Heinäkuussa kuulemme että talo, jossa meidän Imatrankosken asunto Asemantaus 11:ssa on, on myyty. Siellähän oli 60 neliötä koostuen kahdesta huoneesta ja keittiöstä. Uusi asunto järjestyy mitä ihanteellisemmalta paikalta Kanavakadulta koulua vastapäätä. Asunto on 5 neliötä aikaisempaa suurempi kaksio. Luontoisetuna ovat ilmastointikanavista kylpyhuoneeseen putoilevat ja keittiössä varastelevat hiiret. Kun kuitenkin kyseessä on 1930-luvulla rakennettu kivitalo, ihmeteltiin hiirien taitavuutta löytää betonitiilien välistä kulkureittejä. Asunnolla oli siis monia synergiaetuja kaikin puolin. Sinin ja minun koulumatka voitiin tehdä säästä riippumatta sisävaatteissa. Sylvi-äidinkin koulumatkan alku Imatrankosken bussipysäkille ja kouluun Vuoksenniskalle helpottui. Varsinainen asuminen alkoi Kanavakadulla lokakuun alussa.

Vaikka välitunnilla koulun pihasta yleensä ei saanut poistua, aikamoinen jengi kansoitti meidän asunnon tarkoituksenaan tupakoida rauhassa ilman kärähtämisen pelkoa. Voi vain kuvitella, miten paljon nikotiinia ja tervaa asuntomme tekstiilit imivät. Siihen aikaan oli aivan tavatonta, jos sisällä ei saanut polttaa tupakkaa. Yleensä käytiin kuitenkin Imatrankosken aseman odotushuoneen parvekkeella polttamassa. Joku opettaja kerran vuodessa jaksoi kävellä sinnekin saakka antamaan jokaiselle puoli tuntia jälki-istuntoa. Asemalla ei enää ollut muuta toimintaa kuin vaaitustoimisto, jonka nimeä oli tietysti mielikuvituksekkaasti runtattu sen ilmoittavassa kyltissä. Äitini ei pitänyt tupakanpoltosta, eikä varsinkaan siitä, että usein pelattiin korttia. Kanttori Viron poika Tapani Viro sai meiltä paljon mukavamman paikan odottaa Rasilan linja-auton lähtöä, kuin linja-autoasemalla. Siitä tulikin aikamoinen vaiva, kun ei oikein viitsinyt perhetutun pojalle sanoa, että häivy. Sylvi ei tosin Virojen kanssa ollut mitenkään sydäntuttu, mutta koska Viro oli ollut Tuupovaarassa kanttorina kun Pärssinen oli ollut siellä pappina, niin muodollisen tason vierailuja piti tehdä. Tämä ei kuitenkaan estänyt Sylvi-äitiä lainaamasta Viroilta pianon käsirahan, 45 000 markkaa.

Piano siis hankittiin, vaikka rahatta. Kanttori Kiurulla niitä oli Tuulikallion kerrostalon yhdessä huoneessa myytävänä monta. Turhahan meidän oli niitä pianoja kokeilla, koska ostettiin halvin. Ei meistä kukaan pianosta niin paljon ymmärtänyt, että kokeileminen olisi edistänyt löytämään laadukkaan. Niinpä saimme Hellas merkkisen, jonka koneisto oli alusta alkaen hyvin tahmea ja vetelä, ja koskettimet jo uutena lonksuivat. Ihme että minä ja siskoni Sini päästiin edes jotenkuten edistymään pianonsoitoissamme, vaikka soittopeli oli lähes ala-arvoinen heti uutena. Ei se kuitenkaan ihan huono ollut, että olisi johonkin hävitetty. Nyt 52 vuoden jälkeen piano on Sanervalla ja toimii aivan yhtä hyvin kuin uutenakin.

