Ylioppilaskunnan laulajien Amerikan matkan jälkeen olikin sitten ankara arki edessä. Luvut olivat syyslukukaudelta jääneet kokonaan. Kevätlukukaudella 1966 oli kuitenkin joitakin lukukauden kestäviä kursseja todennäköisyyslaskennasta ja differentiaaliyhtälöistä, joita aloin kuunnella. Todennäköisyyslaskenta luennoitiin ruotsinkielellä, joten siitä oli kaksinkertaista hyötyä.  Asunto löytyi Lumikintieltä Roihuvuoresta.

Suurin into kuitenkin kohdistui tulevaan naimisiinmenoon seuraavana kesänä. Olin siinä seuraamassa isäni jälkiä, joka hänkin meni luokkatoverinsa kanssa naimisiin – minä tosin rinnakkaisluokkalaisen kanssa. Molemmat avioliitot päättyivät sitten eroon; minulla 14 vuotta kestettyään, mutta isälläni 24 vuoden kuluttua. Kyllä joidenkin luokkatovereitteni kesken solmittu liitto on kestänytkin, joten ei se mahdotonta ole.

Amerikan matkalla tuli minulle selväksi, etten osannut englantia nimeksikään. En tiennyt mitä suomeksi tarkoittavat esimerkiksi election tai secretary of the state. Tilasin The Times lehden ja aloin opiskella englantia. Opiskelua on kestänyt siitä lähtien tähän saakka. Voin kuitenkin sanoa, että opin keskinkertaiseksi englannin puhujaksi ja kirjoittajaksi. Lisäksi viisaasti opettelin myös oikean ääntämyksen. Nythän olen jo niin rohkaistunut, että käänsin ainakin luonnoksen Helsingin yliopiston edesmenneen kulttuuriantropologian professorin Karen Armstrongin kansantieteellisen kirjasta Remembering Karelia suomeksi (hänen luvallaan tietenkin). Luulin, että en ehkä sittenkään osaa englantia kovinkaan hyvin, kun muutamille termeille en löytänyt oikein vastineita. Kysyin sitten veljeni vävyltä, joka on sosiologian professorina Tampereella, että kuinkahan ne pitäisi kääntää. Lohdutuksekseni Pertti sanoi, ettei hänkään tiedä niitä suomeksi.

Muutakin tuomista Amerikan matkalta oli. Aloin nimittäin suorastaan vihata matematiikan opiskelua. Sen sijaan kiinnostus musiikkiin kasvoi aina vain. Vaikka olin jo melkein saanut mieskuorosta tarpeekseni, kävin kuitenkin YL:n harjoituksissa enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Kuorohan oli matkan jälkeen aivan huippukunnossa ja pääsi Euroopan yleisradioliiton kuorokilpailussa loppukilpailuunkin. Muuta musiikin esittämistä harrastin Imatralla. Siellä toimi Musiikkikilta, joka laulunhaluisten voimin järjesti kirkko- ym. konsertteja. Sellaisissa minäkin pääsin häivyttämään esiintymiskammoani. Esitinpä yhdessä kirkkokonsertissa Händelin kauniin sopraanoaarian oopperasta Alcina (1735) “Ah! mio cor”, jolla laululla ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, vaikka siinä jumalaan vedotaankin. Siinä sopraano huokailee rakastamansa (miehen) perään, joka onkin häntä pettänyt. Laulu kävi täydestä hartaassa konsertissa, eikä kukaan maininnut tästä pettäjälaulusta, etteikö se olisi sopinut kirkkokonserttiin. Usein arvostelijana Ylä-Vuoksessa oli Martti Pellinen. Hän oli aikoinaan ollut Käkisalmessa soittamassa mykkäfilmeihin eloa pianolla. Matti Pellisen mielitermi arvostelussa oli kurkkuääni. Hän sanoi minulla olevan sellaisen. Ikinä hän ei selostanut, mikä se sellainen kurkkuääni on, jota piti välttää, tai mikä kurkkuäänen korvaisi. Voin sanoa tuon aikaisesta ääneni sijoituksesta, että se oli aivan ihanteellinen ja kuten opettajani Jolanda di Maria Petris sanoi: ”Sinu sijotus oike huva – ei kuka ota sinu se pois.”. Olisiko Matti Pellisen mielestä äänen ollut tultava jostakin muusta paikasta kuin kurkusta?

