Siskoni palatessaan Amerikan stipendiaatista Suomeen elokuussa 1968 hän painoi 42 kiloa. Vaikka pituutta olikin noin 160, oli tuollainen paino jo sairaalloisen laihuuden puolella, sievästi sanottuna painoindeksin mukaan normaalia alhaisempi paino. Kun hän syksyllä aloitti abiturienttivuoden häntä selän takana sanottiin biafralaiseksi. Asia kuitenkin korjaantui hyvinkin pian: hänen äitinsä sanoi hänen turvonneen jouluna 1968 viisi kiloa, ja biafralaisetkin kohta hävisivät, vaikka heillä oli Sibeliuksen Finlandia kansallishymninä. Oma painoni vastaavasti oli melko mukavasti koholla, eikä pelkoa normaalia alhaisemmasta painosta ollut. Sinin stipendiaattia noudattaen pari muutakin äitini työpaikan Tohmajärven koulun oppilasta kiinnostui ei suinkaan painon pudotuksesta, vaan hakemaan AFS-stipendiaatiksi parin vuoden päästä. Pari heitä matkalle lähtikin. Toinen heistä tuli niin tyytymättömäksi oleskeluunsa Iowan maalaisjunttien parissa, että hänestä myöhemmin tuli antaumuksellinen Neuvostoliiton ihailija. Toinen sen sijaan oli kuin kala kuivalla maalla – Aristoteleen kantapäätä myöntäillen - Kalifornian lämmössä.

Äitini seuraava ja viimeinen työpaikka löytyi Tohmajärveltä. Kun kuitenkin Sinillä vain osa vuotta oli jäljellä ja veljelläni omakotitalossaan vierashuone, siirtyi Sini asumaan sinne ja käymään viimeisen luokan Imatralla sieltä käsin – kulkemalla tietenkin ensiksi jalan tuon parin kilometrin matkan kouluun. Sinin yhteydenotot perheisiin hänen Ohion sijoituspaikassa olivat jatkossa väkinäisiä ja harvoja. Ne kuitenkin jatkuivat himmeten muutaman vuoden ajan ja sitten supistuivat lopulta vain joulukortteihin jos niihinkään. Kaikesta voi päätellä, että sijoitusperheen vaihtuminen oli hyvin traumaattinen kokemus.

Minulla oli jotain pienempiä suorituksia Yliopistossa ja tietenkin tähtäin seuraavaan eli laulun II kurssiin Sibelius-Akatemiassa Jolanda di Maria Petriksen johdolla. II-kurssi ei ole niinkään vähäpätöinen kuin luulisi, sen takia esimerkiksi minut katsottiin päteväksi laulun lehtorin sijaiseksi aikoinaan Imatralla, ja palkka oli sen mukainen. Säestäjänä toimi useimmiten Greta Carlson, joka oli verevä, yli 70-kymppinen harmaantunut täti. Hän minulle sanoi joskus, että ”voi jos vaikka hississä joku joskus koittas”. En kuitenkaan koittanut, koska harvoin tulimme samalla pienellä hissillä viidenteen kerrokseen, jossa Jolandalla oli oma luokka urkuluokan vieressä. Akatemian hissi oli niin hidas, että ennemmin oli kävelemällä perillä. Siellä Jolandan huoneessa seinän läpi kuuli sitten kanttorioppilaitten urkujensoiton tuhauksia. Opetusta varten olevat urut olivat kovin vaatimattomat. Niin, sitä paitsi en tiennyt, mitä erityistä koittamista Gretassa olisi ollut. Kerran hän oli kyllä tikahtua, kun tultiin samalla hissillä ja sitten tokaisin: "vihdoinkin kahden". Greta Carlson oli ollut noin 1920-luvulla Pariisissa laulua opiskelemassa. Hänestä ja hänen toveristaan luin jostakin aikalaisen muistelmista, kun hän muisteli Pariisia, että siellä oli pari naista Suomesta, ”täysin lahjattomia”. Liekö Greta olisi ollut toinen, koska tiettävästi hän ei esiintynyt missään merkittävissä laulurooleissa Suomessa. Gretaa haastateltiin radioon. Ohjelma sai jonkun arvostelun, jossa sanottiin, että ”Greta muisteli Pariisia hupakkomaiseen tyyliin”. Oli miten oli, niin ranskankielen ääntämykseni pantiin kohdalleen sekä Gretan että Jolandan toimesta. Minullahan oli pohjana lyseossa vuosi ranskaa kotikielenään ranskaa puhuvan opettajan johdatuksella, joten se kieli oli minulle selvempää kuin jollekin aivan ummikolle: ei ole sama sanooko rose tai rosse, selvä ero pitää olla puhuuko pollesta vai ruususta.

