Lapsuuteni Tuupovaarassa on jo himmentymään pyrkiviä mielivalokuvia, tunnelmia ja tuoksuja. Siellä elin vain yhdeksänvuotiaaksi. Ominaisin haju heinäkuussa oli jonkun heinäkasvin pissanhajuinen tuoksu, jota en ole tavannut muualla kuin Tuupovaarassa. Juhannusaattona palatessamme kokolta laulettiin ”Karjalan kunnailla”. Kokko poltettiin lakkautetun suojeluskunnan  harjoituskentällä, jota vuorostaan lepät valloittivat kiireellä. Siellä oli lomottuvia juoksuhautoja ja paljon itikoita.   Ilta ei näillä main muuttunut yöksi, kaukainen kajo taivaanrannalla säilyi ja pehmensi rumien latojen ja pelottavan navetan silhuetit. Vappuna laulettiin ”taas leivoset ilmassa leikkiä lyö”, ja ne kylän muutamat ylioppilaat - nimismies, äitini, isäni, kunnanlääkäri ja hänen rouvansa, sekä apteekkari - kantoivat enemmän tai vähemmän keltaisia hattujaan, mutta vain äidilläni oli lakissa tupsu.

Kesäiltaisin tehtiin lehmisavut tuoreista lepänlehdistä kärpäsiä karkottamaan. Hakamaa oli kirkon vieressä. Maito lorisi sinkkiämpäriin aluksi äänekkäämmin ja sitten vaimeten, ja joskus sain lämpimän kupposen tuoretta lehmänmaitoa. Lypsäjät ruudulliset huivit päässään nojasivat lehmän mahaan. Lehmät olivat likaisia, kun ne eivät märehtimään ryhtyessään katsoneet minne kylkensä kallistivat.

Uudet urut kirkossa olivat ihmeelliset, äkkiä unohtui vanhan harmoonin ääni. Huurinaisen Maija oli urkujen ilman tulon takuunainen astellessaan soiton aikana vuorotellen kummankin palkeen päälle ja painovoima hoiti loput. Maija oli muutenkin tuhti ja asui yksinään yhden huoneen mökissään ja kävi meillä pappilassa usein auttamassa ja jouluaattona.

Oikean karhun jäljet näin korpitorpan alahaassa, kun se oli ajanut elikoita syötäväkseen ja naudat sännänneet henkensä hädässä karkuun. Karhun mutkitteleva juoksu jätti maahan liukastelevien tassujen jäljet. Torppaan oli pitkä matka synkän metsän läpi kapeata metsätietä pitkin. Luultavasti sen toimitusmatkan tarkoitus oli antaa viimeinen ehtoollinen kohta kuolevalle. Olin usein isäni kanssa mukana, koska silloin sai syödä ilmaiseksi. Öylätit,  ehtoollisviini pienessä pullossa ja muut esineet kulkivat ruskeassa nahkalaukussa. Minä en pitänyt öyläteistä, ne tarttuivat minulla aina kitalakeen. Niitä sai kanslian kirjoituspöydän laatikosta halutessaan. Ne olivat valkoista pahviympyröitä ja niissä oli kohokuvioinen leima ”Kuopion hiippakunta” ja Kuopion kirkon tornin kuva. Sanoivat, että kuoleva, se erityistä toimitusta kaipaava, olisi myöhemmin vielä viimeisillään huutanut ”Piru tulee ja vie”. En tiedä veikö, mutta jo sellaisen lähdön kuvitteleminenkin takasi viisivuotiaalle monen vuoden painajaisunet. Syrjäkylillä tuvat haisivat aina samanlaisilta: pesemättömiltä vaatteilta, jalkaräteiltä, pilaantuneelta kalalta ja toteutumattomilta toiveilta, tupakalta ja lapsilta, haulikko roikkui seinällä ja rikkaammilla Petromax katossa, köyhemmissä vain öljylamput.

