Vuoden 1957 marraskuun alussa uuteen asuntoomme Kajaanin Hoikankadulla tulee siis veljeni Elias Lahdesta. Meillä olikin oikein mukavaa keskenämme. Tappelimme aika usein. Äidin vuode oli keittiössä ja meidän kolmen lapsen toisessa huoneessa. Lisäksi meitä oli kissa Eetu. Kissaa tarvittiinkin, sillä huomasin joskus päiväunillani hiiren vilistävän seinän viertä. Kissan pääasiallinen ruoka oli sian sydämet ja lehmän keuhkot.

Nuorin sisko käy balettikoulussa ja esiintyy Työväenteatterin tuotoksessa ”Lumikki” jopa niin kaukana kuin Kontiomäellä. Kyllä se olikin ollakseen siitä. Minua vaivaa koululaiskuus, jonka äärimmäinen esiintymä on keväällä saamani ehdot ruotsinkielessä. Äidin ystävä käy Kajaanissa lähes joka pyhä. Kari-veljeni tekee harvinaisen vierailun Kajaaniin käyden samalla Ylivieskassakin. Vielä viimeisen kerran menen jouluksi Mannervaaraan. Rauno-veljeni on päättänyt lähteä seuraavan vuoden syksyllä Helsinkiin opiskelemaan. Ainetta hän ei tiedä, mutta arvelee sen olevan jotakin luonnontieteitä. ”Triconometriaakin” pitäisi kerrata – aihetta varmaan olikin, jos kerran aineen nimikään ei muistu oikein mieleen.

Kaverini Luukkainen muutti kesän alussa perheensä mukana Helsinkiin. He asuivat Hoikankadun toisessa päässä, jotain 150 metriä meiltä. Ei tietenkään kavereillekaan tullut aina ilmoitetuksi, missä mentiin. Ei ollut mediaa, johon semmoisen tiedon olisi laittanut. Tiesin kuitenkin, että Helsinkiin he olivat muuttaneet. Näillä Luukkaisilla oli Peugeot merkkinen henkilöauto, jonka rattiin minäkin joskus pääsin, ainakin silloin kun auto ei liikkunut. Autossa oli ns. piikkinokka, eli lokasuojat selvästi sivuilla. Vieläkin minua harmittava tapahtuma sattui. Siinä Luukkaisten pihalla hortoillessani tuli jokin saksalainen tuttavaperhe siihen ja kysyi, ne Luukkaiset, wohin sind sie gegangen? Jo kahden vuoden saksankielen opiskelun jälkeen ymmärsin heidän kysyneen entisten asujien uutta asuinpaikkaa. O weh! Sanoin tietenkin väärin ”Sie haben nach Helsinki gefahren”, kun olisi pitänyt sanoa ”Sie sind nach Helsinki gefahren”. Aina kun kuljetaan, pitää saksassa olla sind, eikä haben. Sanallakaan eivät saksalaiset ihmetelleet, että 13-vuotias suomalainen poika osasi melkein saksaa, mutta minullahan oli ehdot vain ruotsista.

