Bostoniin siirryttiin, kuten sen aikaisessa suomalaisessa mainoksessa kehotettiin. Sitten vielä käytiin avaamassa äänet pienen matkan päässä Portlandissa. Merkittävimpiä tapauksia Bostonille oli, kun kuorotoveri Käiväräiselle tuli virtsaamisen tarve keskellä kaupunkia Commonwealth Avenue:lla 400 metriä ennen hotellia. Ei auttanut muu, kuin pysäyttää bussi ja antaa laiton tilaisuus toimitukseen puiston aidan vieressä. Vaikka moderneja bussit olivatkin, ei niissä ollut sisävessoja. Käiväräinen oli Imatralta kuten minäkin ja tullut ylioppilaaksi parisen vuotta aikaisemmin kuin minä. Kuvakin löytyy, missä hän on Buterin baarissa tulevan valtioneuvoksen ja tulenpalavan hameenalusen Riitta Uosukaisen kanssa, luokkatovereita siis olivat. Pian matkan jälkeen Käiväräinen kuoli.

Amerikassa oli neekereitä. Jotenkin minäkin noteerasin kirjeessäni, jos palveluhenkilökunnan edustaja tai postivirkailija näytti neekeriltä. Ei siinä ollut mitään loukkaavaa siihen aikaan. Vuoden 1932 Iso tietosanakirja kertoo, että Afrikassa ”puhutaan neekereitten kieliä”. Samoin musiikkitietokirja noin vuodelta 1956 kertoo, että Marian Anderson on ”neekerilaulajatar”. Sama musiikkitietokirja ei kerro, että kukaan olisi valkolainen laulaja. Omissa teksteissäni esiintyy sellainen erikoisuus kuin ”neekereitten asuma-alue” ikään kuin jalkakäytävät olisi siellä maalattu mustiksi, että tiedettäisiin missä mennään. Toisen maailmansodan aikana Hitlerin laivojenupotustilastossa lueteltiin erikseen neekereitten lukumäärä, jos heitä oli hukkunut aluksen upottua. Etelä-Suomen sanomat numerossaan 13.4.2015 kertoo tapahtumista 13.4.1965, siis aikaisemmin samana vuonna kuin kuoron matka: ”Neekerit alkoivat marssia Alabaman pääkaupunkiin Montogomeryyn”. Häpeällistä tietenkin oli, että vielä 1990 asiakkaani edustaja Tampereella tokaisi kun käveltiin palaveripaikkaan ammattikoululle  ja ihonväriltään tummempi tuli vastaan: ”kato, lakupekka”.

Konserttitoimisto Columbia Artists oli suunnitellut konserttiohjelmamme ensinnäkin siten, että mukana oli pieniä lähes mitättömiä paikkakuntia ja sitten sitten muutama iso juttu. Pitihän meidät saada laulamaan vaikkapa Hollandissa, vaikka oltiin Amerikan mantereella. Pienillä paikkakunnilla oli joko yliopisto tai muuten vain pieni konserttisali. Yleensä pikkupaikkaan mentiin laulamaan ja lähdettiin pois. Mitään merkittävää ei noista paikoista jäänyt mieleen. Niissä paikoissa kuitenkin meidän pieni kuoromme pääsi enemmän oikeuksiin kuin suurissa monen tuhannen hengen saleissa. Eihän 60-henkisen mieskuoron volyymi ole lähelläkään sinfoniaorkesterin desibelejä. Matkaohjelma oli kyllä hyvin säälimätön. Ei siellä oikein huonokuntoiset olisi pärjänneet. Matkat kestivät kauan ja yöuni jäi joskus kovin lyhyeksi.

Bostonista suunnattiin yhä vain pohjoiseen päin. Lunta oli odotettavissa. Seuraava paikka oli Fitchburg, joka oli ainoa ”suomalaispaikka” matkallamme. Siellähän oli ainakin ollut suomalainen osuusliike ja nyt paljon toisen polven suomalaisperäisiä asukkaita.

Välillä piti tehdä ateriansa eteen töitä. Pysäytettiin matkan varrelle sattuneessa Walthamissa Holiday Inniin. Tietenkin homma oli sovittu etukäteen. Joidenkin kuorolaisten, kuten esimerkiksi minun, piti mennä Innin saunaan, ja mainoskuvia otettaisiin. Jotenkin saunan periaate oli tuolta hotellilta kadoksissa. Saunan lämpötila oli jotain 30 astetta celsiusta, joten ei siellä kovin hikiseksi tullut eikä naama alkanut punottamaan. Sauna-Timon kokemukset eivät olleet lähelläkään,. Sitä paitsi saunaan mentiin alushousuisillaan. Valokuvaaja ikkunan takana hääräsi ja me näyttelimme löylyn ottoa. En myöhemmin kyllä tulosta nähnytkään, mutta kyllä he aivan rehellisesti voivat sanoa, että suomalaiset ylioppilaat testasivat heidän saunansa. Sauna oli niin kylmä, että minä vilustuin ja sain kiusallisen flunssan. Ateria tuli siis minullekin vain hiukan ihon pintaa näytettyäni. Painoin silloin vain 72 kiloa.

Konsertti Fitchburgissa pidettiin – tämä konsertti olikin ainut, jossa suomalaisperäiset olivat enemmistönä. Konsertin jälkeen meidät majoitettiin perheisiin. Meidän muutaman neljän isäntäperheeksi tuli Rekilan perhe, joka oli toisen polven suomalais-amerikkalaisia. Heillä oli sellainen ihme kuin väritelevisio. Lisäksi heillä oli kolme lasta ja kaksi autoa. Sain ensi tuntuman fingilskaan: sellaiset sanat kuin highskoulu, koulubus ja oi-poika tulivat tutuiksi. Rekilan perheessä kaikki osasivat jonkin verran fingilskaa.