Imatran yhteiskoulun opettajakunnassa tapahtui kummia. Aiemmin koulun tärkeintä ainetta, historiaa, opettanut Hyyryläisestä eli Hiirusta tulikin yhtäkkiä Hyyrytär sukunimellä Lindström. Vanha karjalainen tai ainakin korpiselkäläinen tapahan oli, että naineet naiset esittelivät itsensä tyttönimellä. Niinpä jos joku Korpiselässä sanoi nimekseen Tarvaatar, niin luultavasti hän ei ole naimisissa Tarvaisen kanssa, vaan ehkäpä Suhosen. Hiirun suhteen asia oli kyllä yllättävä ja uskomaton. Vaikka en ole alan asiantuntija, niin minusta Hiiru näytti hyvin vähän puoleensavetävältä. Mutta oli onnellista, että sympatiaa oli löytynyt ehkäpä ruotsinkielisen vähemmistön piiristä. Luultavasti historian opetuksen tärkeys väljähtyi aviosiipan opetuksen takia.

Lokakuussa 1968 olin kuukauden äitini viransijaisena Tohmajärvellä. Siitä tuli hyvä lisä tienesteihin. Opetin mm. laskutikun käyttöä! Ja radiosta tuli edelleenkin yleisohjelmaa ja rinnakkaisohjelmaa. Sähköjuna alkoi kulkea Helsingin ja Leppävaaran väliä. Ensimmäisenä päivänä tai iltana pääsi ilmaiseksi junaan. Tuhkarokko oli edelleenkin voimissaan, ja melkein jokainen sen joutui sairastamaan, niin myös Hammarbergin Kari. Useimmiten se meni ohi ilman jälkitauteja, mutta jos jälkitauteja tuli, ne olivat järkiään vakavia, jopa kuolemaan johtavia.

1969 siskoni Sini, se stipendiaatti, kirjoittaa ylioppilaaksi keväällä. Hän oli vaihtanut lyhyen englannin pitkään malliin. Hänen osalleen tuli viisi laudaturia ja yksi approbatur – pitkästä matematiikasta. Kyllä sillä paperilla olisi päässyt melkein mihin vain. Yritettiin keksiä Sinille mitä muuta tahansa tuottoisaa kuin musiikin opiskelua: hammaslääkäriksi, lääkäriksi ja vaikka mitä vain, mutta hän piti päänsä ja pyrki Sibelius-Akatemiaan. Toukokuussa hän käy pyrkimässä, mutta ei häntä koulumusiikkiin oteta, vaan yleiselle linjalle laulua opiskelemaan, koska pianonsoiton taito ei ollut riittävä. Yleinen osasto alkaa syksyllä 1969. Siellä siis oltiin, molemmat ja epälukuinen määrä Linjamien serkkuja lisäksi. Epälukuinen määrä sen takia, koska nämä serkut yleensä välttelivät meitä ja tuskin huomasivat. Kukaan serkuista ei käynyt koskaan meillä kylässä. Minä sen sijaan kävin Tuomon luona, mutta hän opiskelikin lääketiedettä.

