Sibelius-Akatemiassa aloitettuani 1967 aloitin myös tietojenkäsittelyopin yliopistossa. Siihen aikaan se oli ”oppi”. Tietojenkäsittelyä kutsuttiin silloin ATK:ksi. Sillä alalla oli tienraivaajana professori Martti Tienari. (Tienari syntyi 10.11.1935 ja kuoli 13.10.2013). Tienari sai alkukoulutuksen ”Salmisaaren yliopistolla” – toisin sanoen Nokian kaapelitehtaalla ja opiskeli sittemmin myös Englannissa. Tienari luennoi ATK-suunnittelusta. Tämän alan raamattuna oli siihen aikaan juuri (1967) suomeksi ilmestynyt Sven R. Hedin kirja ATK: Automaattinen Tietojenkäsittely. Varsinaisia suunnittelumenetelmiä ei ollut, vaan asioita kehotettiin käymään terveen järjen mukaisesti läpi: mitä tietoja oli järjestelmällä käytettävissä ja mitä haluttiin järjestelmästä ulos. Ensimmäinen ohjelmointikieli oli ensin teoreettisen konekielen alkeet ja sitten FORTRAN. Näiden aiheiden kanssa tunsin olevani kotonani. Naksahti heti päähäni, että tässähän tämä on. Kaikki oli uutta, mielenkiintoista ja opiskelemisen arvoista. Hajuakaan ei ollut siitä, mihin tällaisten opintojen jälkeen pääsisi.

Oli tietenkin outoa, että kiinnostuin noinkin teknisestä alasta, johon liittyi paljon kaikenlaisia koneita. Jopa reikäkortin lävistin oli minulle kammottava juttu. Harjoitusohjelmathan lävistettiin korteille, jotka sitten ajettiin tietokoneilla. Tavasin kotona reikäkortin lävistimen ohjeita, eikä kukaan kertonut minulle, että mene koneen ääreen ja katso miten se toimii. Sitten myöhemmin kammotusta herätti varsinainen tietokone, mutta siihen oli vielä aikaa. FORTRANIN välikokeet menivät aivan helposti läpi. Jos taas joku olisi ollut ennustamassa ja sanonut, että tulet tarvitsemaan FORTRAN-kieltä ihan tosissaan kuudentoista vuoden kuluttua, en olisi sitäkään uskonut.  Näin vain sitten tapahtui, koska ruotsalaiset olivat koodanneet MIMER-tietokantaa käsittelevät ohjelmansa kokonaan FORTRAN:illa tai oikeammin sanottuna MIMER-tietokantaan kohdistuvat toimenpiteet koodattiin aivan ikiomalla tavalla, joka sitten ”käännettiin” FORTRAN-koodiksi, joka sitten käännettiin konekoodiksi – yksinkertaisia nuo ruotsalaiset.

Ylioppilaskunnan laulajat olin jättänyt melkein kokonaan. En jaksanut innostua tulevasta Amerikan matkastakaan vuonna 1969, olinhan jo yhden matkan tehnyt ja se tosiaankin riitti. Lisäksi Sibelius-Akatemia oli lähes täysipäiväistä opiskelua varsinkin kun jotakin vielä suorittelin Helsingin yliopistolla. Kesällä kuuntelin tilastotieteen approbaturin kurssit ja suoritin tentit. Kun kävin hakemassa loppumerkintää Pyry-Matti Vasamalta, niin hän noteerasi kiitettävän ja ilmeisen poikkeavan arvosanan approbaturin  suorituksestani mainitsemalla – suoravartinen ikipiippu tupruten suupielessään – ”tehän varmaan jatkattekin”. Tilastotiede oli yksi minua kiinnostavista aineista, siitä innostus myös suorituksiin. Piippua sai siis Porthanian huoneissa vapaasti polttaa. Luennoilla ei kuitenkaan kukaan polttanut. Sen sijaan Heikki Valpola Sibelius-Akatemiassa jotain soinnutustehtävääni tutkiessaan poltti samalla paperossia. Se oli sitä vanhaa aikaa. Tupakan tiedettiin apinoilla lisäävän syöpäriskiä, mutta ihmisten suhteen ei oltu niin tarkkoja. Itse asiassa tupakoinnin aiheuttama keuhkosyöpäriskin lisääntyminen todettiin tilastollisin keinoin, eikä kliinisesti.

Tilastotiede on siitä metka laji, että sen avulla saadaan paljon ihmeitä tehdyksi. Esimerkiksi jos jossakin kyselytutkimuksissa kysytään jotakin arkaa asiaa, esimerkiksi ”oletteko homo” ja pelätään monien kainostelevan vastauksen ”olen homo” antamista, niin vastaamisohje on tämän kysymyksen kohdalla esimerkiksi seuraava: jos olette homo, niin vastaatte ”en ole homo”. Jos ette ole homo, niin heittäkää rahalla vastaus: jos tulee kruunu, merkitsette ”en ole homo” ja jos tulee klaava merkitsette ”olen homo”. Yksittäisestä paperista ei voi päätellä, onko ”en ole homo” rastittu sen takia, että ei ole homo vai sen takia että tuli kruunu. Tilastollisin menetelmin saadaan selville suuriko osa vastaajista on todella homoja, jos he ovat kirjoittaneet vastauksen rehellisesti annetun ohjeen mukaisesti. Lyhyesti sanottuna homoja vastaajista oli ”olen homo” vastanneiden määrästä vähennettynä ”en ole homo” –määrä.

