Ensimmäinen jokapäiväinen leikkikaverini oli samanikäinen nimismiehen tytär Tuupovaarassa. Mutta hänestä jouduin muuttojen takia eroon jo 9-vuotiaana. Hän oli leikkikaverinani siksi, että saman ikäistä poikaa ei ollut, tai ei yhtä mukavia, tai olivat liian kaukana paitsi apteekkarin poika, mutta se koko ajan kyseli liikaa kuin Luther katekismuksessaan: mitä se on.

Leikkitoverini tyttöydestä huolimatta emme leikkineet silloin kylläkään nukeilla. Kävimme jo totisia keskusteluja ihmissuhteista ja selkäsaunoista. Keskustelupaikka oli puretun postin raunioilla, mukavasti pappilan ja nimismiehen virkatalojen puolivälissä. Kasvatuslaitostakin sivuttiin. Nimismiehen tytär pakolla soitti isoa pystypianoa heidän salissaan kanttorin opastuksella. Keittiössä heillä oli vain pirtinpöytä ja kaksi rahia. Nimismies pissi talven aikana virkatalonsa nurkalla hanget keltaisiksi, mutta oli myöhemmin hallitussihteeri, koska ei päässyt kansanedustajaksi, ja kuoli ennenaikaisesti. Nimismiehen vaimo soitti hanuria piharappusilla, ja heidän jäniskoiransa ulisi mukavasti hanurin tahtiin. Nimismiehen tytär näytteli myöhemmin elokuvissa.

Oikeastaan aivan ensimmäinen ihastus oli joku Marja-Leena Kuusankoskella 1958 jouluna, mutta kuten kirjeessäni Kari-veljelleni kerroin ”se oli tilapäinen haksahdus”.

Pääsin Kajaanissa 14-vuotiaana keväällä 1959 ensimmäisen kerran omasta tahdostani tutustumaan tyttöihin enemmän kuin vain hei-hei-tasolla. Samanikäinen suippokasvoinen tyttö tuntui mukavalta ja opeteltiin jopa suutelemaan. Siitä se lähti sitten menemään. Tytöllä oli lintulaji sukunimenä ja etunimenä Anneli, ja kirjoitin hänelle sielu pakahtuen kirjeitä, joista en onneksi lähettänyt yhtään. Minulla oli ainekirjoituksessa kuutonen Tietenkin hän oli äitini oppilaita. Istuttiin märällä kalliolla Hoikankankaalla ja Elias-veli oli ottanut jonkun lukuisista mielitietyistään mukaansa samoin tarkoituksin vähän kauemmaksi kuitenkin. Halailtiin, se tuntui ihanalta ja haaveelliselta, vaikka ympärillä oli vain mäntykangasta ja lumipälviä. Edes pakollinen järvi ei peilaillut, koska Hoikanlampi oli syvällä laaksossa, eikä näkynyt sinne. Minäkin olin ihminen toisen mielestä, ja se toinen piti minun läheisyydestäni. Oi onnen auvoa vai olisiko se ollut auvoisaa onnea.

Oli mukava olla tyttöjen lähellä, kun ne haisivatkin niin puhtailta ja olivat pehmeän tuntuisia. Ei kyllä tämän ensimmäisen kanssa kovin monta kertaa tavattu, mutta tarpeeksi kuitenkin, että tiesi, millaista se on, tavata tyttöjä. Olisi kai sitä jatkunut pitempääkin, mutta muutimme pois Kajaanista. Ne olivat siis sellaisia, vähän outoja, mutta puoleensavetäviä, ja niissä oli kaikenlaisia tapoja ja kummallisuuksia, joista kukaan ei ollut minua opettanut, vaikka minulla oli kolme siskoakin. Siskoja katsotaan kuitenkin sillä silmällä, miten niistä on vähiten haittaa, eikä mitä ne tekevät. Tytön kanssa ei aina mentykään, kuten minä tahdoin, vaan se voi sanoa, että tehdäänkin nyt näin tai mennäänkin tuonne eikä tänne. Lisäksi tyttö voi häipyä milloin vain, jos tahtoi. Olin kovin yllättynyt, että joku oli minusta näinkin kiinnostunut vaikka minulla alkoi olla finnejä, ei tosin vielä paljoa, vaan vain jokunen silloin tällöin, ja ehkä henkenikin haisi pahalta, kun ei aina niin alvariinsa tullut hampaita harjattua, varsinkaan, koska minulla ei ollut hammasharjaa. Mutta jotenkin se puoleensavetävyyden voima syttyi kuin tyhjästä, eikä sitä silloin ajatellut, miksi tuo väki hahmottui miellyttäväksi jollakin kummallisella tavalla.