(ESIPUHE: Seuraava kirjoitus on ensimmäinen kirjoitus sukuhistoriaani, jonka kirjoitin 12.2.2004. Jostakin syystä luin tämän vaimolleni ja hän kuin muusanani sanoi sen olleen hyvä. Siitä minä innostuin – jos kerran joku kirjoitukseni kelpasi vaimolleni, niin kyllä se kelpaa jollekin muullekin. Ankarampaa kriitikkoa kuin vaimo saa kyllä etsiä.)

Kutsu kertausharjoituksiin tuli Suomen puolustusvoimien taholta, muut instanssithan eivät kertauksiin kutsu. Esimerkiksi että ”tulkaapa kertaamaan kansakoulun 2. luokka Härmiin” (jota luokkaa minä en alun alkaenkaan koskaan käynyt missään enkä olisi siis voinutkaan kerrata). Olin käynyt jo aiemminkin harjoittelemassa Obbnäsissä asetarvikkeiden varastointia, ja miten niitä sitten varastoista saadaan tarkoituksenmukaiseen käyttöön ja missä ovat asialliset kuorma-autojen odotusasemat. Isänikin alkeiskoulutuslinja RUK:ssa kurssilla 15 oli kuormastoupseeri, vaikka hän myöhemmin sodassa päätyikin rintamapastoriksi ja valistusupseeriksi. Se kurssi, jota kävin RUK:ssa, oli numeroltaan jo 137. Koulutukseni suunta varusmiesaikanani oli ollut ilmatorjunnan kevytaselinja, joka tarkoitti vanhanaikaista 40 millimetrin IT-kanuunaa, jonka oli tehnyt ruotsalainen Boforsin tehdas noin 40-luvulla, ja joka oli palvellut myös kaikki sodat noin 40 vuotta sitten ja siten uudenaikainen 23 millimetrin IT-ase lempinimeltään Sergei, joka oli neuvostoliittolaista valmistetta, ja jota käyttivät Pohjois-Vietnamin hävittäjäkoneet jo aikaa sitten päättyneessä Vietnamin sodassa huonolla menestyksellä. Muutama vuosi jälkeenpäin nämä aseet olivat jo museotavaraa: lämpöohjautuvat taskuohjukset korvasivat ne täysin.

Ajattelin, että tässä kuormasto-opissa menee oppineen aika hukkaan. Minut oli siis koulutettu rannikkotykistön ilmatorjuntaan ja arvoni oli reservin vänrikki ja soveltuvuus IT-jaoston päällikkö. Öbiksessä (nykyisin Upinniemi, mutta ei sitä nimeä vielä kukaan käyttänyt) oli hauska katsella vanhoja kasarmeja, joissa tuli hikoiltua ihan tosissaan ja siivottua ainaisesti, ja ikävöityä kotiin Leppävaaraan Katriinan luokse silloin 11 vuotta aikaisemmin, vaikka nyt jo ollen kokonaan avioerossa Katriinasta ikävöinti on ehkä sen mukaisesti yksipuolista. Ruokalassa haisi samalta kuin silloin, kun koko varuskunta sai ruokamyrkytyksen makkaroista (en minä niitä syönyt, enkä saanut myrkytystäkään). Olihan siinä pientä nostalgian tuntua, kun ennen niin ankarat kersantit, pursimiehet  (se on se vääpelin arvoinen laivastossa) ja ylikersantit nostivat kättä lippaan pyytämättä, kun raitilla tavattiin; minähän olin kersanttia korkeampi kaiken oppinut mutta mistään tietämätön vänrikki.