Itselläni ei ollut mitään suunnitelmia lähteä ulkomaille. Sibelius-Akatemian kamarikuoro suunnitteli joitakin matkoja Brysseliin tms, Jos matkalla olisi pitänyt mennä lentokoneeseen, olisin jäänyt matkalta pois vaikka mistä tekosyystä. Samasta lentopelosta johtuen eivät Amerikan matkat tulleet kysymykseen (ei siis mielenkiinnon puutteesta). Tulisi menemään vielä 33 vuotta ennen kuin luontevasti uskaltautuisin käyttämään matkustamiseen lentolaitetta, mutta en sittenkään tuntenut oloani mukavaksi. Mutta kyllä minä aivan työelämäni viimeisinä vuosina lensin luontevasti Intiaan ja USA:han, lyhyistä pyrähdyksistä Saksaan puhumattakaan.

Eräässä mielessä mielestä lähtemättömän matkan teki siskoni Sini USA:han. Hän pääsi AFS-stipendiaattina vuodeksi Ohioon, Madisonin pikkukaupunkiin. 1967 kesällä Sini oli kansainvälistymässä ruotsalaisen merimiespapin perheessä Gentissä ja skandinaavisessa merimieskirkossa. Sitten tuli tieto, että hänet on valittu stipendiaatiksi. Innostus oli tietenkin suurta: lento Suomesta ja sitten laivalla Rotterdamista New Yorkiin. Alku oli hieman hankalaa, koska heidän laivaansa M/S Ryndamiin tuli paha konevika, eikä merimatkaa voinut ajatella, koska koneet eivät toimineet. Niinpä matka tehtiin majailemalla laivalla Rotterdamin satamassa ja lopulta lentämällä New Yorkiin. Siellä oli sitten vastassa Sinin sijoituspaikan Mollien perhe Ohion Madisonista. Alkuinnostus oli suurta ja pitkät kirjeet vilisivät huutomerkkejä. Joistakin pienistä vihjeistä olisi voinut kyllä saada käsityksen, ettei kaikki ollutkaan aivan hyvin. Sinihän oli jo 18-vuotias, mutta perheen isä halusi hänet mukaan joihinkin 12-vuotiaille tarkoitettuihin kerhoihin. Perhe kietoi Sinin pumpuliin, josta kutoutui pakkopaita. Arkiset askareet säädettiin määräajoiksi, eikä edes kavereitten yhteydenotoista puhuttu mitään. Lisäksi pianonsoiton opettajaksi tuli talon 15-vuotias tyttö, jonka opetus oli myrkkyä Sinille. Vasta seuraavan vuoden pääsiäisen aikaan heräsivät AFS-virkailijat miten onnettomaan satimeen Sini oli joutunut. Sini sijoitettiin uudelleen aivan ihastuttaviin perheisiin, ja mollivoittoinen vuosi sai kuitenkin mukavamman päätöksen. Oli aivan käsittämätöntä, kuinka amerikkalainen perhe ei tajunnut, että olivat saaneet vieraakseen hyvin itsenäisen ja vapaan nuoren naisen, eivätkä 12-vuotiasta keskenkasvuista. Ehkä perheen suojelun takana oli heidän poikansa äskeinen kuolema ampuma-aseonnettomuudessa: metsästysretkeltä palatessaan ja autosta haulikkoa purkaessaan haulikko laukesi ja tappoi nuoren miehen aivan heidän kotiovellaan.

Siunatuksi lopuksi Sini ei kuitenkaan halunnut nostaa näitä ikävyyksiä esiin, vaan kiitoskirjoituksessaan (paikallisessa sanomalehdessä) sanoo seuraavaa:

This year has really been the richest and most rewarding one in my life: in one word: it has been most wonderful thing that has ever happened to me, and I certainly appreciate all the efforts people in Madison and all over the United States make to support AFS program. I said before that I’ve learned so many things: however, I don’t certainly mean that now I’ve learned everything about America! No, certainly not! But really there is nothing so dangerous than to learn to do something only in one way and then believe that this is the only correct way. This year I have learned to do familiar things in a new way, and there are many American customs I’ve found better than my old ones. I know that I have made many mistakes during this year: please forgive me: but believe me it has been good to learn to know some of my own weaknesses, too, and try to correct them.

Palatessaan Sini oli laihtunut aivan langanohueksi pakanamaan nälkäisen malliksi, jota korostivat Pärssisten kookkaat luut. Onneksi sitten  Suomen ravinto kasvatti seuraavan vuonna Sinin takaisin mittoihinsa, mutta kyllä se oli laiha – posket aivan lommolla ja säärissä lähes pelkät luut joista nivelet pullistuivat ulos kuin luurangalla. Painoa en osaa edes arvailla, oliko ollut edes 45 kiloa.