Kevät toi…  1961

 

Kevät toi muutoksia monien elämään. Äidilleni oli jäämässä Savonlinnassa vain tuntiopettajan paikka. Kun huomattavasti paremmin palkattuja vt-lehtorin paikkoja oli runsaasti, ei hän hakenut ensinkään paikkaa Savonlinnasta. Meidän epämääräinen porukka, jonka kokoonpano vaihtui aina muutaman kuukauden välein, muuttaa väistötiloihin odottelemaan, mistä hänelle paikka löytyisi. Ehdokkaita olivat vaikkapa Nurmes, Lieksa tai Vuoksenniska. Äitini oli hyvin luottavainen, että se kyllä löytyy. Noihin aikoihin lähes puolet  varsinkin matemaattisten aineiden lehtorien viroista olivat epäpätevän hoidossa. Opettajathan valitsi kouluhallitus, eikä koulun rehtori tai opettajakunta.

Vanhin veljeni Aarno on edelleen Pansiossa, eikä hänestä oikein kukaan kuule mitään. En siis voi kertoa, onko hän keväällä 1961 ajatellut muuta kuin opettajansa merkintöjä hänen painonsoiton harjoitusnuotissaan.

Toiseksi vanhin veljeni Kari muuttaa perheineen Turusta Helsinkiin, kun diplomityö on hyväksytty ja arkkitehdin paperit taskussa. Hän menee töihin arkkitehtitoimistoon, joka on erikoistunut tekemään asemakaavaehdotuksia. Arvi Pärssinen on haukkana kyselemässä, että saisiko Kari piirtäneeksi hänen kesämökilleen yhdistetyn kalustovajan ja makuusopen.

Rauno-veljeni saa HuK:n tehdyksi juuri ennen kesää. Jo sitä ennen hän on saanut lähes vakinaisen paikan Kauppa- ja teollisuusministeriön Ammattikasvatusosastolta. Paikkaan oli viisi hakijaa Virkaa ei sinänsä ole vielä olemassa, mutta hyvin palkattu tuntityö sopii hänelle erittäin hyvin, koska hänen opintonsa jatkuvat. Hän valmistelee teknillisten koulujen sisäänpääsytutkintoja ja käy testaamassa niiden soveltuvuutta Tehtaanpuiston koulun oppilailla. Hyvät vakinaiset tulot saavat Raunon innostumaan auton hankinnasta, mutta se ei toteudu vielä tänä vuonna. Ennen ministeriön virkaa hänellä olisi ollut mahdollisuus saada harjoittelupaikka Invalidisäätiöltä palkkana yksi ateria päivässä tai jostakin sairaalasta palkkana sama kuin Invalidisäätiöllä. Nämä edelliset olisivat kai vastanneet nykyisiä 9€ päiväpalkan työpaikkoja.

Muutamme Savonlinnasta kesän alussa Rauhaan ja tarkemmin Pellisenrantaan. Siellä on hellahuone vanhassa talossa, jota emännöi 84-vuotias Mandi Pellinen. Aitoissa on tilaa vieraille runsaasti. Tila on ollut saman suvun hallussa 400 vuotta. Asunto on vuokrattu tilapäisenä, koska äitimme ei tiedä, mistä itsensä syksyllä löytää opettajan toimessa. Varsinaista vakinaista väkeä on siis mukana kolme: äitini, pikkusiskoni ja minä.

Veljeni Elias on kevään Luther-opistossa. Siellä hän suorittaa raittiustutkinnon laudaturin arvoisesti, mutta ei myöhemminkään sovella taitojaan käytännössä. Hän saa aikanaan sitten todistuksen alustavalta vuoden mittaiselta kurssilta. Jatkoa nuoriso-ohjaajan pätevyyteen olisi tarvittu vielä kaksi vuotta. Eliaksen päiväkirjan perusteella vuosi Järvenpäässä on kulunut pääasiassa urheilun merkeissä lajina hiihdosta tuttu naisten takaa-ajo. Hän kuitenkin käy pyrkimässä Kajaanin seminaariin ja tulee valituksi opettajakoulutukseen. Elias on viimeisiä ikäluokkia, joilla oli mahdollisuus aloittaa seminaari pelkältä kansakoulupohjalta. Kesäksi hän menee Partaharjun leirikylään kaitsemaan monia satoja poikia, jotka kesän aikana siellä leireilevät. Hänet hyväksytään ennenaikaisesti astumaan varusmiespalveluun 15. lokakuuta Lappeenrantaan. Niinpä hän syksyllä tulee perheen jatkoksi vähäksi aikaa Imatralle.