Tämä seuraava kutsu kertausharjoituksiin oli minulle outo, koska kutsujana oli Ilmavoimat – mihin ilmavoimat tarvitsee ilmatorjuntaa, kun se enemmänkin sitä välttelee ja sitä vastaan taistelee? Käskyn mukaisesti matkustin kuitenkin junalla Helsingistä Kuopioon nimenomaan määrätyssä ensimmäisessä luokassa, litterassa se käskettiin. Vastaanottokomitea ohjasi minut kohteliaasti pukeutumaan säädyllisesti ja sain ylleni maastopuvun ja asiaankuuluvat lapiot roikkumaan repun hihnoista. Sitten kokoonnuimme. Vanha tuttava 11 vuoden takaa, nyt jo majurina, Hirvonen, tuntui olevan täällä pomona. Olin ollut Hyrylässä reservinalipseerikoulussa juuri silloin, kun hän sitä johti, koska edellinen majuri oli saanut potkut liiallisen juopottelun takia. (Armeijan kielellä liiallinen juopottelu todella tarkoittaa sananmukaisesti sitä; pelkkä jokapäiväinen aamupäivän krapularyyppy tai kaksi ei aiheuta mitään toimenpiteitä.) Varsinainen kouluttaja sitten RUK:ssa oli karskiääninen majuri Yli-Perttula. Hänen äänensä oli jotensakin lähellä Vuolijoella kuulemaani pärehöylän ääntä: kirskuva ja kaiuton, mutta kova. Y. oli reserviupseerikoulussa patteriupseerina minun aikanani kurssilla 137 IT-patteristossa, mutta silloin vain luutnanttina. Majuri Y sanoi, että sinulla on väärät vaatteet. Huokaisin helpotuksesta kaikkine 80:ne kiloineni, taisi olla vain toimistokeikka eikä asuta teltassa, ja ehkäpä saan kantajaksi jonkun alikersantin (en saanut).

Sen kummemmin syitä erittelemättä harjoituksiin kutsuttu joukko kuuli joutuvansa taistelunjohtajakoulutukseen. Mitään papereita ei saanut viedä ulos Uuhimäen luolista, kun kerran sinne oli astunut (kuten Aisopoksen kreikasta latinaksi latinistuneessa eläinsadussa kettu sanoi: vestigia terrent, jäljet pelottavat, kun leijonan luolaan oli vai meneviä, mutta ei lainkaan tulevia jälkiä.). Luolaa vahtivat televisiokamerat ja valaistuksena olivat infrapunavalaisimet. Kun vähän keskusteltuamme – me koulutukseen kutsutut – saimme selville olevamme enemmän tai vähemmän tietokoneväkeä, alkoi meillä raksuttaa. Tänne oli koottu ne, jotka palikkatesteissä olivat saaneet täydet pinnat (10) ja siviilielämässä jotenkin tietokoneiden kanssa toimivat. Niinpä joukkoon oli eksynyt Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun dosentti (tekniikan tohtori Koskelainen), kalastusalueen päällikkö, maanviljelijä ja minä, lähinnä ohjelmoija, sekä vielä SPR:n (Suomen Punaisen Ristin) ulkomaantoiminnoista vastaava. En malta olla sanomatta, että se SPR:n mies (Lauri Kosonen, jälkeenpäin ammatiltaan 15 vuotta Karjala-lehden päätoimittajana) oli juuri se lihava oppilas, jolta Hevonperseensuolta (oikeammin upottavan suoalueen nimi Haminan seuduilla on nykyisissä kartoissa ehkä vieläkin kuvaavampi Homeperseensuo: käyttäkää hyväksenne maanmittaushallituksen karttapalvelua, löytääksenne tämä luojan, mutta ei itikoitten hylkäämän upottavan hetteikön) jäi löytämättä ne rastit, ja joka hän sitten sai erikoiskomennuksena yön pimeydessä suuren joukon läsnä ollessa lähteä etsimään uudestaan sinne ne Homeperseensuolle kadotetut rastit, meidän muiden painuessa jo nukkumaan, kun me olimme ne jo päivällä löytäneet. Tosin hänen viulunsoittonsa ansiosta ja minun pianonsoiton, saimme ylimääräisen päivän lomaa, kun Hyrylän upseerikerholla esiinnyimme kello yhteen saakka yöllä ja heti sitten jo aamun auringon kajastuksessa pääsimme iltalomalle ennenaikaisesti kello kaksi yöllä, kun se varsinaisille taviksille alkoi vasta 12 tuntia ja yhtä siivousta myöhemmin.

