sunnuntai, 26. heinäkuu 2015

Ihanuuksien ihmemaassa marraskuussa 1965

Huomaus 26.7.2015. Tällaisen kirjeen väsäsin Los Angelesista kotiin noin 50 vuotta sitten. Huomattava on, että olin vasta 20-vuotias, joten 55-vuotias tuntui todella vanhukselta. (Terveisiä vaan kaikille äsken 70-vuotta täyttäneille kavereille.) Tässä ollaan oltu matkalla jo yli kuukausi ja takana parikymmentä konserttia siellä sun täällä.

 

21.11.1965 Ilmo Pärssinen Los Angelesista Imatralle.

[kirje kirjoitettu kirjoituskoneella ja punaisella värinauhalla. Ei kirjekuorta.]

 

                                                                                                             21.11.1965

                                                                                                             klo 10 pm

Hei kaikki.

lainasin siltä samaiselta Toivarilta kirjoituskoneen hintaan 25 c per kerta. Ajatus siirtyy paperille paljon joutuisammin ja aikaa menee vähemmän. San Franciscosta vielä vähän. 14.11 ennen lähtöämme Chicoon ehdimme vielä tutustua kaupunkiin koko päivän ajan.. Kävimme kuuluisassa kalasatamassa, joka oli turisteja täynnä. Suoraan kadulta voi ostaa krapuja ja kaloja ja ties minkälaista möyrijää paistettuna tai keitettynä, öljyssä tai raakana. Höyryt haisivat tottumattomalta hyvinkin pahalta, mutta tervettä hajuahan se oli. Minä uskaltauduin syömään krapuja, valmiiksi kuorittua tosin, kokonaisenkin olisi saanut käteensä. Ilma oli kohtalaisen kirkas, valokuvasimme paljon, minäkin muiden kameroilla. Se vankilasaari on aivan vastapäätä, mikä Alcatzar (kuinkahan lienee oikeinkirjoituksen laita) se nyt onkaan. Halukkailla olisi elämänsä tilaisuus ostaa vankila, koko saari on myytävänä, tuskinpa kovinkaan halvalla. Koko kalasatama on täynnä pieniä veneitä ja kalliita ravintoloita, mikä mihinkin ruokalajiin erikoistuneita. Veneitä oli vuokrattava[na] öisiä kalamatkoja varten eikä hintakaan olisi ollut kovin suuri, mutta kun meillä ei ollut aikaa, ei kukaan uskaltautunut merille. Taksilla ajoimme sitten Golden Gaten Bridgen yli toiselle puolen salmen. Silta on kuusikaistainen, yhtämittaiset autojonot vaeltavat kumpaankin suuntaan. Toinen puoli on armeija[n] omistuksessa eikä siellä ole taloja lainkaan. Sieltä aukeaa laajat näkymät San Franciscoon ja kaukana häämötä[ä] Bay Bridge. Minä olin koko joukosta ainoa, joka kävellen ylitti Golden Gate Bridgen, olisin sen kyllä mielelläni jättänyt tekemättä, mutta kyllästyin taksin odottamiseen ja niin sitä mentiin korkealla meren yllä kävellen.

Suuret laivat pienenivät huomattavasti, kun niitä katseli ylhäältäpäin, huimannut ei kuitenkaan, koska meren pinnasta on vaikea arvioida korkeutta. Lähinnä kääpiöksi tunsin itseni siinä kulkeissani. Riippusillan vaijerit olivat aivan mielettömän paksun näköiset ja kannatinpylväät huimaavan korkeat. Joka paikka on maalattu kauniin punaiseksi, ihmettelen vain maalareitten taitoa kyetä maalaamaan niin korkealla. Silta on  hyvin suosittu viimeinen näkymä elämässä, kuulin puhuttavan n. 300 henkilön päättäneen päivänsä tällä sillalla vuodessa ? alas hyppäämällä.

Kävelyni loppuosa oli vähemmän miellyttävää. En nimittäin älynnyt tilata autoa Bridgen vieressä olevasta ravintolasta, vaan lähin kävelemään puistoon eteenpäin, josta arvelin kyydin löytyvän. Ei löytynyt. Sitten jouduin jollekin hienoston asuntoalueelle, joka oli niin hienoa, ettei siellä ollut edes jalkakäytäviä. Aloin jo hiljalleen huolestua kun auton lähtöhetki läheni ja minä olin vielä kaukana, 1½ tunnin kävelyn jälkeen löysin huoltoaseman ja sieltä sitten sain tilaatuksi taksin, myöhästyin autosta viisi minuuttia.. Lähtö ei kuitenkaan viivästynyt minun takiani yhtään, koska kaksi muuta myöhästyivät enemmän kuin minä, he eivät ehtineet ensinkään mukaan vaan tulivat seuraavana päivänä greyhoundin busseilla maja-aikkaamme hieman vaisuina, toinen oli entinen kuoron puheenjohtaja Kiviniemi, toinen oli Kiviniemi, eivät veljeksiä.