Helena tulee myös Imatralle lopulta tarkoituksena ottaa ero miehestään. Hänen miehensä Heikki saa aikaan riidan anoppinsa ja tietenkin vaimonsa kanssa jo kahden viikon oleskelun jälkeen. Riitoihin on Heikin mielestä aina syyllinen joku muu kuin hän itse – tyypillinen narsistin päättely. Heikki on myös väkivaltainen vaimoaan kohtaan, jos sille päälle sattuu. Helenan on varottava, ettei sano mitään liian sivistynyttä Heikin kuullen. On puhuttava vain tavallisista asioista, jotka Heikki ymmärtää. Muu puhe on pelkkää loukkausta. Heikki lähtee takaisin Nokialle, mutta Helena jää epämääräiseksi ajaksi Imatralle.

Minä saan keväällä ehdot ruotsinkielestä enkä niitä suorita. Olisin siis tuplaamassa kuudennen luokan, missä, sitä ei vielä kukaan tiedä. Äitini on raivoissaan ja kirjoittaa ottavansa minut pois koulusta. Oppivelvollisuushan tuli täyteen jo edellisenä vuonna. Lisäksi lähden Norjaan kiertomatkalle Savonlinnan kirkkokuoron kanssa Savonlinnan hienoimmalla turistibussilla. Kuoron vakinainen johtaja Pentti Savolainen ei ollut mukana. Tavallisesti  bussimme ajoi Kerimäelle, mutta nyt Norjaan. Kirkkokuoron puheenjohtajana oli sairaanhoitaja. Vaikka olinkin jo muuttanut Imatralle, tulin mukaan. Minulla oli se sama teltta, jonka kanssa tein pyöräretken 1959. Tuula oli aluksi minun kaveri. Mutta niin julmaa elämä on, että Posiolla tein pesäeron Tuulaan. Hän oli muuttunut kovin  hoivaavaksi ja kiusaannuin siitä. En oikein tiedä mikä minuun meni. Ei Tuulassa mitään vikaa ollut. Tai ehkä tuli mieleen, kun olin muuttanut jo Imatralle, että ei tästä kuitenkaan mitään tule. Tuula ehdotti tulomatkalla laulettavaksi laulua jossa oli sanat ”kun se päättyi kyyneliin”, mutta ei hän varmaan itkenyt, koska oli iloinen tyttö ja koska seurustelumme ei nyt liikkunut niin kovin perusteellisella tasolla, olimmepahan vain yhdessä, silloin kuin molemmille sopi. Matkalla yrittelin piirtää maisemia vuorista. Kaikki oli uutta ja ihmeellistä, rahakin piti vaihtaa Norjan ja Ruotsin kruunuihin. Tulimme Ruotsin läpi takaisin kirkkoja katsellen. Minulla ei ollut matkassa mitään henkilöpapereita, mutta eipä missään ollut rajatarkastuksiakaan.

 

Saan rengin paikan eräästä maatalosta. Korjailen pelloilla aitoja, tehdään heinää ja muita talon töitä. Kaukaiselle niitylle tuo talon tyttö termoskannussa kahvia ja leipää. Palvelukseni sanotaan kuitenkin ennenaikaisesti irti. Ehkä siihen vaikutti ikävä tapahtuma. Lehmät oli päästetty äpäreeseen ja yksi oli syönyt niin ahneesti, että maha halkesi. Lehmä oli laukannut tuskissaan aidat poikki, mutta kuollut lähelle metsään. Vanhaisännän kanssa etsittiin lehmä ja alettiin nylkeä nahkaa. Vanhaisäntä käytti puukkoa ja minä vedin nahasta. Työ oli kyllä minusta ennenkuulumattoman etovaa. Lehmä haisi ja sisäelimet haisivat. Ehkä tämä näkyi niin hyvin, että lopputili tällä alalla oli selvä.

Kesän lopulla käväisen vielä Helsingissä ja sieltä Hämeenkyrössä isäni kalamajalla. Helsingistä Tampereelle matkustin kiitojunalla. Takaisin päin tullessa vaihdoin Riihimäellä junaan, jossa oli upouudet Saksassa tehdyt siniset teräsvaunut. Ihmettelin, että oliko tämä ensimmäinen luokka, kun näytti niin hienolta. Tuhkakupitkin olivat kyynärnojien päässä. Myöhästyin koulun alusta hiukan, mutta äitini oli kuitenkin saanut ilmoitettua minut mielestään rahvaanomaisen rehtori Putkosen yhteislyseoon Imatrankoskella. Äitini valitsee seuraavan vuoden koulukseen Vuoksenniskan yhteiskoulun. Ei siis minun tarvinnut lähteä työn hakuun. En oikein muista, mikä periaatteellinen vastenmielisyys minulla oli tuota ruotsinkieltä kohtaan, kun en edes tuurilla yrittänyt selvitä ehdoistani.