Mukavaa oli kerrata Kuopiossa ja opimme kaikenlaista. Silloin olivat vielä käytössä vain tavalliset tutkat, nykyään analogiset. Tutkan ruudulta hävittäjäjohtaja seurasi ”vihollista” ja omia ja heti kun saatiin selville, että ”oma” on joko takaa-ajettuna tai takaa-ajajana, annoin käskyn patterille, että ampukaa helvetissä nyt sitä jäljempänä tai edempänä tulevaa. Sekä oma että ”vihollinen” näkyivät tutkalla vaaleanruskeina pilkkuina. Onneksi ne olivat vain paukkupatruunoita, joilla voi jäljitellä konetulta, mitä IT-patterit taivaalle suolsivat. Taisi olla viimeisiä kertoja kun vielä tasolla (taso on Suomen kartan näköinen 5 x 10 metriä kokoinen kartta, jonne sijoiteltiin vihollisten punaisia ja omien sinisiä lentokoneenmalleja) lentokoneen kuvilla mallinnettiin ilmatilannetta. Tasoupseerit ja heitä läheisesti seuraavat aliupseerit asettelivat lentokoneen kuvia vikkelästi sinne ja tänne, missä vain parikin luotettavaa havaintoa lentävistä esineistä oli saatu. Yksi havainto ei vielä saanut lentokoneen pienoismallia kartalle. (Ei, ei; vihollisen koneet eivät olleet punaisia!) Seuraavissa kertausharjoituksissa tasoupseerit ja muut oli siirretty nostoväen kolmanteen luokkaan. Ei enää tarvittu. Tietokone tekisi hommat. Hävittäjäjohtajana oli muuten minun vuorollani Tolu-yhtiön toimitusjohtaja, joka oli myös siviilissä innokas lentäjä.

Armeijalla oli silloin kerosiinia ja rahaa pitääkseen taivaalla kymmenittäin koneita. Päivystys jatkui sisältönsä vastaisesti yötä päivää. Jouduin kerran – vain yhden kerran – yövuoroon. Kentälle pyrki kone laskeutumisaikeissa. Kysyin patterilta, miltä näytti. Ei noudattanut lähestymissääntöä: kilometri ennen kenttää korkeus 300 m, lähestymisvalot päällä ja laskutelineet ulkona. Ei ollut lähestymisvaloja. Annoin käskyn ”ampukaa”. Patterin komentajana tuntui olevan poikkeuksellisesti kantapeikko, se hokemaan ”Kun meillä on lennonjohdossa kaveri, ja se sanoo, että oma kone on…”. Jo kolmen päivän jälkeen Uuhimäen kalliossa olin oppinut roolini, sanoin: ”Lennonjohto johtaa lentokoneita, ja minä johdan tulta – ampukaa”. Taistelun erotuomari tuli myöhemmin paikalle ja kysyi, kuinka menettelimme. Sanoin, että kone ei noudattanut laskeutumissääntöjä, joten annoin ampumakäskyn. Erotuomari totesi pettyneenä: ”oikein menetelty”.

Toinenkin merkittävä tapahtuma sattui. Meille oli varattu tutustumiskäynti Kuopiosta Kajaaniin, Lehtovaaran taistelunjohtoon. Siihen aikaan olin määrättömän lentopelkoinen. Olin saada ne omat pissat  housuun, kun kuulin, että meitä kahta kertausharjoituksiin osallistuvaa varten on varattu oma valtion Cessna ja kuljettaja. Niin sitten vaan yhtenä aamuna kello kahdeksan kaivettiin Cessna esiin lepänvarsien muka-naamioinnin alta Kuopion lyhemmän kiitoradan päästä, noustiin ja lennettiin Kajaaniin. Majuri Yli-Perttula. oli mukana, ja hän kertoi aikaisemmin, ennen koneeseen astumistamme, että lentäjä oli saanut lemput hävittäjäkoulutuksesta omapäisyytensä takia ja nyt lensi vain nelipaikkaista Cessnaa vähän vikkelämmän hävittäjän sijaan. Lohtajan Vattajanniemellä oli kuulemma temppuillut maalin vedon kanssa tai jotain muuta sellaista. Rauhallisuudesta saatiinkin sitten kohtapikaa näyttöä. Kallaveden selällä luutnantti tähyili meitä takapenkillä majailevia silmät viiruina ja selitti, että täytyy lentää matalalla, jotta tutkat vältettäisiin. Samalla veden yli vedetty voimalinja aina vaan lähestyi ja oli selvästi korkeammalla kuin meidän vaatimaton lentokorkeutemme, jossa korkeudessa viistettiin kaislojen huippuja siivenkärjellä kaarroksissa. Sitten ikään kuin sattumalta huomaten luutnantti sanoi että – huups – ja vei Cessnan melkoiseen nousuun yli voimalinjan. Maaningan kanavalla taasen, siinä, jossa silta on  aika korkealla, luutnantin suupieliin alkoi valua kuolaa, ja hän kähisi majuri Y:lle että ”lennetäänkö ali, lennetäänkö ali” – majuri sanoi vaan, että ei nyt, nyt mennään vain yli.