Vaikka Amerikan matka oli aivan hyvässä muistissa, jo seuraavaa matkaa ruvettiin väsäämään. Lisäksi oli tulossa matkoja Baltian maihin. Kotimaassakin käytiin Raumalla, Porissa ja Vihdssä. (Vähän samoin kävi minun matkojeni työssä ollessani: kävin ensiksi muutaman kerran USA:ssa ja sitten Raumalla, Seinäjoella ja Kiuruvedellä!) Olin ilman muuta menossa mukaan noille matkoille.

Vuonna 1966 kesällä menin naimisiin. Katriina oli myös tulossa Helsinkiin opiskelemaan. Apteekkari antoi lainaa henkivakuutusta vastaan. Sen sijaan minun isäni ei ruvennut edes takaamaan lainaani. Tietenkään ei ollut puhettakaan, että häneltä olisi saanut lainaa. Isäni oli jo piintynyt kitupiikki. Hänen häälahjansa meille oli niin mitätön, etten sitä edes muista, mitä se oli.

Saimme. minä ja Katriina, taas Uffan ja Sanin avustuksella yhden huoneen ja pienen keittokomeron asunnon Leppävaarasta. Talo oli Tarvontielle varatulla alueella ja tehty vuosisadan alussa. Talon nurkalta oli matkaa Tarvontielle viisi metriä. Ei se meitä haitannut, kun oli hyvät unenlahjat. Me asutimme sen huvilan tai talon yläkertaa. Alakerrassa asui vuokraajan tuttu vanhapiika ja toisen puolen olivat vuokraajat varanneet itselleen Helsingin matkojaan varten, he kun vakituisesti asuivat Haapamäellä. Koska olimme myös jonkinlaisia talon vahteja ja talonmiehiä, oli vuokra Helsingin tasoon nähden aivan mitätön: 50 markkaa. Vuokraa ei meidän aikanamme (6 vuotta) korotettu kertaakaan. Huoneessa oli iso puulämmitteinen kakluuni, talvella jäätyvät vesijohdot ja vessa, sekä lukuisa määrä hiiriä, jotka eivät jäätyneet vaan elivät mainiosti. Hiiriä yritimme kyllä vähentää hiirenlitskuin, mutta oli se aika rumaa touhua, veri roiskui.

Matkailu suvun kesken aivan kuin repesi tuon Amerikan matkani jälkeen. Lankoni oli Ruotsissa Trelleborgissa autoja rakentamassa, mutta ei vaimolleen ja lapsilleen onnistunut kolmessa vuodessa hankkimaan minkäänlaista asuntoa. Veljeni kävi seminaarilaistensa kanssa laajalla kiertomatkalla Saksoissa (sekä Itä- että Länsi-), Unkarissa, Itävallassa ym. Vielä suurempi pamaus oli, kun siskoni pääsi vuodeksi American Field Service –stipendiaatiksi Ohion Madisoniin. Sitä ennen hän oli ollut lyhyen aikaa vaihto-oppilaana Ludvikassa pastori Berghardin perheessä. Kun pappi pääsi kesäksi merimiespastoriksi Belgian Gentiin, meni siskoni mukaan kuin esivalmistelemaan kielitaitojansa. Muutkin alkoivat matkustella, eikä ulkomaanmatkoilla päässeet kehumaan oikeastaan kukaan (mitä kehumista on siinä, että on käynyt ”ulkomaillakin”?).

Naimisiin siis mentiin ja yhteen muutettiin. Kävin hyvin haluttomasti luennoilla, mutta hiljalleen sain kyllä kaikista matematiikan cum laudeen kuuluvista kursseista hyväksymismerkinnät. Ainoa aine joka kiinnosti oli todennäköisyyslaskenta. Päätin pyrkiä keväällä 1967 Sibelius-Akatemiaan.

