Koulu Imatrankoskella alkoi syksyllä 1961 tavanomaisesti. Tämä lukion ensimmäinen eli silloinen kuudes luokka oli minun kuudennet uudet luokkatoverini, joista en tuntenut ketään ennestään. Mutkan kautta tunsin kyllä Antti Haikarisen, koska hänen isänsä oli äitini koulutoveri Käkisalmessa, ja veljeni Elias oli vuosi takaperin ollut kesän nuorisotöissä Kesälahdella, missä Antin isä Antti E. Haikarinen oli kirkkoherrana. Lukiolais-Antti oli jäänyt tarpeeksi luokalleen niin, että hänellä oli ajokortti ja pakettiauto.

Oloni lukuvuonna 1961-1962 oli vähän hakemista. Piti rakentaa kaikki uudestaan. Pellisen Heikki ajoi aluksi linja-autolla samalta Pellisenrannan pysäkiltä kouluun ja samalle luokalle, joten luontevasti syntyi seurustelua kouluasioista. Heikin luona vierailin aika usein, kun sen kotitalokin oli aivan liki asuntoamme Mandi Pellisen talossa. Pelattiin shakkia ja minä melkein aina voitin. Muitakin alkoi tulla tutuiksi.

Lukio oli entisessä hotellissa, josta oli saneerattu koulu. Alemmat luokat olivat uudemmassa rakennuksessa. Oppilaita oli tolkuttomasti, yli 1200. Sopeutuminen suureen kouluun meni kuitenkin melko rauhallisesti, ei ollut kahnauksia vanhojen kanssa, tappeluista puhumattakaan. Tietysti outoa ihmistä vähän aikaa katsastetaan, mikä tämä oikein on, ennen kuin lähdetään tekemään lähempää tuttavuutta. Kaikille tietysti uutta oli olla lukiossa, kun jotkut kaverit jättivät opiskelunsa keskikouluun ja lähtivät luultavasti paremmille tienesteille.

Koulu ei mennyt hyvin vaikka kertasin samaa luokkaa kuin Savonlinnassa. Jouduin jättämään ranskankielen, jota ei voinut opiskella Imatralla, ja tilalle tuli englanti, jota suorastaan inhosin kuivakkaan opettajan takia. ”Letsssii samm yörds dädd ökköö inauo dekst” oli vakio tunnin avaus. Matematiikan opettajasta en pitänyt, vaikka kieltämättä hän oli minustakin hyvin pätevä: hänen suhtautumisensa oppilaisiin oli lievän alentuva – käsitys, jota jouduin myöhemmin korjaamaan. Lyhyen olemuksensa takia häntä kutsuttiin mielikuvituksellisesti Pätkäksi. Saksankielen opettaja oli vanhan koulun kasvatti ja lausui sanat melkein suomalaisella painotuksella – Savonlinnassa sen sijaan oli opettaja, jonka kotikielenä oli saksa: hän lausui tarkkaan Anthenne eikä Antenne niin kuin Imatralla. Siitä huolimatta vasta kun itse pääsin aikanaan Saksaan töihin, kävi minulle selväksi, ettei saksankielessä ollut paljon diftongeja: sana Theater lausutaan painolla Theater, eikä diftongilla ”ea”.

Koulun teinikuoroon liityin ilman muuta. Olinhan ollut samaisessa yhtymässä Savonlinnassakin. Teinikuoron kantavia voimia olivat Dufvan veljekset, mutta enää vain vuoden. Minä olin tervetullut vahvistus kuoroon, jonka taso ei kuitenkaan ollut minustakaan huolimatta hääppöinen.

Tanssitaidon puute esti luontevat lähestymiset tyttöihin, enkä älynnyt sitä korjata. En vieläkään osaa tanssia. Tai yritettiinhän me Eevan kanssa tanssia Lambadaa, kun Sinille ostettiin se levy hänen ollessaan viisivuotias. Yritettiin tanssia, mutta sitten huomattiin Sinin pillahtaneen itkuun. Sitten lähemmin itkun syytä kyseltyämme hän sanoi: että ette te voi tanssia lambadaa, kun te olette niin vanhoja. Minä olin silloin 45-vuotias ja Eeva 37-vuotias.