Muuallakin aavistellaan muutoksia. Aarno veljeltäni meni Kaltimon kanttorina aikaa kaksi kuukautta, kun jo häät olivat suunnitteilla. Joku tosiaan nappasi Aarnon melkein suoraan muuttokuormasta. Aarnon Raita osasi laulaa ja taisi olla ainoa henkilö, joka voi saada Aarnon mielipiteen muuttumaan toiseksi. Tuoretta pappia, siis uudelleen papin oikeuden saanutta isäänsä kaavailee Aarno vihkimään. Vihkiäistilaisuuteen ei tiettävästi sisaruksia ilmaantunut.

Imatran kauppalanarkkitehdin virka on ollut pitkään avoinna viimeksi hakusaarron takia. Sopimukseen kuitenkin päästään ja hakusaarto purkaantuu. Ennen hakusaartoa on hakemuksensa jättänyt mm. veljeni Kari. Yksi hakeneista on vetänyt hakemuksensa pois, ja näyttää äitini mukaan 98-prosenttisen varmalta, että Kari valitaan. Sylvi-äiti lobbaa aivan turhan takia Karin puolesta koulunsa rehtoria Jaakko Hinkkaa, joka on valtuuston varapuheenjohtaja. Karillahan oli meriittejä Imatran, Kemi ja Lappeenrannan asemakaavakilpailuista. Vielä lisää löylyä tulee, kun hän joulukuussa voittaa yksinään Keravan asemakaavakilpailun. Tätä voittoa ei enää tarvittu valinnan varmistamiseksi, vaan 22.12.1962 Ylävuoksi ilmoittaa valinnasta. 155 000 markan kuukausipalkka odottaa joka kuukasi hakijaansa.

Innostuin tai haltioiduin grafologiasta luettuani Leo Pennasen syntymävuotenani painetun kirjan Käsiala kertoo. Ahmin kirjan läpi uskoen jokaisen väitteen ilman kontrollia, ”just so” –kirja. Totta kai jos kirjaimet kallistuvat taaksepäin, se kertoo harkitsevasta ja historiaa tutkailevasta henkilöstä. Grafologia keksittiin 1900-luvun alussa, mutta aikojen saatossa ei se saanut minkäänlaisia tieteellisiä tukia asialleen. Niinpä minä olin pelkkä grafologialle uskollinen uskovainen. Grafologiassa otetaan kuin ilmasta temmaten kirjoituksen kuvioita, joita sitten aivan huuhaa tietoina heijastetaan persoonallisuuden esiintymisiin. Analyysin kulku kävi jotensakin näin: tunteellinen ihminen = pyöreä käsiala (kukapa meistä ei olisi tunteellinen), kulmikas käsiala = tahtoihminen (kukapa meistä ei olisi tahtoihminen). Oikealle vino käsiala = sydän on pääosassa alakohtina sydämellisyys, teeskentelemättömyys ja intomielisyys, pysty = järkeä,, vasen viisto = sekä tahto että järki (kukapa ei olisi). Tulkintaan vaikutti mm. tekstin tilanjako, asema rivin suhteen, säännöllisyys, t-kirjaimen viivat ja alasilmukat, joille oli kehitetty 50 erilaista persoonan piirteen tulkintaa johtuen viivan kaartumisesta sinne tai tänne ja pituudesta.

Tietysti lähes kaikki nykyisin tietävät, että grafologia on täyttä huuhaata, siis potaskaa (kaliumkarbonaattia) parhaasta päästä. Mitään tutkimuksia ei ole tehty, miten käsiala ilmentäisi tutkittavia. Jopa grafologiaan uskovien parissa vallitsee pessimismi: ”grafologian tieteellinen tutkiminen ei ole tarpeen, koska käytännön työskentely opettaa”. Minä harrastin edellisen tapaista ja varsinkin tulkitessani tyttöjen käsialaa. He äärimmäisen tarkkaavaisina kuuntelivat tulkintaa persoonansa olemuksesta vastaan väittämättä. Itse he kyllä olisivat tienneet persoonansa paremmin kuin minä, mutta kukaan ei väittänyt minun tulkintaani koskaan epätieteelliseksi, vaan aina pikemminkin sattuvaksi.