Enoni Eino Kuisma, siis äitini Sylvi Pärssisen veli, kuolee Joroisissa 30.4.1961. Hautajaisiin en minä osallistunut, mutta Sylvi, veli Elias ja sisko Sini kyllä. Eino oli kuollessaan vasta 54-vuotias. Varsinainen kuolinsyy oli hoitamaton äärimmäisen korkea verenpaine. Alapaine oli yli 200, sen seurausta oli myös jatkuva päänsärky.

Evakoille oli tullut aikanaan korvauksia Karjalaan jääneestä omaisuudesta. Einon vanhempien talo Kirvun Inkilässä oli saatu Ilmarin, Väinön ja Ismon nimiin. Myllyt Inkilässä ja Elisenvaarassa olivat vain Einon nimissä. Niinpä korvauksia saivat vain nuo mainitut. Siskokset Toini Linjama ja Sylvi Pärssinen jäivät kokonaan paitsi. Tätä paitsiota äitini hautoo vielä 1980-luvulla.  Ilmari Kuisma tutki elämänsä loppuun saakka asiakirjoja, saadakseen selville, miten homma oli hoidettu, koska hänkään ei saanut kummempaa isänperintöä. Einolta ei rahaa tullut. Häthätää hän kuitenkin sai pidettyä ruuissa äitinsä, Helena Kuisman, vaikka muiden poikien piti joskus lähettää äidilleen hätäavuksi ruokapaketteja. Vastavuoroisesti olivat pojat sodan aikana saaneet kymmenittäin paketteja kotoaan.  Mylly Joroisissa ei tuottanut kovinkaan paljon kun sitä piti pyörittää lainarahoilla, ja jatkuvat rahavaikeudet eivät varmaan verenpainetta helpottaneet. Myllyn pitoa jatkoi Einon poika Esko, mutta nuorempi poika Sakari lähti sotilasuralle, jonka päätti everstiluutnanttina ilmavoimissa.

Isäni uusperhe muuttaa Kuusankoskella Puhjonmäkeen. Lokakuun alussa pyöräilemme yli yön sinne vierailulle veljeni kanssa. Sanerva sisko on palautunut takaisin Kouvolan kauppaoppilaitoksen opistolinjalle. Hän asuu aluksi Puhjonmäessä, mutta sitten muuttaa omaan asuntoon. Raha-asiansa ovat hunningolla. Jopa niin hunningolla, että yksi saamamiehistä, pastori Mikko Kivekäs, ottaa minut puhutteluun Sanervan velasta matkalla kiskobussilla Savonlinnasta Jyväskylään päin. Pastorit eivät aina ole niitä ymmärtäväisimpiä. Ei minulla ollut rahaa maksaa tuota 5000 markan velkaa, ja en ollut edes tietoinen, että sellainen velka oli olemassa ja että minä olisin jotenkin osallisena tuohon velkaan. Saatuaan tivattua minua velka-asioissa siirtyi Kivekäs toiseen paikkaan istumaan, eikä halunnut muusta minun kanssani puhua. Todella tönkkö mies, en sen kanssa lähtisi kaljoille.

Minä en ollut ainut, joka lukiossa piti englanninkielen opetusta pätemättömänä. Seuraavan on kirjoittanut äitini kirjeeseensä 16.3.1962: ”Rehtoria piti [Vuoksenniskalla] tiukalla tällä viikolla kolme päivää viipynyt kielten tarkastaja, Olavi Petron sisar – viehättävä nainen! Nyt hän on Yhteislyseossa ja Ilmo sanoi oman opettajansa pitäneen kehnon englannintunnin, ja tänään neiti itse näytti, miten tunti on pidettävä, ja opettaja istui kuuntelemassa.” Nolo tapahtuma kaikin puolin myös oppilaitten puolelta. Tähän johtaneeseen syihin tunsin jotenkin myös itse olleeni osallisena.