Sinin kuten meidänkin asunto-asia ratkesi loistavasti. Asumastamme huvilasta lähti nimittäin alakerrasta lämpimämpään kerrostaloon asumaan vuokranantajien kolho vanhapiika-sukulaistäti. Niinpä sitten luontevasti muutimme alakertaan, jossa oli oikeankokoinen keittiö ja huone. Yläkerta jäi siis vapaaksi Sinin asua. Asetelma oli minun kannaltani hyvä, koska Sini oli aikeissa hankkia pianon. Syksyllä 1969 sitten kaikki muutettiin. Sinin pianonhankinnassa meinasi käydä hullusti, koska hän osti käytetyn pianon, mutta harmillista kyllä piano ei mahtunut yläkerran portaista. Niinpä se kauppa piti perua ja ostaa aivan uusi, mutta pienempi ja kalliimpi piano.

Yhteisasuminen ei sujunut oikein hyvin, koska Sinin piti harjoitella pianonsoittoa, josta harjoittelusta vaimoni ei pitänyt. Pitkäveteistä kuultavaahan se olikin, mutta aivan välttämätöntä musiikin opiskelussa. No, jotenkin siitäkin selvittiin, kun Sini yritti sovittaa soittoaikansa siihen, milloin vaimoni oli poissa. Niitä aikojahan oli paljonkin, koska opiskelu kuormitti melkoisesti.

Sitten tuli mieleen, kuten joskus avioliitoissa tulee, että pitäisi saada lapsia – muutenhan on melko turha mennä naimisiinkaan. Katriina laskeskeli, että nyt jos tehdään, niin se sopii hänen opiskeluunsa ja paikanhakuunsa. Tuli varmemmin valituksi, jos lapset oli jo tehty, eikä hankalia äitiyslomia ollut tiedossa. Tämä asetelma muutti myös minun elämänsuunnan. Opiskelemassa tosin olin, mutta kun ei näyttänyt tulevan sen valmiimpaa, piti ajatella ansiotöihin menemistä. Näin jälkeenpäin arvioiden en ehkä ollut opinnoissani niin tyhmä kuin laiska. Esimerkiksi algebran loppukokeesta matematiikan cum laudea varten tuli pisteitä 22/24, siis hirmu hyvin, jotenkin abstrakti algebra kiinnosti. Keväällä olin taas kuukauden Tohmajärvellä opettamassa, mutta ne ansiot jäivät kovin vähäisiksi. Katriinalla sen sijaan oli työpaikka Leppävaaran apteekissa, hänhän oli farmaseutti ja opiskeli proviisorin tutkintoa varten.

Joulukuussa oli selvä, että lapsi on tulossa joskus elokuussa. Koska matematiikan opettajan viransijaisuuksia ei ollut paljon tarjolla eikä Helsingin seudulla yhtään, päätin pyrkiä lankomieheni Uffan ja sisareni Sanin työpaikkaan, Postipankkiin kesän ajaksi jonnekin tietokonepuolelle – olihan minulla jo kohtalaisesti sen alan opiskeluakin takana. Tietokonepuolelle otettiin ihmisiä testin kautta. Ne järjesti IBM Mannerheimintiellä hotelli Marskin vieressä. No tietysti heillä oli toimistokin siellä, ettei sentään pelkällä kadulla.

Testit menivät, ja minut valittiin kesätöihin. Kesäkuun 1. päivänä 1970 kello 7.45 avasin pankin oven Unioninkadulla – automaattisesti avautuvat ovet olivat silloin vielä hyvin harvinaisia – en edes muista, että niitä edes Helsingissä olisi silloin ollut yhtään. Vahtimestarille asian selvitettyäni minut ohjattiin kolmanteen kerrokseen, jossa sitten kesäpaikan luonne tulisi selviämään. Siellä sitten olimme, me toivorikkaat ja rahanahneet. Minut valittiin metsäpalkkoja valmistelevaan ryhmään parin muun kanssa ajovalmistelijaksi. Tämä oli suhteellisen uusi sovellutus, joka oli toteutettu yhteistyössä alan suurten työnantajien kanssa. Mukana oli Metsäntutkimuslaitos ym. Homma meni suurin piirtein seuraavasti: laatikoittain reikäkortteja tuli aamulla, ne lajiteltiin sopivaan järjestykseen ja tietokoneella ajettiin sitten palkkalaskelmat kullekin metsurille ja moottorisahalle. Kun palkkaliuskat olivat valmiit oli samalla valmistunut tilinavaukset niille, joilla ei tiliä ollut ennestään Postipakissa. Kun kyse oli tuhansista työntekijöistä piti vielä ajaa erikseen rahantilauslistat niille posteille, jotka lopulta palkan tilittivät työntekijälle. Summat olivat aika isoja minun palkkaani verrattuna.