--- Käyn välillä San Diegossa laulamassa

Vasta seuraavana päivänä oli konsertti, joten saimme levätä pitkän matkan jälkeen päivän ja tutustua paikkakuntaan. Motellissa, johon majoituimme oli uima-allas ja useat käyttivät sen suomaa karmaisevaa virkistystä seuraavana aamuna paikkakuntalaisten kauhuksi. Vesi oli noin 15 asteista ja taivaalta tuli lisää samanlaista melkein koko päivän ajan, illaksi sade kuitenkin  hieman hiljeni, niin ettemme kastelleet frakkejamme kävellessämme konserttipaikalle. Annoimme konsertin ja yleisö oli tyytyväinen, menimme nukkumaan valmistautuaksemme seuraavan päivän pitkää matkaa varten. Pesin kaksi paitaa ja olin ylpeä onnistumisestani., paitojen pesussa.

16.11. Saavuimme Fresnoon Chicosta. Matkalla oli hyvin sumuista ja vettä satoi, mutta kohtalaisen lämmintä oli koko ajan. Kaukana vilahtelivat vuoret, me ajoimme tasaista laakson pohjaa pitkin, joitakin lumipeitteisiä oli joukossa. Tarkoituksemme oli poiketa tällä tällä matkalla Yosemiten puistoon, mutta siellä oli yhä lunta ja jäätä ja autolla ajo olisi ollut hyvin vaarallista. Ostin Mercedistä kauniita postikortteja Yosemiten puistosta ja kuvittelin millaista siellä olisi voinut olla.

Amerikkalaisissa hotelleissa muodostavat oma lukunsa hotelleissa vakituisesti asuvat eläkkeellä tai työstä väistyneet vanhukset 55-vuotiaista ylö{s]päin.  Hotelli on heille eräänlainen vanhainkoti, siellä he istuvat hotellin aulassa televisiosta katsellen amerikkalaista jalkapalloa ja keskustellen innokkaasti politiikasta. Hotelli Rooseveltissa San Franciscossa oli lähes ainoastaan miehiä, mutta Fresnossa oli myös naisia. Vähän oudoksuen katsoivat meidän mustalaisporukkaamme, mutta kyllä jotkut meistä hotellissa pitivätkin, sanoivat että on niin hauska nähdä nuoria ihmisiä lähettyvillä!

tiistai, 21. heinäkuu 2015

Erään virkaeron anatomia

Juhani Simojoki muistelee v. 2014 Vuolijoen aikaansa silloin vuonna 1955

 

Sen jälkeen kun Arvi Pärssiseltä evättiin papin virka, tuli häntä Vuolijoella korvaamaan Juhani Simojoki. Pärssisillä oli ollut jo aikaisemmin yhteyksiä tämän suvun kanssa. Nimittäin Juhanin isä Arvi Iisakki Simojoki vaimonsa Kirstin kanssa hallitsi Karttulan isoa pappilaa talvisodan aikana, jossa ei Sylvi-äidillämme ollut majapaikkaa. Talvisodan aikana Juhani oli 5-vuotias. Karttulan pappilassa kokemastaan ynseydestä kertoo Sylvi-äiti muistelmissaan: ”Kun mieheni tuli meitä katsomaan, arvelimme olevan asiallista, että käymme tutustumassa lähellä olevaan pappilaan ja sen väkeen. Käväisipä mielessäni toive, että sieltä löytyisi meille parempi asunto, meille, joiden oli pakko lähteä kodistamme.

Pappila oli suuri, sinä oli ainakin seitsemän huonetta, lapsia ei näkynyt. Kirkkoherra Arvi Simojoki kuului Suomen nimekkäimpiin pappissukuihin, rouva oli komea ja nuori. Kaikki siellä oli hienossa järjestyksessä. Kahvipöydässä muistan tärkeimpänä puheenaiheena olleen sen, miten rouvalla oli vaikeaa, kun Helsingistä kaksi vanhaa tätiä oli tullut heille asumaan pommituksia pakoon. Ei siis tullut mieleenikään, että minulle ja lapsilleni olisi sieltä löytynyt olinpaikka. Enkä muista, että rouva olisi edes kysellyt vointiamme ja sitä, miten me tulimme toimeen. Rouvakin niin hieno ja minä – nuhruisessa lottapuvussani! Paluumatkalla minua sekä itketti että nauratti, miten paljon meidän Tuupovaaran pappilassa oli majoitettuja, sotilaita, evakkoja, tuttuja ja tuntemattomia; ja kaikki sopivat meille.

Tämän jälkeen en ole nähnyt tuota papinrouvaa eikä hän suinkaan käynyt meitä siellä murjussamme tervehtimässä. (Kirkkoherra Simojoki sen sijaan kyllä otti vastaan Tuupovaaran pappilan vieraanvaraisuuden itsestäänselvyytenä, kun hän jatkosodan alkuaikoina oli matkalla rintamalle.)”

 

Juhani Simojoki muistelmissaan Muisteltuja kunnioittaen (omakustanne 2014)

ss. 141-145

 

… Kuulin huhupuhetta, että minut aiotaan määrätä Vuolijoen seurakuntaan. En tiennyt asian taustoja. Soitin tuomiokapitulin lakimiehelle, että olen saanut työn Pankakoskella hyvään alkuun ja en halua muualle ja pitäähän Pankakoskelle joku pappi määrätä. ”Miksi en voi jatkaa?”