Joulukuun 1961 alussa tulee sitten julkisuuteen oikein kunnon pläjäys. Veljeni Kari Pärssinen ja arkkitehti Riihelä ovat saaneet toisen palkinnon Imatran keskustan asemakaavakilpailussa. Palkinnon arvo on 900 000 mk, eli vuoden 2014 euroina noin 20 000 euroa. Palkkiosta on otettu jo verot pois, joten, kun summa jaettiin tasan, kumpikin sai 450 000 markkaa. Karilla ei ollut velkojakaan paljoa, joten hän voi panna koko summan syrjään odottamaan jotain investointia. Niin kuin ei tässä olisi tarpeeksi, niin maaliskuussa 1962 oli lehdistä luettavissa että ”Arkkit. Riihelä avustajinaan arkk. Kari Pärssinen arkkit. Markku Cairenius” saavat kolmannen palkinnon Kemin asemakaavakilpailussa. Palkintosumma 3 – 400 000 kolmeen pekkaan tuntui varmaan pikkurahalta. Mielenkiintoista sen sijaan on, että Cairenius muutti myöhemmin Tuusulasta Kanadaan, jossa joutui pahoihin vaikeuksiin murhattuaan vasaralla avovaimonsa. Sitä ennen oli jo ollut tuomion arvoisia kahnauksia samassa perheessä usean vuoden ajan. Cairenius tuomittiin vuonna 1993 elinkautiseen, joka Kanadassa tarkoittaa 25 vuodeksi. Luultavasti Cairenius on päässyt vapaaksi vuonna 2012 ja karkotettu saman tien Suomeen sitten kun hänen Kanadan kansalaisuutensa on peruttu. Suomella ei ole mitään mahdollisuutta olla vastaanottamatta ko. henkilöä, koska hänellä on myös suomalainen passi.

Siskoni Helena asuu Nokialla miehensä ja nyt jo kahden lapsensa kanssa. Avioliitto on hyvin riitainen ja epätasapainoinen. Helena tulee vuoden 1962 alussa Imatralle pariksi kuukaudeksi opettamaan viransijaisena sekalaisia aineita Vuoksenniskan koulussa. Sekä opettajat että oppilaat pitävät Helenan opettajatyylistä.

Veljeni Rauno on muuttanut perheineen kalliiseen asuntoon Puotilaan. Jos Itäkeskus ja metro olisi rakennettu, ne näkyisivät keittiön ikkunasta Porvoon tien toisella puolella harjanteella. Mutta nyt 1962 siinä oli vain harjanne. Anja tekee kaksoset, joten uusi tilavampi asunto oli tarpeen. Raunon työ ministeriössä jatkuu. Suuri urakka tulee hänelle, kun pitää suunnitella aivan uusi ilmiö Suomen kouluille: yhteishaku.

Aarno ja Rauha Pansiossa ovat vaurastuneet niin, että ostavat vähittäismaksulla upouuden auton. Jos muistini pitää, niin auton merkki on Trabant, jossa on pahvinen kori. Vielä vuotta myöhemmin se oli Aarnon mielestä maailman paras auto. Aarnolle ja Rauhalle tulee toukokuussa 1962 lopullinen ero, kun Rauha oli vähän uskoton sen bussinkuljettajan kanssa bussissa, jossa hän oli rahastajana. Muitakin vastoinkäymisiä tulee, koska Aarnon paikka Pansiossa vakinaistetaan, eikä hän voi sitä hakea, kun ei ole nuoriso-ohjaajan tutkintoa. Niinpä Aarno pyrkii Sibelius-Akatemiaan. Tuloksista hän kertoo kirjeessään veljelleen Karille: ”Osasin kyllä varautua siihen, etten läpäisisi kokeissa. Syyt eivät olleet epäonnistuminen, vaan korkea ikäni, niinhän Rauno minulle ilmoitti. Laulussa tosin arka kurkku sai turhaan jännittämään, mutta luulen, että laulukin meni kohtalaisesti. Oli kumminkin hauska käydä ottamassa mittaa muista ja todeta, etten ollut viimeisiä. Nyt olisi ainoa tie yksityisesti ponnistella päämääräänsä.” Aarnolle oli vaikeaa todeta epäonnistuneensa missään. Tämä oli kyllä aivan selvä epäonnistuminen: laulu meni ehkä keskinkertaisesti, mutta Aarnon pianonsoiton taito oli tuohon aikaan hyvin heikko. Hän ei ehkä tajunnut, minkälaista harjoittelun määrää tuloksiin pääseminen vaati. Tosin olisi ollut hyvin harvinaista, että 30-vuotias otetaan sisään uutena oppilaana.

Esiintymiseni laulun saralla jatkuvat. Tässä vielä mahdollisimman ankaran arvostelijan arvio kouluesiintymisestäni. Kirjeessään 8.12.1961 äitini kirjoittaa: ”Tänään oli yhteislyseossa Sibelius-juhla. Ilmo lauloi siellä Ristilukin ja se oli mennyt hienosti, kun Sinikin oli sitä mieltä. Muuten aina sanoo Ilmolle kohta kun hän alkaa laulaa että ’turpa kiinni’. Saa nyt nähdä, miten hienosti joulunumerot tulevat. Ilmo ei ainakaan ole liikoja lukenut läksyjään.”