Jos metsuri moottorisahan kanssa tienasi hyvin, niin vielä enemmän tienasivat kansanedustajat. Heidänkin palkkionsa maksettiin metsäpalkkaryhmän tehdessä likaisen työn. Pyhä yhteistyö valtion ja Postipankin välillä jatkui vielä pitkään, kunnes tasavertaisuuden puolesta puhuvat viimein voittivat ja muutkin pankit saivat osansa valtion maksatuksesta. Reikäkorttien lajittelijat, sortterit ja erilaiset korttien yhdistämiset kollaattorilla tulivat tutuiksi.

Hiljakseen opin vaihtamaan rivitulostimeen sopivaa paperia ja oikean ohjausnauhan sen mukaan mitä piti tulostaa. Ohjausnauha kertoi esimerkiksi sivun pituuden – toisin sanoen mistä rivikirjoittimen piti uusi sivu aloittaa. Joskus yövuoron operaattorit tekivät jekkua ja aamuyön tunteina asettivat printteriin ohjausnauhan, josta puuttui tuo aloitusmerkki. Niinpä kun varomattomasti aloitti jotain tulostamaan, kelautui koko jatkolomakepakka printterin läpi eikä kirjaintakaan kirjoitettu, koska stop-lävistys puutui. Koko pakka oli sitten puhtaana printterin takana. Lokikirjasta voi sitten katsella, kuka oli edellisessä vuorossa ja nimi mieleen.

Itse ajojärjestys käsitti monia vaiheita. Dokumenttia ei tietenkään löytynyt, mitä piti ajaa milloinkin. Niinpä aloittelijana sai vain ihmetellä IBM 360:n tietokoneen valojen vilkkumista. Viimein uskalsin joskus itsekin mättää reikäkortteja koneen luettavaksi. Lukijahan osasi  pysäyttää syötön, jos alkeellinen virhe löytyi reikäkortilta. Useimmiten se oli ”VALIDITY CHECK”, joka tarkoitti sitä, että joko kortilta puuttui pakollinen reikä tai siinä oli ylimääräinen reikä. Sama ilmoitus tuli, jos kortti oli nurinpäin  Niitä sitten paikkailtiin pienillä alumiinilapuilla koneen ymmärtämään muotoon – tietysti täytyi vähän opiskella tietääkseen mikä reikä oli liikaa. Monesti reikäkortit olivat pihkaantuneet metsurin takataskussa niin, että oli valmistettava aivan uusi, pihkaton, kopio. Tätä ominaisuutta käytettiin tietoisesti hyväksi: jos jotain piti säätää ajon aikana, pantiin kortti väärinpäin lukijaan ja sitten kun ilmoitus tuli, annettiin konsolilta tarvittavat lisäkomennot. Konsolikirjoitin kirjoitti tekstiä IBM:n pallopäällä.

Olin työhöni hyvin tyytyväinen ja opin joka päivä uutta. Lisäksi Postipankin ruoka oli aivan loistavaa. Vielä parempaa oli, että parin kolmen tunnin ylitöitä oli harva se päivä, joten ansiot tulivat aivan siedettäviksi. Työtoverit olivat myös hyvin auttavaisia ja jotkut jopa mukavia. Tuli mieleen, että miksi tätä niin kauan piti vältellä, työntekoa. Siskoni Sini kirjoittaa kirjeessään äidilleen 21.6.1970 ”Ilmo innoissaan tietokoneistaan”.

Unioninkadun oven sulkeuduttua takanani 1.6.1970 ei tullut ensinkään mieleen, että viimeisen kerran suljen pankin oven työläisen roolissa vasta kymmenen vuoden kuluttua.