Äitini Sylvi Pärssinen aloittaa kahden lukuvuoden rupeaman matematiikan, fysiikan ja kemian opettajana Vuoksenniskan yhteiskoulussa. Tämän lukuvuoden hän on tuntiopettajana. Matka sinne oli aluksi melko hankala, kun piti ajaa linja-autolla ensin Pellisenrannasta Imatrankoskelle, ennen kuin pääsi Vuoksenniskan autoon. Tietysti aikataulut rajoittivat joustavaa työhön menoa ja kotiin paluuta. Lokakuusta lähtien asuimme sitten Asemantauksessa Imatrankoskella, siitä tuli minun yhdeksäs asuinpaikkani. Asunto oli meidän asunnoksi harvinaisen tilava: 60 m² , kaksi huonetta, keittiö ja parveke omakotitalon yläkerrassa. Useimmiten siinä asuimme minä, pikkusiskoni ja äitini. Veljeni oli aloittanut varusmiehenä Lappeenrannassa, joten hän täydensi joukkoa vain loma-aikoinaan. Tämä oli myrkkytehtaan hallitsema talo. Puhelin kuului vuokraan, mutta soitto piti ohjata tehtaan keskuksen kautta. Sähköt olivat myös ilmaiset. Ainoa haittapuoli oli myrkkytehtaan eli elektroniikkatehtaan pistävä haju, jos tuuli kävi oikeasta suunnasta. Tehdas oli tosin pantu seisomaan, kun ei tuotteilla ollut menekkiä.

Syksyllä 1961 äitini laittoi minut musiikkiopistolle laulua opettelemaan. Opettajana oli maahanmuuttaja Italian Triestestä, Jolanda di Maria Petris, jonka omalaatuiseen suomenkieleen sai luvan tottua. Varsinkaan hän ei käsittänyt, mitä hänen mielisanansa ”paskiainen” tarkoitti. ”Sine ole sellane paskiaine”. Äänen oikea sijoitus oli italialaisen bel canton a ja o, mitä koulukuntaa Jolanda edusti. Missään tapauksessa ei saanut huutaa eikä forseerata. Äänen piti soida koko ajan niin fortessa kuin pianissimossakin. Jolanda oli nuorempana esiintynyt Rooman oopperassa, joten hänen voidaan katsoa olleen todellinen kyky opettamaan rajaseutukauppalan musiikkiopistossa.  Esittelylauluna lauloin kansanlaulun Taivas on sininen ja valkoinen, enkä muistanut säkeiden välillä hengittää, joten esitys oli surkea, kun hengitin vasta silloin kun henki loppui, ja luulin ettei minua päästetä opiskelemaan. Mutta pääsin kuin pääsinkin (kaikki pääsivät). Opetusta oli sunnuntaisin kello 9-12 ja koko ajan ryhmässä. Ensiksi yhdessä solfasimme ja sitten kukin sai parin laulun verran opetusta. (Ehkä tämä solfaus pitää selostaa, mitä se on. Lauletaan ikään kuin soolona lauluja, joissa ei ole sanoja, vaan sanat korvataan nuottien merkinnöillä do, re, mi, fa, sol, la, si, do. Äitini Sylvi oli ollut niin kovassa koulussa, että solfaaminen silloin Käkisalmessa tehtiin sävellajin mukaan. Siis jos sävellaji oli D-duuri, niin d-sävel oli ”do”. Me solfasimme absoluuttisemmin siten, että d oli aina Re.) Minun rytmitajuni ei ollut lainkaan kehittynyt, vaan aina sain tankata yksinkertaisiakin sisääntuloja, ennen kuin ne jotenkin sujuivat, mutta eivät edes opettelun jälkeenkään ensinkään hyvin. Luulin ettei tästä mitään tule, Säestäjänä oli Unto Näkki, joka osasi tavanomaisen säestysrepertuaarin ulkoa. Kamalimpia tilanteita oli, kun Jolanda esitti kuinka tuki lähtee vatsanpohjasta, ja painoi minun käteni alavatsaansa vasten ja lauloi. Sieltä se tuki lähtee. Käteni tuli hikiseksi ja naamani punaiseksi, mutta kaiketi Jolandasta oli mukava näyttää, että sieltä se tuki tulee. Aamuisin oli vaikeaa herätä tunneille usein myöhään valvotun lauantai-illan jälkeen. Musiikkiopistolle, joka oli kansakoulun ahtaissa kellaritiloissa, oli matkaa jopa pari kilometriä. Minulla oli lierihattu. Meillä oli koulua myös lauantaisin samoin kuin työläisillä työtä. Viisipäiväinen työviikko tuli vasta vuonna 1966, samanlainen kouluviikko vähän myöhemmin. Niinpä en edes ainoana vapaapäivänä saanut nukkua kuin puolisen tuntia yli arkipäivän tarpeen. Laululäksyt tietenkin opettelin jos opettelin viime tinkaan, lauantai-iltana.