Kesällä sateen jälkeen tuoksui huumaavalta meidän monien pihakoivujen lehvistössä.  Loitimon saaressa hehkuivat illan alussa runsaat ja lopussa hiipuvat nuotiot, ja kaikki kesäpäivät olivat aurinkoisia ellei tullut ukkonen. Salama ei iskenyt, jos kulki kumisaappailla. Kalamökillä hauki tai mitä kalaa nyt sattui saamaan valmistui nuotiolla edellispäivän Karjalaisen lehtien lempeässä kokoomuslaisessa puristuksessa meheväksi makupalaksi margariinin kanssa, ja ruodotkin voi pureskella poikki.

Lauantaina sai saunassa portteria, ei tietenkään oikeaa, vaan mustaa limonaatia, koska Coca Cola ei ollut vielä tullut Suomeen. Tukanpesun ikävyydet mäntysuovan kitkerän emäksen joskus sattuessa silmiin oli sillä korvattu: ”Pidä silmät kiinni”. Pukeutuessa komennettiin kädet ylös eli ”ruki vverh”. Sota oli loppunut jo seitsemän vuotta sitten. Mäntysuovankin ostamiseen sodan aikana olisi tarvittu kortti.

Isä löi äitiä ja äiti itki. Vanhempieni ainainen riiteleminen kauhistutti, ei heillä koskaan ollut hellää sanaa toisilleen, vain ilkeyksiä. Minun muistikuvissani ei ole yhtään strippiä siitä että isä ja äiti olisivat ystävällisesti koskettaneet toisiaan. Olin aika avuton näiden riitojen keskellä. Isommat pojat olivat Joensuussa koulussa ja isoin sisko Riihimäen tyttölyseossa. Heidän kotona ollessaan ei näitä avoimia riitoja niin usein ollut. Tunnelmasta voi saada käsityksen isäni kirjeestä 14-vuotiaalle tyttärelleen Helenalle Riihimäelle maaliskuussa 1951: ”Vaatteittesi laittamisesta minä en ole tietänyt mitään. Äitisi on saamaton nahjus tässä suhteessa, mutta huutaa ja haukkuu joka päivä kuin leijona.” Äitini ”haukut” kohdistuivat lähinnä isäni promiskuiteettiin. Minä en voi kuvitella, kenelle laittaisin missään tilanteessa kirjeen, jossa kuvailisin aviopuolisoani nahjukseksi. Helena oli juuttunut koulunkäyntiin Riihimäellä, koska hän aloitti siellä oppikoulun Helena-mummonsa luona.

Varastin jonkin setelin jonka arvosta minulla ei ollut aavistustakaan ja menin kauppaan ostaakseni mielihaluuni vesirinkeleitä: seteli oli kuitenkin niin suuri, että sillä olisi saanut ainakin painoni verran. Perheystävämme kauppias Tukianen soitti kotiin, ja selkään tuli. Herkkuani oli myös äidin tekemä perunavelli, köyhät ritarit ja kaupan lakritsipiiput.

Pelottavat kuolemankellot naksuttivat pappilan vanhoissa hirsissä, väijyvät karhut ikkunan alla olivat aina mielessä ja valmiina kuten kummituksetkin. Pelättäviä olivat Suvensaaren kolkot ikivanhat haudat osin jo kuopalla ja uhkaavat metsäpalot Venäjän suunnalla. Pimeällä ei suuren navetan päädyn takaa uskaltanut kotiin tulla muuta kuin seurassa.

Pelko oli aina: kommunistit tulevat ja särkevät kaiken tai mustalaiset kaappaavat lapset mukaansa – tai joutuu helvettiin, siihen nimenomaiseen josta isä kirkossa saarnasi,  tai kasvatuslaitokseen, joka oli vieläkin pahempi paikka (kasvatuslaitos oli helvettiäkin pahempi paikka, koska sinne saattoi todella joutuakin). Pelotti pilsneristä humaltuneiden rähinä korttiseurassa kivenheiton päässä kirkosta siinä metsikössä, johon myöhemmin tuli apteekki tai se sama rähinä kilpailevien kioskien penkeillä. Aina pelotti kun mustalaiset kaarsivat kärryineen pappilan pihalle kastaakseen sen iänikuisen Rosalindansa, joitten kummina Sylvi-äitini oli kyllästynyt olemaan. Kastemalja oli meillä aina valmiina salissa. Joskus tosin asiana oli kirjeen lukeminen, kun kaikki eivät osanneet lukea.