Kesä-heinäkuun vaihteessa oli Kiuruvedellä herättäjäjuhlat silloiseen tapaan keskellä viikkoa. Menin sinne ja tapasin tiistai-iltana 28. kesäkuuta piispa Sormusen, joka sanoi, että ”veli on määrätty Vuolijoen vt. kirkkoherraksi ensi perjantaista alkaen. Minä soitin Pielisjärvelle ja selitin, mitä töitä olin suunnitellut lähipäiviksi. ”tehkää ne ja kuulemiin!”

 

Oulujärven eteläreunalle

Tiedustelin tuomiokapitulin virkamiehiltä asioita. Vuolijoen kirkkoherra Arvi Pärssisellä oli jo edellisessä seurakunnassaan ollut kyseenalaisia naissuhteita ja nyt hän oli avioerohankkeissa. Samanaikaisesti hän oli solminut melko salailemattoman suhteen seurakuntansa alueella asuvan terveyssisaren kanssa.

Tuomiokapituli oli erottanut hänet pappisvirasta. Siihen asti, kun tuomio saisi lainvoiman, hän saisi kirkkoherran palkan ja minulle määrätyn palkan erotuksen. Pappilasta hänelle jäi tietty osa. Soitin Vuolijoen kirkkohallinnon puheenjohtajalle ja pyysin, että Pärssiselle ei makseta 1.7. palkkaa.

Tuomiokapituli ei ollut ilmoittanut kenellekään mitään, paitsi että piispa sentään minua valisti tulevaisuudestani Kiuruveden pappilan puistossa (kun sattumalta tavattiin) kaksi päivää ennen uuteen virkaan siirtymistäni. Tuomiokapitulin kunnianarvoisan perinteen mukaan tällaiset ”siteellä ja sinetillä suljetut” paperit lähetetään virka-ajalla virkapostina. Minä siis tulin perjantaina Vuolijoen pappilaan ja kerroin asian Pärssiselle. Hän tietysti tiesi, että asia on vireillä, mutta ei ainakaan näyttänyt tietävän, että päätös on tehty, eikä sen sisältöä.

Puhuimme käytännön asioista. Minä en omistanut lainkaan huonekaluja enkä astioita. Pappilassa oli eteisen vieressä huone ja siinä takka sekä ruokapöytä ja yksi sänky, niin sanottu heteka. Sovimme, että huone pysyy ruokasalina ja minä saan nukkua hetekassa. Työhuoneena käytin pientä kirkkoherranvirastoa. Vaatteille löytyi tilaa naulakosta. Sen enempää en tarvinnut. Pesulle pääsi pihalla olevaan saunaan.

Pärssisen kanssa pappilassa oli 14-vuotias tytär Sanerva ja pieni poika [minä]. Jäätiin odottelemaan, että saapas nähdä miten tästä eteenpäin. Ruokaa he minulle antoivat.

Pärssinen oli 48 vuoden ikäinen ja ollut Vuolijoen kirkkoherrana vasta vuoden verran, ilmeisesti menneisyyttä paossa Tuupovaarasta. Rouva asui Kajaanissa. Perheessä oli kahdeksan lasta. Koko lailla sekava tilanne ennen virasta erottamista. Ihailin tarmoa, jolla Pärssinen tarttui asioihin. Hän ryhtyi etsimään uskonnonopettajan paikkaa ja järjestämään jatko-opintoja Åbo Akademissa. Ajan mittaan hän nai terveyssisaren ja sai vielä kaksi lasta ja kymmenen vuoden kuluttua pappisviran takaisin.

Tässä erottamisvaiheessa hän suhtautui minuun reilusti ja perehdytti asioihin. Hän pyysi, että saisi vielä kerran saarnata. Kun kieltäydyin antamasta lupaa, hän ei suuttunut eikä muuttanut ystävällistä suhtautumistaan. Kalastimme joitakin kertoja yhdessä ja pidimme yhteistä taloutta, jos hän oli paikalla. Muuten söin talkkunaa, kananmunia ja ykkösolutta. Vuolijoella ei ollut ravintolaa.

Heinäkuun puolivälissä taloon tuli 18-vuotias Helena. Hän oli ehkä perheen ongelmien vuoksi koulussa kolmisen vuotta ikäisiään jäljessä, mutta luonteeltaan tasapainoinen ja mutkaton. Hän otti emännän tehtävät, laittoi ruokaa, pesi ja silitti pyykin ynnä muuta sellaista. Isänsä ja sisarensa kanssa hän oli hyvissä väleissä, joten meillä oli mukava joukko pappilassa. Helena lähti pian Tampereelle kouluun. Monien vuosien perästä hänestä tuli maisteri.

Vuolijoki on Oulujärven rannalla, mutta siellä ei juurikaan ole Kainuun jylhää kauneutta vaan enemmänkin köyhää suomaisemaa. Ihmiset vaikuttivat pidättyväisiltä ja epäluuloisilta. He olivat uskonnollisesti sulkeutuneita tai jyrkkiä lestadiolaisia. Poikkeus oli miellyttävä suntio, körttiläinen Iikka Alaranta, josta tuli myöhemmin Esa Ruuttusen appi.

