Kesän 1956 alussa yritin päästä Kajaanin maatalousnäyttelyyn juoksupojaksi, kun sinne niitä oikein sanomalehti-ilmoituksella haettiin. Hakuun patistajana oli tietenkin äitini. Osasin muiden poikien kanssa siihen kansakoulun luokkahuoneeseen, jossa valintaa tehtiin. Hoikka mies mustassa puvun takissa kateederilta aina sanoi ”sinä, sinä, sinä, jne.”. Sinättömien joukko kävi aina vain pienemmäksi ja minä olin niiden mukana. Ei minua valittu, vaan muiden valitsematta jääneiden kanssa poistuimme paikalta katsellen noloina kansakoulun ikkunoita ja jättäen mukavia taskurahoja näyttelyn aikana tienaavat sinne luokkaan. Ei minua hävettänyt se, ettei minua valittu, vaan se, että tiesin tulleeni hylätyksi kierojen silmieni takia. Tietenkin kävin siinä maatalousnäyttelyssä, kun kerran tuore presidentti Kekkonenkin siellä kävi, ja katselin kateellisena valkopaitaisia lähettejä ja juoksupoikia, jotka ketterästi toimittelivat asioita, joita minäkin olisin osannut hoitaa.

Näyttelyssä esiintyi tarpeellisten lehmien ja sonnien lisäksi taikuri Solmu Mäkelä. Häntä ei tarvinnut panna aitaukseen, vaan hän esiintyi yhdessä kansakoululuokassa. Nimensä mukaisesti hän oli erikoistunut kummallisiin solmuihin jotka aukenivat oitis, kun yhdestä narusta kiskaisi. Eivät solmut mieleeni niin jääneet, kuin hänen soittonsa ksylofonilla. Varsinkin muistan hänen soittonumeronsa ”näin soittaa entinen natsi”. Jotain äkkiväärän marssin tapaista hän kalkutti  soittimestaan. Ajassa laskien natsivallan kukistumisesta Saksassa ja niiden lähdöstä Suomesta oli kulunut vasta 11 vuotta, joten vitsi oli melkein tuore, ja Solmuhan kävi rintamalla aseveli-illoissa viihdyttämässä.

Näyttelyn eräänä pääjärjestäjänä oli Aslak Fränti, joka oli toiminnanjohtaja Kajaanin maanviljelysseurassa ja agronomi. Omituista sinänsä, että kaupungissa on maanviljelysseura. Hänen vaimonsa, piirustuksenopettajatar, kuten silloin aina muistettiin lisätä –tar, Daisy, oli äitini opettajatoveritar tyttölyseossa, ja heidän poikansa Mikael luokkatoverini. En älynnyt käyttää näitä melkein nepotismiin viittaavia suhteita hyväkseni paikkaa hakiessani. Mikaelista tuli jo viiden vuoden kuluttua Kainuun Sanomien elokuva-arvostelija ja myöhemmin elokuvakriitikko Helsingin Sanomiin. Arvostelijan ja kriitikon uran väliin mahtui paljon muutakin. Hän oli lievästi koulukiusattu samoin kuin minäkin seuraavana vuonna. Joku tuli lähes joka välitunti nujuuttamaan ja esittelemään mielenvikaisuuttaan.

Häpeilevänä kuljin kansakoululta kotiin potkien katuojaan ja katukaivoihin isoimpia kiviä soraisilta kaduilta ja jäin asemalle katselemaan veturia. Asfalttikatuja ei Kajaanissa ollut, ja pääkatukin oli jotain tiiliskiveä. Kotona oli ilmoitettava: ”eivät ottaneet”. Vaikka en töihin 11-vuotiaana erityisesti toivonutkaan, oli se minulle melkoinen pettymys. Ne ei ainakaan minua halunneet, kuten kyllä lentävät lautaset paria vuotta aikaisemmin.