Löysimme kesäksi 1958 retkeilykohteen noin 10 kilometriä Kajaanista Lehtovaaraan vievän tien varrelta, Petäjäjärven. Loppumatka oli käveltävä. Se oli kuin meidän oma huvilamme. Teimme nuotion ja valvoimme pitkään yöhön ihaillen yön tummuutta ja tähtien loistetta loikoillen vilteissämme nuotion ympärillä, sitten aamuyöstä hiukan hytisten. Saukkokin majaili samaisella melko vähäisellä järvellä. Juhlien kunniaksi Elias hankki joskus Maakunnasta pullon denaturoitua spriitä. Sen kun nakkasi hiilihehkuiseen nuotioon ja odotteli noin kaksikymmentä sekuntia, niin sitten lojahti. Räjähtävän pullon sisuksen yhtyessä happeen liekit olivat ainakin viisi metriä kanttiinsa. Kalastamista emme järvestä edes yrittäneet, vaan elimme siellä lenkkimakkaralla, näkkileivällä, teellä ja nuotion savulla. Joskus myös herra Kaskineva, Helenan sen hetkinen vakinainen ja Helena olivat mukana, mutta heillä oli niin toisiinsa tarttuvat muhinat aina meneillään, että olivat enemmän haitaksi kuin iloksi. Suuria kannonjärkäleitä poltettiin nuotiossa, jotta ne palaisivat kesäaamuun saakka ja pitäisivät vilun loitolla. Joskus, tai oliko vain yksi kerta, rohkeana päätin mennä yksin yöksi Petäjäjärven rannalle, en tiedä missä Elias silloin oli. Meninkin ja oleilin aamuyöhön saakka, mutta silloin alkoi yksinäisyys niin pelottaa, että yötä myöten pinkaisin polkupyörälle sen kilometrin matkan ja nolona kopistelin neljän aikaan aamulla takaisin Hoikankadulle turvalliseen kotiin. Mutta tulipahan ainakin yritettyä.

Kaskinevan kanssa oli kilpailu, kuka eniten ajaa polkupyörällä. Minä ajoin joskus yhdessä illassa Nuasjärven ympäri, 70 kilometriä, saatuani ensin Eliakselta ja Helenalta melkoisen annoksen nestemäistä kofeiinia veteen sekoitettuna. Matkamittarit olivat sellaisia kerran renkaan pyörähtäessä naksahtavia. Pian huomasimme, että käsin nitkuttamalla sai mittariin huomattavat kilometrimäärät aivan hetkessä. Kaskineva hävisi meille kirkkaasti.

Ylivieskassa ovat tytöt riidoissa isänsä kanssa. Helena saa tuskin mitään rahaa isältään ja asuu erillään vuokrahuoneessaan. Arvi P. odottaa vain, että Helena täyttäisi 21 vuotta toukokuussa, jolloin virallinen huoltajuus päättyisi. Isäni hakee jostakin syystä uuden opettajanpaikan Kuusankoskelta, mutta molemmat tytöt jäävät Ylivieskaan. Helenalla olisi vain ylioppilasluokka jäljellä. Hänen opiskelunsa rahoittaa jatkossa kokonaan siis äitini. Sanerva alkaa olla jo aikamoinen puoliaikuinen. Helena antaa kuvauksen keväisestä tilanteesta äidilleen: ”Santtu alkaa ihmistyä jo, mutta rakastuu yhä jokaiseen lautakuskiin tai vaihdemieheen, jonka sattuu näkemään ja on onnessaan”. Sanervaa kutsuttiin pienenä Santuksi, kun sillä oli niin hankala nimi.

Pääsiäisenä käy Sini Ylivieskassa tapaamassa ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen mm. äitipuoltaan. Minä en sinne halunnut, eikä pyydettykään. Matkan 8-vuotias tekee ihan yksinään.

Kesällä 1958 on minulla ja Eliaksella viimeinen käyntimme Mannervaaran koululla. Menimme linja-autolla Sotkamoon, josta eräs tutun tuttu kuljetti meidät Ifallaan Joensuuhun. Ifa-autossa oli mielenkiintoinen känkäin vaihdekeppinä: se pisti esiin kojelaudasta ja oli mutkalla. Joensuussa meitä odottivat etukäteen lähetetyt pyörät, joilla fillaroimme yötä myöten Mannervaaraan. Mannervaarasta sitten lähdimme muutaman päivän jälkeen takaisin Joensuuhun varastettuamme ensin Raunolta piipun ja tupakkaa. Tietysti Rauno jälkeenpäin arvasi, että me se piippu vietiin ja vielä haukkui meidät, mutta jäi hänelle muutama piippu vieläkin. Yö oli kylmä ja hallainen, ajelimme loppumatkan sukat käsissä kun niin paleli. Kuovit kävelivät sumuisilla pelloilla illan hämyssä ja jokin kettu haukahti kaukana. Aamuvarhaisella sitten Joensuussa pääsimme junan  lämpimään. Viimeisen etapin kuitenkin Joensuuhun – jonkun kymmenisen kilometriä – liftasimme kuorma-autossa, johon mahtuivat meidän polkupyörätkin. Seuraavaa polkupyörämatkaa Eliaksen kanssa Mannervaaraan odotammekin yhdeksän vuotta.

