[Vapaasti suomennettuna, edesmenneen entisen ruotsinkielenopettajani Irma Luukkaisen – ”Lulu” – kunniaksi.]

 

Kaikissa syvällisemmissä tarinoissa on motto.  Tämä motto on otettu postikortista, jonka sain 16.6.1964. Mottorunon on alun perin kirjoittanut ruotsalainen Karin Boye, jonka romanttiset runot olivat suosittuja etupäässä 1930-luvulla. Postikortin, jossa se runo oli, on kirjoittanut sen hetkinen tyttöystäväni luultavasti hieman hiprakassa ystävänsä Annelin kanssa. (Muistaakseni Anneli oli oikein erinomaisen isokokoinen nainen. Siitä tuli tuhti poliisi Helsinkiin. Kun satakahdeksankymmentäsenttinen satakiloinen nainen tulee kyselemään, että eiköhän lähdetä piiriin, kukapa ei olisi piirileikkiin suostunut.) Rakastumisen aikoja muisteleva runo on lähes imelä, mutta kyllähän rakastumisten aikoja muistellaan elämän loppuun saakka. Simo-ukko, ukkini isän puolelta, alkoi vuonna 1943 seitsemänkymmentävuotiaana kirjoittelemaan kirjeitä vanhoille rakkailleen – sitä kauhisteltiin, leskimies – ei seitsenkymppisellä enää olisi saanut senaikaisen kulttuurikaavan mukaan olla mitään naismielikuvia, eikä varsinkaan ruumiillisia, saati, että olisi vielä jonkun elävän naisihmisen tavannut. Nimikin tiedettiin, kuka tämä ferne Geliebte (kaukainen rakastettu) oli.

 

 

 

Kirjoitelmani otsikko

 

Otsikointi on vaikeaa. Otsikon pitäisi olla mielenkiintoa herättävä, mutta ei harhauttava. Toivottavasti olen enimmäkseen osunut oikeaan. Eräs pääotsikon osa on joululahjatoiveeni jouluksi 1946 ollessani vuoden ja noin kahdeksan kuukauden vanha: ”puoli litraa mustetta, puhelin ja sähkönappula”. Niitten oletettua käyttötarkoitusta en nyt enää saa mieleeni. Sen toiveen on merkinnyt muistiin kirjeeseensä kahdeksanvuotias sisareni Helena. Se kirje kokonaisuudessaan on myöhemmin. Toiveeni kohtuullisuudesta kertoo, etten pyytänyt sentään koko litraa mustetta. 

 

”Lakritsijäätelö”  nousi esiin Heinävaaran huoltoaseman pakastearkusta vuonna 1984. Olin maistraatissa vastavihityn (me olimme kaupunkilaisia emmekä kuuluneet mihinkään kirkkoon, jolla olisi ollut vihkimysoikeus) vaimoni Eevan kanssa pyöräretkellä ja etappina oli Joensuu-Hoilola. Oltiin ajettu jo hyvän matkaa Heinävaaran huoltamon ohi, kun Eeva sanoi, että hänen tekisi mieli jäätelöä. Arvasin kolme kuukautta vanhana uuden vaimon aviomiehenä, että minunhan se piti hakea. Ajoin siis takaisin huoltamolle ne pari kilometriä. Ajattelin oikein yllättää Eevan ja ostin siis lakritsijäätelöä.  Kulunutta sanontaa käyttäen sitä ei olisi pitänyt tehdä. Kerta kaikkiaan Eeva ei pitänyt lakritsijäätelöstä ja suuttui. Tunnelma  kylmeni lähelle sen jäätelön lämpötilaa, joka on suurin piirtein nolla. En minäkään kyllä ole lakritsijäätelöä sen koommin syönyt – tai en syönyt silloinkaan, kun se siis oli Eevalle, sinne se jäi tien sivuun muurahaisille ja ampiaisille. Eeva lähti painamaan kiivaasti Hoilolaa kohti takapuoli vempoen satulaa, eikä puhunut minulle enää mitään seuraavan kymmenen kilometrin aikana – hölmö mies kun ei osaa edes jäätelöä ostaa. Yleensäkään en syö jäätelöä. Tänä vuonna (2005) olen tosin syönyt kerran jäätelöä, mutta lakkojen kanssa. Minä saan täysjäätelöstä mahani kipeäksi, kun olen jo yli kaksikymmentä vuotta totutellut laktoosittomaan ruokavalioon, jota meillä noudatetaan, kun ei tytär eikä nyt varsinkaan Eeva siedä laktoosia. Ei se ole sairaus. Kiinalaisistakin, joita sentään on aika paljon, vain joka kahdeksas sietää laktoosia. Äitini imitoi lapsuudessani jotain näytelmää, jossa joku kiinalainen oli tullut länsimaihin. Jossakin väenkokouksessa kiinalaisen toteamus oli: ”täällä haisee”, siis haisee maidolta. Laktoosi on tarkoitettu lehmän vasikoille. Nyt on kaupan laktoositonta jäätelöä, jota minäkin voisin syödä jos tekisi mieli. Lakritsijäätelö on ollut minun kannaltani kokonaisuudessaan hyvin haitallinen tuote. Ihmettelin koko matkan ajan Eevan muutakin kummallista käytöstä, mutta sitten kotona selvisi, että hän odotti jo silloin meidän tytärtämme, ja hormonitasapaino muuttui samalla lapsiystävälliseksi, mutta lakritsijäätelömies-vihamieliseksi. Laktoosin suhteen edellinen on tietenkin puppua: jos ihmisellä on ihmisen kyky pilkkoa laktoosi ruuansulatuskanavassaan, se kyky säilyy, vaikkei söisi yhtään laktoosipitoista ruokaa. Juuri matkan jälkeen Eevan piti jostakin syystä ottaa röntgenkuva hampaistaan. Kun lääkäri kysyi, että eihän Eeva ole raskaana, tuli hänelle etiäinen ja hän sanoi: jos ei otetakaan sitä kuvaa.