Kanttori oli vasta 55-vuotias lihavahko mies, joka vaikutti lähes tylsistyneeltä. Häneltä en kuullut koskaan yhtään mielipidettä, ainoastaan lyhyitä vastauksia kysymyksiini. Hän oli pari vuotta aikaisemmin ollut virasta pidätettynä juopottelun takia, mutta saanut tomeran vaimon ja raitistunut.

Ensi kosketus seurakuntaan sai dramaattista sävyä tulosunnuntain teksteistä. Evankeliumi kertoi aviorikoksesta syytetystä naisesta ja Jeesuksesta. Epistolassa Paavali korosti, että jos saarnaaja kieltää toisen tekemästä aviorikosta, niin ei saa itsekään sitä tehdä. Vanhan testamentin teksti kertoi Dnielista, joka vietteli upseerinsa vaimon. Ei tarvinnut paljon selitellä. Kirkossa oli paljon väkeä, sillä tieto tulostani ja sen syystä oli levinnyt. Pärssinen istui lehterillä.

Vuolijoki oli pieni kunta. Kirkonkylässä oli joitakin maataloja, vaatimaton kauppa, koulu ja osuuspankin sivukonttori. En muista tarkemmin.

Äskettäin oli tapahtunut suuri muutos, kun noin kymmenen kilometrin päähän keskelle korpea oli avattu Otanmäen rautakaivos. Siellä oli kerrostaloja ja liikkeitä, jopa kirjakauppa,. Sinne ei kuitenkaan ollut minulle sopivaa julkista liikennettä. Muutenkin jouduin käyttämään pitäjän ainoaa taksia, erään maanviljelijä surkeaa venäläistä Pobedaa. Sain sen joskus ajettavaksenikin, kun omistaja meni pelloilleen.

Päätin aloittaa Otanmäessä samantapaiset iltakirkot kuin Pankakoskenkin koululla. Pyysin kaivoksen johdolta samanlaiset kalusteetkin, jotka vähän nihkeästi annettiin. Muuten johto ei kiinnostunut yhteydenotostani. Heille olisivat seurakuntatyöksi kai yhä riittäneet kirkkoherran yölliset kotikäynnit terveystalolla. Erinomaiset tukihenkilöt sain koulun opettajasta ja hänen miehestään. He innostuivat mahdollisuudesta auttaa iltakirkossa ja kutsua sinne väkeä.

Vuolijoen kantaväestö pelkäsi, että kunnan keskus siirtyisi Otanmäkeen. Heillä ei ollut mitään suunnitelmia Otanmäen kirkollisesta hoitamisesta, mutta he aikoivat rakentaa kirkonkylään uuden ja paremman pappilan ennen kuin Otanmäen änestäjät ehtisivät vaikuttaa asiaan. Minua olisi kiinnostanut aloittaa huolellisesti suunniteltu työ teollisuuskeskuksessa. Sitä varten tuomiokapituli oli minut Saksan kokemusten jälkeen ensin Pankakoskelle ja sitten Vuolijoelle lähettänyt.

Hankalaa oli, että Vuolijoelle oli määrätty piispantarkastus elokuulle. Sen valmistaminenkin on suuri urakka. Tarkastajalle on edeltä käsin annettava kertomus seurakunnan ja sen työntekijöiden toiminnasta viiden vuoden ajalta. Jos kaikki taulukoiden ruudutkin lasketaan mukaan, on kertomuksessa yli 2000 kysymystä. Onneksi Pärssinen oli ehtinyt tehdä ison osan ja auttoi minua lopussa.

Havaitsin, että kirkkoherranvirasto ja sen arkisto ovat kunnossa, smoin hallintoelinten pöytäkirjat. Oletin, että osuuspankin konttorinhoitaja oli osannut kirjanpidon. Ikävä havainto oli, että Pärssinen oli antanut kirkkovaltuuston korottaa kirkkoherran palkkaa kahdella palkkaluokalla. Menettely oli laiton ja suorastaan virkarikos.

Kehotin osuuspankkia palaamaan lailliseen palkanmaksuun elokuun alusta. Se pienensi Pärssisen ennestään pientä tuloa, mutta sen hän sieti suuttumatta. Hämmästyttävä kyky kohdata ikäviä tosiasioita järkevästi.

Tarkastukseen liittyy tavallisesti suuria lavastuksia: vierailuja yrityksissä, laitoksissa ja kouluissa, musiikkia ja sananjulistusta. Tarkastajia pidetään kuin piispaa pappilassa eli osoitetaan suurta vieraanvaraisuutta,.

Asioita helpotti, että piispa ei itse tullut tarkastamaan, vaan oli määrännyt tehtävään asessori Olavi Tarvaisen. Tunsin miehen hyvin, vaatimattomasti esiintyvä kokenut seurakuntapappi. Pakollisista herra piispa –kuvioista ei olisi riesaa. Tarvaisen lisäksi tulisi vain notaari.