Oli aika poukkoileva lento – koko ajan konetta kuin pamputettiin, joten sykkeeni oli aika korkealla. Mutta vihdoin noin vajaan tunnin lennon jälkeen Kajaanin kenttä ja kiitorata oli tukevasti allamme ja rullasimme terminaalin eteen. Ensiksi lähti majuri ja sitten me kaksi reservin vänrikkiä maastopuvuissamme. Jostakin syystä neljän vuoden takainen työkaverini, jonka kotipaikka oli Kajaani, mutta jonka kanssa olimme olleet saman pankin töissä Helsingissä, oli sattumoisin kentällä. Hän – Hallavon Pera – ei voinut muuta kuin ähkäistä että ”keitä te olette”. Sanoin siihen että olemme täällä salaisella puolustusvoimien rahoittamalla tarkastusmatkalla, enkä oikeastaan voi kertoa enempää. Hänen melkein hölmistyneen ilmeensä muistan vieläkin. Hänen veljensä on tätä nykyä Sampo Pankin toimitusjohtajana.

Käytiin siis tutustumassa Lehtovaaran puolustusvalmiuteen kallion sisällä, ja sitten alkoi kotimatka. Luutnantti oli edelleenkin ohjaimissa, majuri istui edessä ja me reservin vänrikit takana – Cessna pujotteli harjoittelevien helikoptereitten välistä ilmaan. Vähän aikaa matkattuamme pilottiluutnantti kysyi, että olisikohan sattunut kenellekään karttaa mukaan, kun hänen omansa oli johonkin unohtunut. Onneksi toisella meistä kertaavista vänrikeistä oli taskualmanakka, jonka takasivuilla oli suuripiirteinen kuva Suomesta. Sillä mentiin. Kaverini tosin sanoi, että hän on tämän kalastusalueen päällikkö, joten kyllä hän järvet tunsi. Niinpä suunnistimme Nuasjärven jälkeen suoraan Nilsiää kohti, ja siitä luutnanttikin osasi jo kotiin, koska Nilsiän kirkonkylän yli lennettäessä Kuopion kenttä jo näkyi aika selvästi, vai oliko se Juankosken kirkonkylä.

Tampereellekin Aitovuoreen joskus jouduin vielä hajoittelemaan. Meitä varoitettiin kovasti että Tampereen ravintoloissa ei saa pilata Ilmavoimien mainetta, koska meillä oli ilmavoimien laatat sillä keikalla. Niinpä ainoan reissumme sinne teimme johonkin korsua muistuttavaan paikkaan Tammerkoskessa. Kunnialla siitäkin selvittiin, vaikka laulettiinkin. Kertaajia meitä oli noin kaksitoista, useimmat vanhoja tuttuja jo edellisen vuoden Kuopion harjoituksista. Luutnantin jämät sain vasta sitten kun kaikki kertausharjoitukset olivat ohi – päivät tulivat vasta viimeisessä täyteen mitkä siihen arvoon vaadittiin. Ylennyksen antaneen tasavallan presidentin kutsuille tosin jään odottamaan kutsua edelleenkin, mutta onhan tosin presidenttikin vaihtunut noista ajoista lähtein jo montakin kertaa.