Makkarapötköt ovat vieläkin minua liikuttava objekti. Näen ne vielä nyt kiiltävinä Tuupovaaran Konnunniemessä Ukko-Pekka Vatasen maakellarissa piispantarkastuksen aikana (siitä vähän – muutama tuhat sivua - myöhemmin vuoden 1952 tarinoissa). Miten jollakin oli varaa ostaa enemmän makkaraa kellariin, kuin kauppias Tukiaisella oli kaupassaan? (Veljeni Elias ja sisareni Sanerva väittävät, että he kävivät maistamassa noita pötköjä, joitten ylijäämät palautettiin kauppaan ja kauppias Tukiainen myyntitapahtumassa leikkasi heidän pienet hampaanjälkensä pois ennen myyntiaktin täyttymystä.) Täysiä pötköjä odottamassa syöjiään. Tuupovaaran pappilassa saimme joskus muutaman makkarasiivun: lauantaimakkaraa, teemakkaraa, suomilenkkiä tai berliininmakkaraa. Kaikki edellä mainitut ovat nykyään luokiteltavissa jokseenkin jätteeksi. Suurin osa niiden perusaineesta oli kamaraa, joka on nykyisille halpamakkaroiden syöjille lähes tuntematon termi. Kamara on hienompi ilmaisu jauhetusta sian nahasta. Lihaa noissa makkaroissa ei ollut nimeksikään. Meetvurstia emme saaneet pappilassa juuri koskaan – sen karvaaseen tönkkösuolattuun makuun pääsi tutustumaan vain ökyhautajaisissa. Tavanomaisissa hautajaisissa paras makkara oli sipuliteemakkara. Äitini tosin paheksuen totesi Vuohelaisesta, jossa pojat olivat kortteeria muutaman vuoden Joensuussa, että siellä oli aina pöydässä makkaraa ja juustoa. Meillä kun ei sellaiseen varaa ollut, mutta isäntä Vuohelainen olikin rikas ja sillä oli vielä Skoda merkkinen pakettiauto, jossa oli oudon näköinen mittaristo. (Vuohelainen ei ollut kauppias, vaan puunhankinnan piiriesimies, ei suinkaan mitenkään väheksyttävä herra.)

 

 

Mistä historia alkaa?

