Keväällä 1957 tapahtuu kummia. Teknillisessä korkeakoulussa opiskeleva veljeni pääsee Polyteknikkojen kuoron kanssa peräti kolmen viikon matkalle Saksaan, Sveitsiin ja Italiaan. Kuoro eli silloin loistokauttaan Ossi Elokkaan johdolla, joka oli tullut kuoronjohtajaksi jo vuonna 1933. Kuoro oli jo kokenut matkailija ennestään takanaan Ruotsi, Pohjois-Amerikka ja Välimeren maat. Elokkaan lopetettua vuonna 1969 kuoro oli hiipumaan päin osasyynä liian vanhoillinen ohjelmisto. Elokas sai professorin arvonimen, vaikka ei missään suorittanut mitään tutkintoa.

Kukaan muu sisaruksistani ei ollut käynyt ulkomailla. Vanhempani olivat vuonna 1950 luvatta pistäytyneet Pajalan kohdalla Ruotsin puolella. Tietenkin isäni oli oleillut pitkäänkin ulkomailla Karhumäen suunnalla, luvatta sielläkin. Asiaan tulee korjaus kesällä 1957 vielä toisen sisaren voimalla. Sylvi-äiti ja Helena-sisko matkustavat Tukholmaan pohjoismaisten matematiikan opettajien kongressiin. Rahat matkaan otettiin suurelta osalta lainana.

Vanhin siskoni saa aikaan kunnon riidan isänsä kanssa ja nuorempi sisar säestää. Arvi-isä joutuu turvautumaan jopa halkoon, jolla saa tehtyä mustelmia Sanervalle. Arvi on sitä mieltä, ettei hän ota Helenaa asumaan luokseen, ei maksa lukukausimaksua Ylivieskan kouluun eikä anna rahaa. Siinä tämä isänrakkaus sitten oli, kun taas hän aikaisemmin väitti, ettei lasten äiti lainkaan välitä eikä tule koskaan välittämään lapsistaan. Lopulta koulun rehtori ottaa Arvin puhutteluun ja lukukausimaksu heltiää. Ehkä lopulta tuli mieleen, että huollettavan heitteille jättäminen voisi aiheuttaa viranomaistoimia, vaikka se Eliaksen kohdalla melkein onnistuikin. Helena siis jatkaa Ylivieskassa seitsemänneltä luokalta, mutta hän hankkii oman vuokrahuoneen käyden kuitenkin usein syömässä huoltajansa luona, kun välit palautuivat jollekin tasolle. Välit olivat niin kauan hyvät, kun Helena ei vain pyytänyt rahaa. Pääasiallisesti hänelle antaa rahaa hänen äitinsä. Lähes skandaalimaisesti Helena käy opettajainhuoneessa julkisesti pyytämässä isältään edes jotain rahaa elannokseen. Arvi Pärssisen mielestä ehto rahan antamiselle on, että hänelle on osoitettava rakkautta. Lapset ovat hänen mielestään  prostituoituja, joiden tunteet ostetaan. Minulle ei tosin tule matkarahaa matkaan Kajaanista Ylivieskaan. Kolmas vuosi tulee menemään umpeen tapaamatta isääni. Itse asiassa isän kuva on jo niin hiipunut, ettei tule kovin usein edes mieleenikään. Äidin seuralainen sijaistaa hyvin isän roolissa.

Rauno-veljeni hakeutuminen opiskelemaan kansakoulunopettajaksi tyssää opetusministeri Johannes Virolaisen vastaanotolla. Olisi pitänyt ministeriä tavatessaan vihjata, että Raunon ukki ja mummo Inkilässä olivat Virolaisten naapureita. Niinpä ainoa tie eteenpäin näyttää olevan yliopisto. Rauno jää kuitenkin vielä Mannervaaraan seuraavaksi vuodeksi, mikä minun kannaltani oli hyvä, koska vietin siellä pikkusiskoni kanssa elokuun, kun oli äidilläni se Ruotsin matka.