Pyrkimään ei kannattanut mennä kylmiltään. Serkultani sain kyllä seikkaperäiset tiedot, mitä vaadittiin. Jouko-serkkuni oli myös tenttaamassa pääsykokeissa, eikä jäävännyt itseään minunkaan kokeessa. Pääsykokeissa piti tietenkin laulaa, koska olin pyrkimässä yleiselle osastolle pääaineena laulu. Pyrin nimenomaan Jolanda di Maria Petriksen oppilaaksi. Niinpä Jolanda antoi minulle ilmaiseksi muutaman laulutunnin. Liedinä minulla oli Schubertin Doppelgänger, joka oli aika vaativa äänialaltaan ja tulkinnaltaan. Säestäjänä toimi Hjördis Hymander, joka oli Petriksen luottopianisti ja taatusti pätevä. Hjördis jo etukäten sanoi, että minulla on tuossa laulussa hieno tunnelma. Sen sitten lauloinkin. Sitten oli tietenkin prima vista: lykättiin jonkun arkkitylsä suomalaisen säveltämä aivan outo laulu näppeihin. Viideksi minuutiksi pääsi itse tapailemaan laulua ja sitten vain esittämään. Sekin meni aika hyvin. Sitten oli diktaatti: piti viivastolle kirjoittaa määrätyssä sävellajissa jonkun tunnetun laulun melodia ja tahtiviivat tietenkin. Sitä olin myös harjoitellut aika lujasti. Säveltapailussa annettiin outo nuotti käteen ja siitä vain heti hymistelemään. Tenttaajalle oli ilmeisesti yllätys, kun selvisin oudosta nuotista aivan hyvin. Hän joutui kysymään, missä olen oppinut säveltapailua. Kun sanoin, että YL:ssä, sanoi hän tietävästi ”aha”. Pianokappaleena soitin Bachin ranskalaisesti h-mollisarjasta menuetin trioineen. Sekin meni kohtalaisesti. Myös pianossa oli prima vista: pantiin paperi eteen ja senkun alat soittaa. Ilmeisesti pärjäsin aivan tarpeeksi hyvin. Sisään hyväksyttiin sinä keväänä kolme miestä ja kuusi naista. Muut hyväksytyt miehet olivat Kari Kuoppa ja Pekka Pohjola. Kuoppa esiintyi myöhemmin Savonlinnan oopperajuhlillakin. Sisään pyrkijöitä oli noin neljäkymmentä.

Kesällä 1967 teki YL Lapin kiertueen. Minulle oli annettu pieni soolo, koska sen säännöllinen laulaja Heikki Peltola oli matkalla kuoronjohtajana. Kuorolaisia oli mukana 21. Niinpä tätä olisi ollut parempi kutsua vahvistetuksi kvartetiksi kuin kuoroksi. Mutta, kuten Savon sanomien musiikkiarvostelija totesi Puijo-kvartetin konsertin arvostelussaan, että ”kuorossa oli nimensä mukaisesti 50 miestä”.

Matkan selostus löytyy kirjeestäni veljelleni 6.8.1967:

”Lienee äiti saanut kortin minulta Lapista, kerronpa kuitenkin vähän matkastamme. Se kulki aluksi torstaina Helsingistä Ouluun, jossa Ravintola Arinassa oli eräiden YL:istien tarjoama illallinen sekä pieni kepeä laulutuokio vieraiden kunniaksi, saman päivänä olimmekin jo Kuusamossa Rukatunturin kupeella Retkeilymajassa. Seuraavana päivän pidimme konsertin, jossa oli 97 maksanutta. Lauantaina matkasimme Kemijärvelle, jossa kauppala tarjosi päivällisen kauppalanjohtajan ja kauppalanvaltuuston puheen-johtajan säestyksellä, illalla oli konsertti, johon edellä mainittujen lisäksi oli saapunut peräti 25 kauppalalaista.  Sunnuntaiaamuna olimmekin pian Sodankylässä varuskunnassa, jonka omaisten päivää juhlistimme konsertilla, Kaunispäällä pistäydyttyämme pidimme illalla Ivalossa konsertin. Seuraavana vapaapäivänämme kävimme Inari kunnallis-kodissa laulamassa ja aterioitsemassa sekä Kaamasessa Neljän tuulen tuvalla, jossa entisen YL:läisen leski tarjosi savusaunan ja kahvia. Tiistaina puursimme taas Ivalosta Rovaniemelle. Kävimme Lapin lasten sairaalassa laulamassa, sitten seurasi majoittuminen Kenraalinmajalle ja illalla konsertti. Ivalossa oli yleisöä ollut noin 80, sodankylässä 300 ja Rovaniemellä 180. Konsertin jälkeen tarjosi vanha yl:isti Paavo (Paavi) Pitkänen, Rovaniemen KOP:n johtaja kotonaan koko kuorolle = 21 henkeä illallisen. Keskiviikkona huristelimme sitten Rovaniemestä ensin Oulujärven rannalle Oulujoki Oy:n lomamajalle saunomaan ja syömään, ne tarjosivat ja sitten samaa kyytiä Helsinkiin. Koko reitin pituus oli noin 2750 kilometriä. Joku oli laskenut, että kaljaa oli kulunut kuusisataa pulloa koko porukalta seitsemän päivän aikana.”