 

Kuten yleisesti tiedetään, on kaikkien ihmisten äideillä jo syntyessään valmiina munasolut, joista yksi muutamasta kymmenestätuhannesta valikoituu sattumankauppaa tyrkylle ja josta sitten jälkeläinen mahdollisen hedelmöityksen jälkeen saa yli puolet geeneistään. Niinpä, kun aion kirjoittaa omaa historiaani, on minun aloitettava paljon kauempaa kuin syntymästäni: yli puolet historiastani alkoi jo silloin kun äitini Sylvi Kuisma syntyi vuonna 1909 – yli puolet sen takia, että minun solujeni mitokondrion perintöaineisto on kokonaan äidiltä (kuten kaikilla muillakin). Siksipä – kun siis alku alkaa ennen syntymää, tässä kokoelmassa on historioita ja kirjeitä näistä ajoista lähtien ja varhempiakin.  

 

Mitochondria are a badly kept secret. Many people have heard of them for one reason or another. In newspapers and some textbooks, they are summarily described ad the ’powerhouses’ of life – tiny power generators inside living cells that produce virtually all the energy we need to live. There are usually hundreds or thousands of them in a single cell, where they use oxygen to burn up food. They are so small that one billion of them would fit comfortably in a grain of sand. The evolution of mitochondria fitted life with a turbo-charged engine, revved up and ready and ready for use at any time. All animals, the most slothful included, contain at least some mitochondria. Even sessile plants and algae use them to augment the quiet hum of solar energy in photosynthesis.

Some people are more familiar with the expression ‘Mitochondrial Eve’ – she was supposedly the most recent ancestor common to all peoples living today, if we trace out genetic inheritance back up the maternal line, from  child to mother, to maternal grandmother, and so on, back into the deep mists of time. Mitochondrial Eve, the mother of all mothers, is thought to have lived in Africa, perhaps 170 000 years ago, and is also known as ‘African Eve’. We can trace out genetic ancestry in this way because all mitochondria have retained a small quota of their own genes, which are usually passed on to the next generation only in the egg cell, not in the sperm. This means that mitochondrial genes act like a female surname, which enables us to trace our ancestry down the female line in the same way that some families try to trace their descent down the male line from William the Conqueror, or Noah, or Mohammed. Recently, some of these tenets have been challenged, but by and large the theory stands. Of course, the technique not only gives an idea of our ancestry,  but it also helps clarify who were not our ancestors. According to mitochondrial gene analysis, Neanderthal man didn’t interbreed with modern Homo sapiens, but was driven to extinction at the margins of Europe.

 

Mitkondriat on huonosti suojeltu salaisuus. Monet ovat kuulleet niistä, syystä tai toisesta. Joissakin sanomalehdissä ja kirjoissa niitä on kuvattu summittaisesti elämän ”voimalaitoksiksi” – pieni voimanlähde elävien solujen sisällä, joka tuottaa lähes kaiken energian, jonka tarvitsemme elääksemme. Yhdessä solussa niitä on tavallisesti satojatuhansia kappaleita, jokainen käyttäen happea ravinnon polttamiseen. Ne ovat niin pieniä, että miljardi mitokondriota mahtuu yhteen hiekanjyvään. Mitokondrion kehittyessä se varusti elämän turbomoottorilla, valmiina kiihdytyksiin milloin vain. Kaikissa eläimissä, aivan saamattomimmat mukaan lukien, on ainakin muutama mitokondrio. Vieläpä paikoillaan pysyvät kasvit ja levät käyttävät niitä hyväkseen fotosynteesinsä hiljaisessa huminassa.

Joillekin ihmisille on tutumpi sanonta ”Mitokondrinen Eeva” – hän oli luultavasti ensimmäinen meidän esiäitimme, yhteinen kaikille nyt eläville, kun seuraamme historiaamme takaisin äitiemme kautta, lapsesta äitiin, äidistä isoäitiin jne., takaisin syvään ajan sumuun. Mitokondriolaisen Eevan, kaikkien äitien äidin, ajatellaan eläneen Afrikassa, ehkäpä noin 170000 vuotta sitten, ja hän on myös tunnettu nimellä ”Afrikan Eeva”. Voimme seurata geneettistä historiaamme tällä tavoin, koska kaikki mitokondriot ovat säilyttäneet osan omista geeneistään, jotka tavallisimmin välittyvät seuraavaan sukupolveen vain munasolussa eikä spermassa. Tämä tarkoittaa sitä, että mitokondrion geenit toimivat kuin naispuolisena sukunimenä, joka tekee mahdolliseksi seurata äidin puolen sukua, samoin kuin suvut, jotka johtavat esi-isänsä William valloittajaan, Noakiin tai Muhammediin. Äskettäin jotkut näistä teorioista on asetettu kyseenalaisiksi, mutta suurin piirtein teoria pitää. Sovellettuna teoria ei pelkästään auta meitä valottamaan omaa esihistoriaamme, vaan myös auttaa selvittämään, mitkä eivät ole meidän edeltäjiämme. Mitokondrion tutkimus antaa tiedon, että Neanderthalin ihmiset eivät sekaantuneet nykyaikaisen Homo Sapiensin kanssa, vaan päätyivät sukupuuttoon Euroopan laitamilla. [Nick Lane: Power, sex, suicide. Oxford University Press, 2005, s. 3, käännös IP.]