Pyysin kanttorin rouvaa ottamaan avukseen jonkun hyvä ruoanlaittajan skä majoittamaan vieraat. Kirkkohallintokunnan puheenjohtaja oli nuorehko maanviljelijä Risto Karjalainen. Hänen talossaan lähellä pappilaa oli suuri ja kaunis tupa. Hän ja hänen emäntänsä järjestivät sinne sunnuntaina juhla-aterian noin 30-40 hengelle. Rouva Karjalainen suostui Tarvaisen pöytäseuraksi, kun minulla ei vaimoa ollut. Tilaisuus onnistui erinomaisesti.

Tarkastus kirkossa oli asiallinen. Tarvainen käsitteli lyhyesti ja avoimesti läsnäoolevien kirkkoherran ja kanttorin rangaistukset. Olin yksityisesti informoinut Tarvaista Pärssisen laittomasta palkankorotuksesta ja pyytänyt, että moraalisesti tuomittavaa, sekä taloudellisesti vähäistä asiaa ei ”huomattaisi”. Minusta Pärssinen oli jo saanut tarpeeksi julkista häpeää. Tarvainen suostui, mutta kyllähän me siinä kyseenalaisesti menettelimme. Laaki ja virkamiesmoraali eivät saisi hävitä hienotunteisuudelle. Tarkastus meni kaikesta tärkeilystä riisuttuna suunnitelmien mukaan ja sain virkni hoidosta arvosanan kiitettävä.

---

Ilmo Pärssisen huomautuksia em. tekstiin; 1) Helenasta ei tullut myöhemminkään maisteria 2) Otanmäessä kaivettiin vanadiinia eikä rautaa 3) terveyssisar oli itse asiassa seurakuntasisar Saini Mustonen

 

maanantai, 20. heinäkuu 2015

Tuulisilla vaaroilla ja Pyhäjärven paratiisissa

Isäni ja äitini menivät naimisiin  kesällä 1931. Siihen päättyi äitini arkkitehtuurin opiskelu Teknillisessä korkeakoulussa. Hän ehti kuitenkin suorittaa ns. pikkudiplomin, eräänlaisen tutkinnon puolivälietapin. Talven 1931-32 hän asui kotonaan Inkilässä, Päivölässä.

13. 1. 1932 syntyi Päivölään isäni ja äitini ensimmäinen, esikoinen, Aarno-veli.

Siihen aikaan kaikille valmistuneille papeille oli heti töitä. Äiti-Sylvi kuvailee (noin vuonna 1987) kevättä 1932 heidän yhteiselämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Äitini tuli 23-vuotiaaksi helmikuussa 1932. Hänen uransa papinrouvana kesti samoin seuraavat 23 vuotta. Korpiselkään muutto oli tarkalleen 20.6.1932. Äitini tekstiä:

Papiksi vihkimisen jälkeen nuoret kandidaatit joutuivat eri puolille Wiipurin hiippakuntaa. Muistelen, että heidän piti myös viipyä omassa hiippakunnassaan ainakin kaksi seuraavaa vuotta. Koska nyt Arvi oli ainoa perheellinen, hän sai päältä valita mielestään parhaan paikan. Hän valitsi virkapaikakseen Korpiselän, joka oli niin itsenäinen paikka kuin olla voi. Virallisesti hänen toiminimensä oli ”Soanlahden seurakunnan virallinen apulainen Korpiselässä”.

Niin aloitimme ensimmäisen pappilamme asuttamisen. Se sijaitsi aivan Ägläjärvelle menevän maantien varrella, ehkä vain kolmisen metriä tiestä. Toisella puolella tietä oli Murasen – sittemmin Vilokkisen kahvila, josta melkein aina kuului ”Aallokko, aallokko kutsuu”, tai muita Jori Malmstenin lauluja. Tietysti sähköä ei ollut, öljylampuilla ja kynttilöillä piti tulla toimeen. Samassa pihassa pappilan kanssa oli kirkko, valkeaksi maalattu korkeakattoinen rakennus

Minä en oikeastaan ollut tottunut järjestelmälliseen kodinhoitoon enkä taloustyöhön enkä osannutkaan paljon mitään. Heikko alle nelikuukautinen vauva tuotti minulle vaivaa, sillä hän oli alkanut valvoa ja itkeskellä öisin. Tunsin kohta itseni onnettomaksi. Soitin puhelimella usein kotiin Inkilään ja itkin melkein joka päivä. Ikävöin pois Korpiselän yksinäisyydestä ja oudoista oloista.

Ihmiset olivat ystävällisiä ja välittömiä, joskin heidän puhetapansa erosi meikäläisestä. Kun emännät tulivat istumaan pappilan keittiöön, ja kysyin jotain heidän miehistään, tuli usein vastaukseksi: ”Ite” jäi kottii tai ”Ite” on siellä ja siellä. Mies oli siis ite. Mutta kun satuin kysymään naisten nimiä, tuli vastaukseksi esim: ”minä oon Purmotar, Rautiitar, Jeskatar jne.”. Se oli naisten tyttönimi. Erikoisesti piti kysyä, jos tahtoi saada aviopuolisolta saadun nimen kuulla. Eräs rippikoulupoika tuli väliajalla syömään eväitään keittiöömme. Kysyin, missä hän on kortteeria. – ”Pihassa”, oli vastaus. Vasta uudelleen kysyessäni – eihän hän ollut tehnyt majaansa meidän pihaamme -, kävi ilmi, että ”piha” tarkoitti kotia.