Kesän alussa veljeni Eliaksen on viimein muutettava Lahdessa Mari-tätinsä luota yksinään asumaan. Kesän alussa hän täyttää 16 vuotta. Palkkaa tulee metalliverstaasta 13500 mk kuukaudessa, josta puolihoito vie 9500. Käteen jää muun ruuan jälkeen noin 2000 mk kuukaudessa. Siitä jäämästä olisi siis pitänyt maksaa mahdolliset matkat, vaatetus, huvitukset ym. Nykyrahassa tuo 2000 mk vastaa noin 52 euroa. Arvi Pärssinen lähettelee Eliakselle satasia, mutta pitää lapsilisät itsellään. Kun pääsemme syksyllä Kajaanissa muuttamaan yhden huoneen taloudesta huoneen ja keittiön asuntoon, päättää Sylvi-äiti kutsua Eliaksen Kajaaniin luokseen oli mikä oli. Tilat juuri ja juuri riittävät neljälle. Elias on 180-senttinen ja painaa kuutisenkymmentä kiloa. Nälässä on oltu. Elias saa paikan osuusliike Maakunnassa juoksupoikana

Maakunnan etuihin kuului kolmipyöräinen tavarapyörä ja leipomon kakunleivonnasta ylijäämien kuljettaminen kotiin. Se kakkumössö oli todella hyvää: kaikkein  leivosten ja täytekakkujen hyvät palat samassa paketissa. Tämä ei nyt ollut kuitenkaan niin jännittävää kuin ruuti: Elias toi irtoruutia kotiin ja sillä harjoittelimme esimerkiksi täyttämällä metalliputken ruudilla ja sytyttämällä sytytyslangalla: lähti kuin raketti. Selvittiin ilman vammoja kuitenkin, kun älyttiin olla tarpeeksi kaukana ja sytytyslanka oli tarpeeksi pitkä, aina kuitenkin juostiin kun sytytyslanka saatiin palamaan. Eliaksen palkka oli 10 000 mk. Se oli aika paljon rahaa, kun vertaa sitä äitini palkkaan, joka oli 70 000 mk. Tupakka-aski maksoi silloin noin 100 mk. Tupakkatehtaat kehittelivät kuitenkin koululaisia varten puolta pienemmän ja halvemman 10 tupakkaa sisältävän Boston-askin, sitä sanottiin sippi-Bostoniksi. Uusiakin tupakkamerkkejä yritti markkinoille; esimerkiksi Armiro, joka taas pakkasi askiin edullisesti 25 tupakkaa. Samoin kaupunkinimellä tuli vielä Bristol. Molemmat häipyivät kuvasta aika pian. Armiro oli pahvilaatikossa, jonka pahvi oli hiottu kiiltäväksi. Minä poltin kuitenkin silloin Kent-merkkistä savuketta ja joskus myös Life-merkkistä – en tosin säännöllisesti sentään. Kaikkein arvokkainta oli, jos sai jostakin hankituksi Camel-merkkistä vahvaa sauhuketta, jossa ei ollut filtteriä. Sitä jotkut ulkomailla käyneet toivat mukanaan. Kameli tupakka-askissa oli yksikyttyräinen kameli ja teksti ”Turkish domestic blend”. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä se tarkoitti, koska ensimmäinen vieras kieleni koulussa oli saksa. Ulkolaisissa lehdissä niitä mainoksia näkyi. Tupakan vahingollisuudesta ei silloin yleisesti tiedetty mitään – sisälläkin poltettiin aivan yleisesti. Meille tuli vain Hesari, jonka toimituspolitiikkaa Sylvi-äiti moitti, koska siinä oli uhrattu niin monta sivua urheilutapahtumien selostamiseen.

Helena siskomme opetti meille jollakin lomallaan hienon sävelmän Elpaijon. Elias kirjeessään keväältä 1957 mainitsee sen olevan vaikea, koska se on englanniksi. Vasemmalla meidän foneettinen versio tekstistä ja oikealla alkuperäinen. Tämä on elokuvasta Anna (1951), jossa sen esittää Silvana Mangano tosi vetävästi. (Esityksen saa heti kuuluviin googlettamalla ’ silvana mangano el negro zumbon’.)

 

Elpaijon.                                                 El Negro Zumbon.

                                                                Flo Sandon’s

Ja vienel neiroossunpom                  Ahí viene el Negro Zumbon

pailantoa leekrelpajon                       bailando alegre el bajon

e pikala sompumpai                          repica la zambumba

lamaalaamujer                                  y llama la mujer.

tenkoo, kaanadepai                          Tengo gana de bailar

laakrelmuevokompas                        el nuevo compas.

diikken todoskai domeveempasa      dicen todos quando me veen pasar:

sikatontepa,                                       "Chica donde vas?"

mevoipapaila, elpaijon!                      "Me voy pa' bailà el bajon!"

 

Joskus Eliaksen mökillä noin vuonna 2003 kysyin, muistaako hän tätä laulua. Ei heti muistanut, mutta kun vähän tapailtiin, niin siinähän se meni koko elpaijon. Sävelmässä ei tietenkään meidän kyseessä ollen ollut mitään puutteita.