 

Kokonainen solubiologinen historiani alkaa joskus vuonna 1944 syksyllä, kun minut osittain sisältävä munasolu hedelmöitettiin ja geenit sekoittuivat ja aloin elää elämääni äitini kohdussa. Minä tulin maailmaan 2.5.1945. (Erityisen kiitollinen olen vanhemmilleni heiltä saamastani erehtymättömästä sävelkorvasta – sehän syntyessä joko saadaan perintönä tai ei saada, eikä sitä voi koulia kuin aavistuksen paremmaksi, jos ensinkään.)

Suvustaan ja sen pitkästä historiasta ei kukaan voi paljoa kehua enemmän kuin toisetkaan, koska kaikilla ihmisillä se on ajassa yhtä pitkä. Kurt Vonnegut kirjoitti novellissaan, pojan kysyttyä isältään, mitä hänen esi-isänsä olivat olleet: ”He ovat jokainen olleet voittajia miljoonien ja taas miljoonien joukosta, aina ensimmäisiä”.

En malta olla lisäämättä (2.9.2007) tuohon Vonnegutin havaintoon vähän tuoreempaa: tämä on Richard Dawkinsin kirjasta The God Delusion, sivulta 361, Houghton Mifflin Company, 2006:

 

In Unweaving the Rainbow I tried to convey how lucky we are to be alive, given that the vast majority of people who could potentially be thrown up by the combinatorial lottery of DNA will in fact never be born. For those of us lucky enough to be here, I pictured the relative brevity of life by imagining a laser-thin spotlight creeping along a gigantic ruler of time. Everything before or after the spotlight is shrouded in the darkness of the dead past, or the darkness of the unknown future. We are staggeringly lucky to find ourselves in the spotlight. However brief our time in the sun, if we waste a second of it, or complain that it is dull or barren or (like a child) boring, couldn’t this be seen as callous insult to those unborn trillions who will never even be offered life in the first place?

 

Kirjassani  Unweaving the Rainbow yritin johdatella yleisöä siihen ajatukseen, kuinka onnekkaita me elossa olevat olemme ajatellen sitä suunnatonta ihmisjoukkoa, joka hylättiin DNA arpajaisissa, eivätkä koskaan syntyneet elämään. Meille onnekkaille ajassa oleville kuvailin elämämme suhteellista lyhyyttä, verraten sitä kapean lasersäteen valaisemaan osaan ajan suunnattomassa mittanauhassa. Kaikki ennen meitä on pimeän menneisyyden sumentamaa ja meidän jälkeemme on tuntemattoman tulevaisuuden pimeys. Olemme käsittämättömän onnekkaita ollaksemme valokiilassa. Ajatelkaamme lyhyttä elämäämme auringon alla: jos tuhlaamme sekunninkin siitä tai valitamme sen olevan tylsää ja tyhjää tai, kuten lapsi, ikävystyttävää, eikö tätä voisi kutsua raakalaismaiseksi loukkaukseksi niitä syntymättömiä triljoonia kohtaan, joille ei koskaan suotu edes elämää. [käännös IP]

 

Tarkoitus

 

Tämän historian tärkein tarkoitus oman menneen elämäni kuvauksen lisäksi on kunnioittaa esiäitieni elämäntyötä ja saavutuksia. Helena Kuisma toimijana ylitti tavanomaisen maatalon emännän fakin. Hän jaksoi kirjoittaa muistiin sananlaskuja, kertomuksia kylätappeluista, vuoden kulkuun liittyviä sanontoja, kertomuksia merkillisistä ihmisistä, vanhoja paikannimiä, kirkkotapoja, vihkitapoja, paimenessa oloa, koulukuvauksia, rekilauluja ja muuta Kirvun ja Inkilän historiaa, eikä onneksi jättänyt kynttiläänsä vakan alle, vaan avusti kirjoituksillaan Sanakirjasäätiötä ja muita instansseja palkkiotta elämänsä loppuun saakka.