Puukotuksistakin kerrottiin. Oli kertomuksia sodassa kadonneista, jotka ilmestyvät pimeässä yksinäisellä metsätiellä reellä ajavalle kummittelemaan ja tarttuivat takaapäin olkapäähän luurankoisilla sormillaan.  Isällä oli kanslian kirjoituspöydän laatikossa kirja, johon oli valokuvattu satamäärin tunnistamattomia kaatuneita kenellä pää tai puoli ruumista irti. Sitä kirjaa ei kyllä minulle annettu, mutta isommat veljet vilauttivat yhtä sivua. Ne olivat niitä, jotka oli toimitettu haudattavaksi kotikuntaansa arkun päällä teksti EI SAA AVATA.

Minulla oli ahdistava tunne, että minua ei hyväksytä.  Painajaisunissa aina joku outo tulee ja vie, rukoilin sitten: jos Jeesus vielä minut tästä pelastat, uskon sinuun ja teen parannuksen. En paljon muunlaisia unia muista nähneenikään. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt parantaa. Joka yö oli ainainen pissahätä, pitäisi mennä kaukaiseen ulkohuussiin, jossa mustan reiän alla ei tiedä mitä siellä on, mieluummin kärsin ja odotan unta.

Karmeuksia järjestyi myös kotoperäisesti. Veljeni Aarno, noin 19-vuotiaana, oli tehnyt itselleen pari makoisaa voileipää ja jättänyt ne keittiön pöydälle vähäksi aikaa. Minä, 6-vuotias, nälkääni tulin ne leivät syöneeksi. Aarno tuli paikalle ja huomasi hävikin. Hän katsoi hieman vinosti minua 155 sentin silmäkorkeudestaan ja sanoi vakavana: ”Kuka söi leivät, niissä oli rotanmyrkkyä”. Ei tietenkään ollut, mutta vuorokauden odottelin, milloin mahalaukkuni puhkeaisi. Aarno oli lapsista ainoa, joka puhui aina kirjakieltä.

Elämäni alku Tuupovaarassa muodosti tietenkin lähtökohdan seuraaville vuosille. Ei se ehkä kuitenkaan ollut niin utuista. Pelko oli kuitenkin aina. Mutta oli ilojakin. Silloin kun isot pojat tulivat Joensuun koulusta linja-autolla lauantaina kotiin ja minä olin vastassa. Kiiskisen Jukka ensin ja sitten veljeni Rauno, Kari ja Aarno. Samalla purettiin linja-auton rahtitiloista vanerilaatikoissa tuoksuvia lähes uuninlämpimiä leipiä Joensuun leipomosta. Silloin ajattelin, että varmaan näin hienoja leipiä ei osata Tuupovaarassa tehdäkään. Tuoreen leivän tuoksu yhtyi linja-auton bensan hajuun. Dieselautoja ei ollut. Molemmat kaupat – osuuskauppa ja yksityinen – saivat seuraavan päivän leipänsä samasta autosta. Mutta en minä kauppojen välillä eroa tehnyt kun Osuuskaupan Riitta ja yksityiskaupan Vesa olivat parhaita kavereitani.

Kaksi pommikuoppaa talvisodan ajalta keskellä kirkonkylää siinä teiden risteyksessä odottivat vielä täyttäjäänsä. Pappilan ikkunoissa oli pimennysverhot jäljellä. Uudella hautausmaalla kuulin niinkin oudon äänen kuten moottorisahan. Ja vielä uudempaa oli tulossa. Kunnan uuden keskikoulun rakennuksilla raivasi kivistä maan pintaa katerpillari telaketjujen kannattamana. Tuupovaara oli Suomen kivisin kunta, sanoi Suomen Kuvalehti.

Erikoisempaa olivat kiertävien tietäjien pitämät esitelmät. Yläkansakoulussa esiteltiin avaruuslentoja, kuinka ne olisi suoritettava. Oheiskirjassa oli upeita kuvia ja jopa realistisia kuvia San Franciscosta kahdenkymmenen kilometrin korkeudesta. Esitelmöitsijän myymä kirja Avaruuden valloitus, jossa kuva on, on kirjahyllyssäni. En voinut kuvitellakaan että jo yhdentoista vuoden kuluttua olisin itse siellä San Franciscossa.