Arvista tuli korpiselkäläisille oikein mieleinen pappi. Häntä pyydettiin pitäjän ulkopuolellekin toimituksiin. Niinpä Tuupovaaran kirkonkylästä suurrikas Eino Vatanen tuli häntä hakemaan poikansa ristiäisiin. Eivät tahtoneet omaa kirkkoherraansa Antti Hakalaa kutsua, koska tämä ylihurskaana körttiläisenä kuulemma kirosi kauhiast. Einon rouva oli kirvulainen, Saara Rantalainen tyttönimeltään. Arvi siis kastoi Kyösti Vatasen, joka nyt asuu vielä siellä Rekivaarassa. [IP:n huom.: ja asuu nytkin, v. 2015]

Mieleen on jäänyt Liikemiesten Lähetysseuran matkasaarnaaja Korpiselän aikanamme, iso korsto ja suuriääninen. Alusta asti tunsin suurta vastenmielisyyttä miestä kohtaan. Kierreltyään joitakin päiviä Arvin kanssa Korpiselän perukoita, hän siirtyi Ilomantsiin, ja ilmeisesti siellä jälleen pappiloiden täysihoitoon. Sitten hän katosi.

Karalista oli kotoisin seurakuntalaisemme Iisakki Turunen, unissasaarnaaja. Hänkin oli meillä pari yönseutua. Kun hän oli nukahtanut, hän alkoi kohta kovalla äänellä kerrata raamatun kertomuksia. Naapureitakin tuli meille sitä kuulemaan.

Minulla oli ikävä siellä korpipitäjässä. Kirkonkylä oli pieni ja köyhä. Lisäksi oli se pula-aika niinä vuosina. Kerjäläisiä ei käynyt, mutta jo sekin, että mökkiläiset niin kovin mielellään tarjottelivat pikkutyttöjään lapsenpiioiksi vaikka ruokapalkasta, teki ikävän vaikutuksen.

Sylvi Pärssisen muistikuvat Pyhäjärveltä hänen kirjaaminaan vuonna 1979: Keväällä 1936 Arvi pääsi Pyhäjärven kappalaisen virkaan. Siellä oli mukavaa. Puutarhassakin oli kasveja niin että vertasin sitä paratiisin puutarhaan. Kohta keväällä tultuamme koko puutarhan nurmen peitti sininen suolemmikkimatto, perennat kukkivat keväästä lähtien, omenapuita, päärynäpuita, vieläpä luumu- ja pähkinäpuita oli runsaasti, ja sinä kesänä tuli kaikkiin runsaasti hedelmiä. Eräskin kaneliomenapuu antoi 300 kiloa. Omenia vietiin aivan pilkkahinnalla myytäväksi Viipuriin. Säilöimme myös kaikella tavalla, ja varsinkin valtavan suuret talviomenat säilyivät aina jouluun saakka, mutta silloin olimmekin jo Tuupovaarassa. Arvista oli tullut kirkkoherra, ja muuttaessamme syksyllä 1936 Tuupovaaraan hän oli hiippakunnan nuorin kirkkoherra 29-vuotiaana. Etelään piti jättää ihanat Pyhäjärven Yläpappila ja eteläiset rehevät Pyhäjärven rannat, joilla kasvoivat lehmukset, tammet, vaahterat, pähkinäpuut ja aluskasvillisuutena ruohot, jota Pohjois-Karjalassa olivat tuntemattomia. Järven kirkkaat aallot vyöryivät melkein saarettomalta ulapalta valkealle hiekkarannalle, ja matalaa oli ainakin sadan metrin päässä rannasta.

Sitten alkoi elämä Tuupovaaran pappilassa v. 1936, ja jo tullessani oli neljäs vauva alulla. Helena syntyi toukokuun 25 pnä 1937. Ja Raunon ja Helenan välillä oli yksi epäonnistunut yritys

Arvoitukseksi jää, mikä kiire oli hakea Pyhäjärven kappalaisen virkaa, kun Arvi Pärssinen samanaikaisesti oli jo hakenut Tuupovaaran kirkkoherraksi. Ehkä yhtenä pontimena oli päästä kotipitäjän kirkon saarnastuoliin. Olisihan se ollut jotain lampuotilan pojanpojalta. Tiettävästi Korpiselällä ei tapahtunut mitään erikoisempaa Arvi Pärssisen yksityis- eikä julkisessa elämässä. Ainoa, mihin piispa joutui puuttumaan, oli Arvin into käännyttää ortodokseja luterilaisuuteen, siis toisen valtiokirkon parista toisen helmaan. Pyhäjärvellä viisihenkinen perhe vietti vain viisi kuukautta,  30.4. – 1.10.1936, siirtyäkseen sitten Tuupovaaraan. Kappalaisen virka oli Korpiselkään nähden hyvin alisteinen. Rovasti Wiika johti seurakuntaa.