Laulutunneilla oli kaikenkarvaista ihmistä. Oli vanha mummi, joka lauloi aina saman laulun. Kyllästyin sen kuulemiseen niin, etten edes muista mitä hän lauloi. Sitten oli isokokoinen Karita Mattilan esimainos, jolla oli mitä raikuvin ääni ja uhkea rintavarustus, mutta ei sävelkorvaa. Hänen kanssaan tosin myöhemmin lauloin duettoakin, mutta ei hän oikeaa ääntä löytänyt, aina vähän pielessä. Hukkaan menivät opinnot tässä tapauksessa, koska sävelkorvaa ei voi oppia. Sitten oli herra Onni Veinola, joka suhtautui vakavasti esityksiinsä ja lauloi jauhoisella äänellään kaikki laulut samalla tunteella: tunteettomasti. Onnista tuli vuonna 1969 ortodoksisen kirkon kanttori Liperiin ja lauloi varmaan messut aivan oikein hyvin. Onni toivoi että hänet joskus keksittäisiin. Penttiä ihailin, hänellä oli hymyilevä ääni ja luontaisesti ulostuleva tenori sekä selvästi erottuva lavasäteily. Ehkä vielä paremmalla tekniikalla hänestä olisi kuultu enemmän julkisuudessa, kuin vain Puumalan kesäteatterissa.

Pääsin kerran esiintymään musiikkiopiston päättäjäisissä peräti Imatran orkesterin kanssa. Silloinen surkean pieni ääneni ei varmaan kantanut paljoakaan amatööriorkesterin prässin takaa. Lauloin arkkitylsän aarian ja sitten Valentinin rukouksen Gounod’n Faustista kovasti jännittäen ja hikoillen ja nuoteista ja rytmi meni kokonaan päin honkia. En ymmärtänyt orkesterinjohtajan tahtipuikon liikkeistä mitään.  

Liityin vapaaehtoiseen kuoroon. Musiikinopettaja laulatti minua. Lauloin antiikin aarioista jonkun kappaleen ja kummastelin, kun opettaja ei osannut yksinkertaista hidasta säestystä, jonka minäkin jo silloin melkein osasin soittaa. Sitten jouduin laulamaan jo koulun juhliinkin. Sisareni Sini sanoi, että alussa ainakin Sibeliuksen Ristilukkia laulaessani, kuulosti kuin olisin ollut Mauno Kuusisto, kova sana silloin. Oli outoa esityksen jälkeen kulkea koulun käytävällä, ja kaikki katsoivat. Pelkäsin aivan hervottomana esityksiä, eikä tullut kuuloonkaan, että olisin laulanut ulkoa.

Mutta ne tytöt sitten. Eivät ne laulusta paljoa perustaneet. Koska oli finnejä, siis varsinkin minulla. Finnejä minulla oli silloin niin paljon, että voimistelutunnilla opettaja Saksanen huomautti selässäni olevista finneistä, että voisi kai siskot niitä puristella. Niitä oli naamassakin ja nenässä olevat olivat surkean näköisiä. Kolme siskoahan minulla oli, mutta innokkain puristelija oli vanhin siskoni Helena, joka niitä puristikin kun vain sattui olemaan paikalla. Niitten lähtöalustat näkyvät vieläkin koloina. Ihailin poikia, joilla joistakin ei ollut lähes ollenkaan finnejä. Enkä silloin luullut itseäni niin kovin miellyttäväksi, kuten nyt. Nythän olen jo oppinut, että ei ne oikeastaan välitä, minkä näköinen joku on, jos sillä on jotain ajatuksia tai ainakin joskus joku ajatus.

Taisi olla juuri syksyllä 1961, kun Imatraa ja sen kansakoulun voimistelusalia haisuineen kunnioitti vierailullaan Polyteekkareiden mieskuoro, jossa veljeni Kari lauloi, vaikka oli jo valmistunut. Kuoroa johti, kuten oli johtanut vuodesta 1933 lähtien, Ossi Elokas, joka oli tehnyt myös muutamia mukiinmeneviä yksin- ja kuorolaulujakin. Pääsin Karin akkreditoimana seuraamaan harjoituksia. Kari jopa esitteli minut Ossille sanoen minua ”kohtapuoliin uudeksi ehdokkaaksi solistisiipeen”. Se ei tosin koskaan toteutunut. Ossi Elokas oli aika kovaääninen, jo vähän vanhempi kuin nuori, ja ronskin tuntuinen johtaja kiiltävine kaljuineen. Kun harjoiteltiin tenorisolistin osuutta, Ossi karjui naama punaisena muka vihaisena kuoron mökän yli: ”Kuoro on nyt  säestystehtävässä!”, tahtoen vaimentaa kuoroa ollakseen peittämättä melko hentoista teekkaritenoria. Tenorin artikulaatio ei ollut aivan paikallaan, ja muistan varmasti hänen illalla seuranneessa konsertissa laulaneen soolossaan säälittävään sävyyn: ”Pudonneita lehmiä, vain pudonneita lehmiä!”, vaikka tarkoitus oli laulaa pudonneista lehdistä. Konsertissa oli juhlavaa, vaikka polyteekkarit eivät esiintyneetkään frakki päällä.