Koulussa aamuhartauksissa huomasin osaavani aloittaa virret – aina veisattiin virsi – oikeasta sävelestä, kun  musiikinopettaja Kytö oli soittanut alkusoiton. Sävellaji painui mieleen ja alkusävelen oikea asema. Joskus sitä todella siinä rivistössä seisoskellessa ihmettelin, miten se niin automaattisesti tuli, aivan ajattelematta. Nykyään osaan kyllä antaa ”a”:n siltä seisomalta myös ilman ajattelemista kohtalaisen oikein. Joulun aikoihin kävin äidin kanssa kirkossa – siinä Kajaanin tosi rumassa puukirkossa – kuuntelemassa tyttölyseon kuoron konserttia. He lauloivat aivan ihanasti keskiaikaisen laulun ”Personent hodie voces puerulæ, laudantes jucunde qui nobis est natus, summo Deo datus; Et de virgineo ventre procreatus.” jne. (No joo, lunttasin vähän, koska en muistanut sanoja aivan tarkkaan viidenkymmenen vuoden takaa!) Tyttölyseo toimi lukuvuonna 1957-58 jo uudessa rakennuksessa. Presidentti Kekkonen osallistui koulun vihkiäisiin.

 Kydön maksullisella opastuksella sain aloitella pianonsoiton opettelua Michael Aaronin vihoista. Kyllä koulullakin soitettiin, mutta harmoonia. Koska meillä ei ollut pianoa, harjoittelin hänen miehensä toimiston pimeään eteiseen pannulla pianolla. Kydön mies teki asianajotöitä, ja minä kilkuttelin kovasti Torvisoittokunta harjoittelee –kappaletta. Se olikin mukava, kun siinä oli synkooppeja, kunnon komppi ja marssin tuntua ainakin oikein soitettuna, ja se oli melko helppo kappale. Asianajajalla oli paksut läskipohjakengät eikä se puhunut yleensä minulle mitään. Varsinkaan hän ei sanonut, minkälaisen jutun kanssa hän torvisoittokunnan harjoitellessa painiskeli. Rouva Kydöllä oli körttiläiseen tapaan jakaus keskellä päätä ja harmaa puku, mutta kuitenkin hän oli yleensä hyvin iloinen.

Avaruusaika oli alkanut. Lokakuusta 1957 alkaen 83-kiloista Sputnikkia tähyiltiin ja lehdessä oli tarkat aikataulut, milloin ja missä suunnassa se humisisi Kajaaninkin yli. Sitten vielä lähetettiin koirakin menolipulla avaruuteen. Amerikkalaiset yrittivät hätäpäissään joulukuussa lähettää parin kilon painoisen murikan Vanguard raketilla maata kiertämään, mutta muutaman metrin noustuaan raketti räjähti. Amerikkalaiset päättelevät, kuten IT-hankkeissa nykyään on yleistä, että organisaatiossa on vikaa eivätkä prosessit ole kunnossa ja perustavat heinäkuussa 1958 NASA:n organisoimaan avaruuden valloitusta.

Kainuun sanomien ikkunaan ilmestyy televisio. Uusi aika saa myös Paavi Pius XII heräämään. Television suojeluspyhimykseksi pannaan Pyhä Clara, joka tosin kuoli jo 1253 hyvissä ajoin ennen televisiota. Anakronismista huolimatta televisiolla menee yhä hyvin. Tosin ei vuonna 1958 näytetty niin paljon jääkiekkoa kuin nykyisin: Kanadan voitto Suomesta 24-0 jää siis uutiskynnyksen toiselle puolelle.