Jostakin syystä Pyhäjärven ajalta ei ole tallessa yhtään kirjettä. Eräs  tapaus pitää kuitenkin mainita. Arvi Pärssisen äiti Helena (s,. Torikka) kuoli 3.8.1932, juuri silloin kuin Arvi oli aloittanut viranhoidon Korpiselässä. Arvi ei jostakin syystä mennyt äitinsä hautajaisiin ensinkään. Tästä olivat muut sisarukset ja hänen isänsä enemmän kuin pahoillaan. Arvin veljen Simon poika Pertti ei tiedä, mikä oli syynä tähän. Ehkä oireena voi mainita, että Arvi Pärssinen ei mainitse kolmen vuoden aikana lukioaikaisissa monissa päiväkirjavihkosissaan kertaakaan äitiä – äiti-sanaa ei niistä löydy, vaikka viittauksia isään (ukkoon), veljiin ja sisareen on runsaastikin. Arvi ei tullut  äitinsä perunkirjoitukseen 30.5.1936, vaikka asui jo silloin Pyhäjärvellä, vaan kävi erikseen allekirjoittamassa paperin. Perinnön hän kyllä otti vastaan. Perintö oli suhteellisen suuri, koska osittain sen turvin voitiin myöhemmin (1954) vielä suunnitella vanhuuden paikan ostamista Päijänteen rannalta.

Sylvi-äitimme mielestä Pyhäjärven aika päättyi liian pian ja edessä oli paluu taas tuulisen mäen päälle rakennettuun pappilaan Tuupovaarassa lokakuun alussa 1936. Siellä perhe viettäisi seuraavat 18 vuotta.

Voltaire fiktiivisessä novellissaan Candide kertoo professori Panglossin suulla, että nenä on tehty ihmisen päähän, jotta silmälasit pysyisivät ylhäällä. Samaa panglossimaisuutta seuraten voin minäkin sanoa, että Pärssiset muuttivat Tuupovaaraan, jotta syntymäpaikakseni tulisi Tuupovaara.

 

 

sunnuntai, 12. heinäkuu 2015

Minä ja Bach

Yhtenä iltana ovikello soi äänekkäästi. Tai se aina soi samalla tavalla, koska äänenvoimakkuutta ei voi säätää. Ajattelin, että siellä se taas alakerran mummeli tulee kertomaan, että hän jäätyy ja kosteaa on, kun ei enää heinäkuussa lämmitetä. Joka tapauksessa valmistautuen kuulemaan hänen kymmeniä kertoja toistamaansa historiaansa, avasin oven. Hämmästyksekseni huomasin oven takana olevan liioista kaljoista punaisen poskivärin saanut Johann Sebastian Bachin. Tunsin hänet heti, koska hän niin selvästi näytti Bachilta. Bach oli jotenkin saanut ensiksikin haudan portit auki ja toiseksi oppinut suomea, koska hän sanoi: olet kutsunut minua, tässä sitä ollaan.

”Bitte, Herr Meister Bach, kommen sie doch herein”, oli minun ainoa kommenttini. Sisään päästyään ja meidän sohvalle istuttuaan Bach kysyi: ”Gibt’s hier etwas Bier nahebei”. No onneksi löytyi ja otin itsellenikin.

Istuuduttuamme piti tietenkin vähän orientoitua tähän tilaisuuteen. Bach ei puhunut mitään, vaan kallisti ollutta. Minä sanoin sen sijaan: ”Ich habe einige Probleme mit ihrem Musik, und ich hoffe Sie können diese probleme ganz leicht erklären”. Näin korkea-arvoista henkilöä tietenkin teitittelin. Bach ei korjannut teitittelyäni, vaan meni viereisessä huoneessa olevan pianon ääreen. ”Dies ist ein Klavikord, ich glaube” sanoi hän muutaman toonikan ja dominantin iskettyään d-mollissa,.. Minä valistin, että tämä on vain pianoforte, joka keksittiin noin sata vuotta – en voinut sanoa että hänen kuolemansa jälkeen – vaan sanoin sata vuotta sen jälkeen kun uusia sävellyksiä ei enää tullut. Bach sanoi: ”Värit on väärin: perusasteikon pitäisi olla musta ja väliäänet valkoisia – kuka tällaisella osaa soittaakaan.”

Sanoin, että minä osaan soittaa samalla lailla kuin neljä miljoonaa suomalaista, suurin piirtein. Bach sanoi, että hänen 26 lapsestaan (muisti väärin luvun) vain 24 oppi soittamaan. Panin nuottitelineelle hänen säveltämänsä preludin numero 1 Das wohltemperierte Klavier I:stä. Hän kysyi heti: mikä on tuo mekanismi, joka saa äänen soimaan, vaikka ei sitä enää sormi painakaan. Sanoin, että se on pedaali. Hän siihen ankarasti tarjoamani seuraavan kaljan aikana sanoi: minun musiikissani ei pidä olla pedaalia. No hyvä: soitin kappaleen ilman pedaalia ja kelpasi jotenkuten.

Sitten kysyin Bachilta: kuinka monta kaljaa olitte ottaneet, kun sävelsitte pastoraalin d-molli nopean päätösosan. Bach joutui myöntämään, että liian monta. Siinä päätösosassa nimittäin jalkio alkaakin kulkea puoli tahtia jäljessä – paino on synkoopilla eikä, niin kuin luulisi, tahdin ensimmäisellä osalla, kuten kappaleen alkupuolella,. Kyllä Bach sen tunnusti, että joskus tuli kirkon lehterillä nautittua ja sävellyksestä tuli sen mukainen – humalaisen kanttorin luonnehdinta.