Äitini ylvi Pärssinen tiesi kirjoitustensa arvon suvun historian kannalta, ja varsinkin sota-aikana moniin kirjeisiinsä liitti toivomuksen saada kirjeet takaisin ”koska minä en ehdi pitää päiväkirjaa”. Tosin myöhemmin hän hiukan pessimistisesti totesi, että ”kuka näitäkin nyt sitten lukee” (v. 1976), mutta se on laskettava varmaan tilapäisen masennuksen tiliin. Nyt kun tämä kirjoitelma alkaa olla minun osaltani valmis, olen tullut samaan pessimistiseen päätökseen: ”kuka näitäkin nyt sitten lukee”, mutta ehkä tärkeämpää onkin se, että olen nämä itselleni kirjoittanut. Luulen kuitenkin, ettei äitini Sylvi Pärssinen koskaan edes olettanut, että minä ottaisin tämän perinteen tallentamisen työkseni. Ei hän koskaan minun kanssani sellaista puhunut tai sanonut, mitä hänellä on tallella.

Naiset kenen tahansa miehen elämässä ovat tärkeitä. Puhutaan ”heikommasta astiasta”, mutta sanonta on selvästi miehen keksimä. (Samaa perua on sanonta ”ei miesmuistiin”: joku naispuolinen kehitellyt tämän aritmetiikaksi ja päätellyt, että miesmuisti on noin kolme vuotta.) Siinä suvussa, johon minä kuulun, ovat naiset olleet lujatekoisempia astioita kuin usein haperot miehet. Lujatahtoinen mummoni piti perheensä koossa vaikeina aikoina  miehensä ollessa ahdingossa 1930-luvun alussa, sodan aikana, ja vielä sen jälkeen miehensä sairastellessa. Helenan tytär, äitini Sylvi Pärssinen, piti kahdeksan lastaan enemmän tai vähemmän yhteiskuntakelpoisina avioeronsa jälkeen, vaikka Arvi Pärssinen jätti kaikki lapsensa heitteille, ja äitini kesti miehensä syrjähyppyjä liiankin kanssa. (Muuten -  näyttää siltä, että seuraavassa polvessa  kaikki minun veljeni ja minä itse olemme valinneet - minä jopa kaksi kertaa, tai paremminkin meidät ovat valinneet vahvatahtoiset naiset, jotka usein, asiaa suuremmin korostamatta, johtavat toimintaa perheyhteisössä – siitä heille vain pelkkää ylistystä.)

Karjalasta evakuoitujen kohtalot ovat mielenkiintoisia. Niin monta tarinaa tähän kansanmuuttoon kätkeytyy kuin oli muuttajiakin. Kuinka esimerkiksi Helena Kuisma joutui sopeutumaan vinnikamariin, oltuaan varakkaan suuren talon emäntä. Tai Eino Kuisma, Helena Kuisman poika, liikemies, joutui etsimään ensiksi sijaansa toisen palveluksessa vaatimattomammista töistä, omistettuaan Inkilässä sahan ja myllyn ja Elisenvaarassa toisen myllyn – eikä nyt puhuta niistä sahoista jotka jäivät pankon päälle tai kahvimyllystä. Muut enoni Ismo, Ilmari ja Väinö olivat kaikki sodassa viitisen vuotta, parhaat nuoren aikuisen vuotensa, Eino-enoni talvisodan alun ja myös alun jatkosotaa. Sota ei ollut jättämättä jälkeä heihin, niin kuin ei kymmeniintuhansiin muihinkaan nuorukaisiin, joilta varhaisin miehuus kului korsuissa ja juoksuhaudoissa, ja tulevaisuutta mitattiin päivä kerrallaan, kuten Ilmari Kuisma sota-ajan kirjeessään totesi.