Vuonna 1962 keväällä kilpailtiin teinien kulttuurista Vuoksenniskan koululla, kenellä sitä olisi eniten. Äitini oli sitä mieltä, että minun ei pitäisi osallistua yksinlaulukilpailuun, mutta osallistuin kuitenkin. Päänumeronani oli Schumannin Kaksi krenatööriä, jonka lauloin suomeksi. Säestäjänä oli Timo Markkanen. Lopputuloksissa olin ensimmäinen pistein 8,75. Seuraavan sijan sai Ritva-Liisa Javanainen 8,5, sitten Pekka Könni 8,25 ja viimein luokkatoverini Laina Ukkonen 7,5. Pianonsoiton voitti Riitta Reimaa ja hän oli myös mukana lauluyhtyeet –sarjan voittaneessa triossa. Lausunnan voitti Mirja Ilanko, puheidenpidon Kimmo Pulkkinen, soitinyhtyeet Imatran yhteislyseon puhallinyhtye, ryhmätanssin Vuoksenniska, yksintanssin Tarja Sorjonen, öljyvärityöt Outi Kirsiö, väriliitutyöt Leena Saarelma, piirustukset Ritva Taipale, vesivärit jälleen Saarelma, maisemavalokuvat Ismo Kuosmanen, tilannekuvat Hannu Peltomaa, muut kuvat Erkki Ahmaniemi, värikuultokuvat samoin Ahmaniemi ja shakin Kari Myllys viidellä pisteellä. Luokkatoverini Pentti Hirvikoski oli kolmas kolmella pisteellä, mutta Heikki Pellinen viimeinen saaden 0 pistettä. Minähän kerroin, että voitin Heikin shakissa melkein aina. Aika ajoi hiljakseen ohi tällaisten rientojen samoin kuin värikuultokuvien, joita alettiin sanoa diapositiiveiksi, sitten dioiksi, sitten slaideiksi ja nyt positiivifilmiksi, jollaista äärimmäisen harvat friikit enää käyttävät.

Äitini numeropeloista huolimatta pääsin ilman ehtoja seuraavalle luokalle, seitsemännnelle. Numerot eivät niin kovasti parantuneet kuin luulisi, vaikka kertasin suurin piirtein samoja aineita. Ranskankielen jouduin jättämään ja aloittamaan sen sijaan englanninkielen uutena aineena. Luokan taso oli jokseenkin kehno, kun verrataan minun ja luokan keskiarvoja toisiinsa. Todistus oli seuraavanlainen: Käytös 10 (luokka 9,92; käytöksenalennus taisi olla peräti kolmella sankarilla), Huolellisuus 9 (7,87), Edistyksen keskiarvo, kaikki aineet 7,81 (6,88), keskiarvo, lukuaineet 7,64 (6,66), Uskonto 8, Kielioppi, kirjallisuus ja suullinen esitys 9, Kirjallinen esitys 9, Historia, yhteisk 7, Sielutiede ja filosofia 8, Fysiikka 10, Aritmetiikka ja algebra 8, Geometria ja trigonometria 8, Ruotsin kieli 5, Englannin kieli 5, Saksan kieli 7, Voimistelu 7, Urheilu 7, Laulu 10, Musiikin teoria 8. Poissaoloja 18 tuntia. Rehtori on T.A. Putkonen ja luokanvalvoja Inkeri Kaartinen. Koulu jatkuu syksyllä syyskuussa ja kolmantena päivänä kello 9. Kukahan tämä Inkeri Kaartinen oli ja mitä opetti, ei tule minulle ensinkään mieleen. Voiko opettaja, jonka tapaa vähintäänkin joka viikko, jäädä noin huomaamattomaksi? Ilmeisesti voi. Sain  jostakin syystä fysiikasta kympin, vaikka en minä mielestäni sitä mitenkään erikoisesti osannut.

Sylvi-äiti kahteenkin otteeseen käy käräjillä Kuusankoskella toivonaan minun ja Sinin elatusmaksujen korotus. Isän huoltokohtelusta käyvät kertomassa Helena ja Elias. Lopullisessa oikeudenkäynnissä isäni asianajaja sanoo, että Arvin P:n palkka on 65000 markkaa kuukaudessa. Todelliseksi palkaksi kuitenkin todistajana oleva Vuoksenniskan rehtori sanoo 120000. Arvi Pärssisen kyseessä ollen ei rehellisyys ollut niitä ensimmäisiä hyveitä, vaikka hän kirjeissään usein pyytää muita olemaan rehellinen. Sitä paitsi eihän kymmenessä käskyssäkään ole sellaista käskyä kuin ”Älä valehtele”. Meidän osalta tulee pieni korotus kuukausimaksuun, jonka Arvi korvaa, jättämällä lopulta Sanervan oman onnensa nojaan.