Sitten tuli puheeksi d-molli preludi ja fuuga. Bach sanoi, ettei hän sellaista koskaan ollut säveltänyt. Eräs hänen oppilaansa esitti melko mainion sävellyksen, jota hän korjasi, ja sitten oppilas pisti sen hänen nimiinsä.

Bachin aika näytti loppuvan, mutta vielä tinkasin, osasiko hän laulaa. Itse oli esittänyt Bachin kaikenlaisista kantaateista aarioita ja mieleen melkein silloin tuli, että Bach ei olisi ollut kovinkaan hyvä laulaja. No, Bach hönkäisi ilmaa sisäänsä ja antoi tulla ”Ich habe genug”, jossa on pitkiä fraaseja. Kaljalasinkaan värähtämättä Bach vetäisi pitkät matalat äänet tukevasti läpi ja korukuviotkin kävivät.

Bachin aika loppui pian. Näytin hänelle netistä kaikenlaisia soittajia, jotka soittivat hänen kappaleitaan. Joskus Johann huokaisi: niin väärin, niin väärin, mutta joskus oli tyytyväinen.

Lopuksi Bach lähti takaisin olotilaansa lupaamatta palata. Minä menin omenapuun alle istumaan ja mietin, olinko kokenut jotain muuta,.

maanantai, 6. heinäkuu 2015

Illallinen monelle 1938

 

Evankelis-luterialisen valtiokirkon ja kansakoululaitoksen liitto on vielä voimissaan vuonna 1938. Kirkon toimesta kansakouluopetus Suomessa alun pitäen aloitettiinkin. Usein kirkkoherra oli kunkin kunnan kansakoulunopettajien opettajainkokouksen puheenjohtaja. Niinpä kunnan kansakoulunopettajat kokoontuivat ainakin kerran vuodessa pappilassa. Niin myös Tuupovaarassa äitini Sylvi Pärssisen toimiessa emäntänä. Samaan touhuun joutui Muuramessa hänen sisarensa, joka oli siellä kansakoulunopettajana, siis opettajainkokouksen emännäksi. Nuorempi sisar, 27-vuotias Toini oli vielä kovin kokematon ja kysyi 29-vuotiaalta kokeneemmalta Sylvi siskoltaan, mitä pitäisi olla tarjolla. Tässä Sylvi siskon neuvoja 8.3.1938 päivätyssä kirjeessään. (Nuoremmille tiedoksi: ei ollut silloin sähköpostia eikä googlea, puhelut olivat hirvittävän kalliita ja kaikki puhelimet lankapuhelimia. Puhelut piti tilata keskuksen kautta. Jääkaappeja ei juuri ollut. Kaupassa ei myyty keskikaljaa ja tytöt tervehtivät niiaamalla. Näköradio oli otettu yleiseen käyttöön Saksassa pari vuotta aikaisemmin. Rautatiet oli juuri täyttänyt 100 vuotta.)

Illalla. Postiauto myöhästyi viisi tuntia, ja sain nyt kirjeesi. Kiitos siitä! Vastaan nyt aivan heti.

….

Pelkäät sitä pappien syöttämistä. Yksi pappi, pastori Manninen, syötettiin eilen Joensuussa keittiön pöydässä ja sellaisella ruualla, mitä ei minulle kirk’herskalle iletty tarjota. Syöttäjä oli pastorska Manninen. Jos nuoria pappeja tulee, niin älä hermostu, eivät papit ole hyviin tottuneet. Teet viisaasti ellet itse istu pöydässä, sitten ne saavat terpoa mielensä mukaan ja ilkeävät syödä paljon. En minä eikä moni muukaan viiti aina keikkua ylös pöydästä, jos on itse tarjoiltava, vaan syödään itse jälkeenpäin. Etköhän Sinä osanne sitä mitä minäkin, mutta kun neuvoa kysyt, niin ota vastaan: Siis: Puhdas liina, puhtaat astiat ja sileät lautasliinat. Pane juomaksi maitoa ja jotain mehua, esim. puolukoista, minkä voit panna vaikka pulloon ellei ole lasikannua. Yhdet lasit pöytään. Minä lähetän viimeistään perjantaina Sinulle pienen paketin, jossa tulee luultavimmin lihamureke tai sianlihakääryleitä ja jälkiruoka, mikä varmasti maistuu. Teemakkaraa, silliä tms. voileipäpöytään, ja siitä riittää lajeja. Eivät papit osaa vaatia.

En minä tarvitse niitä liivejä. Ohenen päivä päivältä ja Arvi on hirveän peloissaan että ehkä koetan viehättää (!) muita kun kaidennan leninkejäni.

Saat olla huoletta siitä, että viimeistään perjantai-iltapäivällä (1/2 5) lähetän matkaan paketin – Älä pyydä ketään toisia syömään kuin ne papit, äläkä ketään vieraita yleensä kuin kummit!