarinteessä käytöstä poistettu putka kalterit ikkunoissa.

Lastujärvellä oli vesitaso lennättämässä ihmisiä. Aina kolme pääsi mukaan. Minun teki mieli. Lento maksoi hirmuisen summan, jotakin tuhat markkaa. Juoksin kotiin ja pelkäsin koneen putoavan niskaani ennen kuin ehtisin lentämään. Kärtin ja kärtin kunnes sain sen hirmuisen summan ja pääsin vesitasolla lennolle. Lennettiin kymmenen kilometrin päähän Koveroon ja laskeuduttiin takaisin järveen. Maisemat näyttivät ylhäältä pieniltä, mutta laajoilta. En yhtään pelännyt vaan kurkistelin mielenkiinnolla maisemia muutaman minuutin lennon aikana.  (Muistelmiin pitää aina suhtautua hieman varauksin. Äitini kirjoittaa omalle äidilleen 30.9.1952: ”Ilmolle ja Sanervalle oli suuri elämys, kun pääsivät lentämään viime viikolla. Kone teki surmansilmukan ja syöksyjä, ja Ilmoa oli vähän pelottanut.”)

Tuupovaarassa olo oli jotenkin selkiintymätöntä. Oli vaikea tajuta yhteiskunnallista sijaansa. Papin poikana minut otettiin jotenkin erikoisesti. Tiedettiin että se oli papin poika. Melkein kuin kunnanlääkärin tai nimismiehen poika, vaikka nimismiehellähän oli vain tyttö. Siedettiin yleensä enemmän, kuin mitä mökkiläisen pojalta.