Aamulla oli sitten heti lähtö kohti Kingstonia. Siellä alkoi olla jo vuoria. Minun vilustumiseni jatkui, mutta aspiriinin voimalla olin laulamassa konsertissa. Konsertin jälkeen oli pieni illallinen ja cocktails.

Seuraavana päivänä olikin sitten tämän reissun pisin bussimatka edessä, yhdeksän tuntia, määränpäänä Potsdam. Amerikassa saisi mukavan kiertomatkan tehtyä lyhyesti vaikkapa Berlin – Kairo – Potsdam.

Matkan varrelle jäi talviolympialaispaikka Lake Placid jylhine maisemiin. Sitten oltiin Potsdamissa. Säälimätön Usko Viitasen kuvailema ”tappotahti” jatkui: yhdeksän tuntia bussissa ja ensin frakki ja sitten konsertti päälle. Potsdamissa oli musiikkikoulu. Meidät majoitettiin pääasiassa opettajien luo kuten minäkin kolmen muun kanssa. Potsdamissa oli peräti kaksi konserttia. Matkalääkärimme Ruutu vapautti minut toisesta konsertista ja antoi penisilliiniä.

Seuraava kohde olisi Kanadassa, Torontossa 31.10. Torontossa oli perhemajoitus. Iltapalan saimme Finnish Society Clubilla ja sitten lähdin majapaikkaani tällä kertaa vain yksin. Suomalainen isäntäni oli bongannut minut ”Imatra”-kriteerillä, hän kun oli lähtenyt Imatralta joskus niinkin tuoreesti kuin 1950-luvun alussa. Illalla oli suomalaisten meille järjestämä illanvietto. Kaikki tietenkin ilmaista. Majapaikan antajani oli rakentanut, rakennusmiehiä kun oli, kellariinsa saunan. Sitä piti kokeilla ja aivan hyvä se olikin, varsinkin kun talon isäntä tarjosi lisänä viskiä raakana pullosta. Imatran väärätalo eli osuusliikkeen kauppa käsiteltiin pitkin ja poikin.

Tutustuimme Toronton kaupungintaloon ja jopa kaupunginjohtajan työhuoneeseen. Putte Enqvist äkkäsi pöydällä vanhanaikaisen 1800-luvun käyräperäisen tussarin ja tähtäsi sen ohimolleen. Kaupunginjohtajan sihteeri tuli äkkiä paikalle ja pyyteli, että älkää ihmeessä julkaisko tuota kuvaa.

Torontosta jatkettiin Niagara Fallsille, eikä illalla ollut konserttia. Olin jo aikaisemmin kirjeitse sopinut Iowalaisen ystävämme Ruth Mundtin kanssa, että käyn näyttäytymässä hänen tyttärelleen Mary Maelle, hän asui Kanadan puolella, oli Kanadan ranskalaisen kanssa naimisissa ja kaupungissa nimeltä St. Catherines. Niinpä soitinkin heille ja kävin lyhykäisesti heitä tapaamassa. Kielitaitoni osoittautui vielä surkeammaksi kuin se olikaan. Suuret kanavat ja laivat tuli nähdyksi volkkarin ikkunasta.

Ihailimme putouksia, jotka olivat kivenheiton päässä hotellistamme valaistuna meidän kunniaksemme sinisillä ja valkoisilla valonheittimillä. Yö hotellissa Niagaran rotkon vieressä ja sitten taas matkaan. Konsertti oli aivan tuntemattomassa paikassa Clarionissa. Useimpien tällaisten paikkojen nimet eivät nykyään herätä enää mitään mielikuvia. Kuoro sisään, laulut ulos, aplodit, pieni illanvietto ja matka jatkui. Oltiin siis rutinoituja.

Sitten alkoi määränpäinä olla vähän tunnetumpia paikkoja. Seuraava konsertti olisi Detroitissa ns. merkittävämmässä paikassa. Sitä ennen oli kuitenkin meille tellätty konsertti jossakin lähistön pikkupaikassa nimeltä Adrian. Sinne oli vain 54 mailin matka Detroitin hotellistamme Fullerista. Adrianissa olivat muutamat kuorolaiset aika heikossa hapessa: kaksi kuorolaista lähes pyörtyi lavalle ja  kolmas oksenteli. Alkoholin nauttimisen oikeaa ajoittamista piti taas Enstin kovistella. Fuller-hotellissa oli muuten Ohukainen ja paksukainen –elokuvista tutut seinästä alas laskettavat sängyt. Poikkeuksellisesti ei hotellihuoneessa ollut radiota eikä televisiota. Alkoholin voima ei YL:ssä kuitenkaan päässyt niin mahtavaksi, kuin mitä Kim Borg kuvailee muistelmissaan Baltian matkastaan 1930-luvulla YL:n kanssa ja konsertista Riiassa: ”Jo Tartossa kuoro juhli reippaasti – kun nyt kerran oltiin ulkomailla - Palmgrenin suloisessa Tuutulaulussa puhaltavat bassot matalaa äffää, ’tuutituuti’. Jo pelkästään sisäänottoilmasta oli tulla känniin.”

Vaikka Detroit suurkaupunkina oli jo silloin hiipumaan päin, niin Masonic Auditorium oli entisensä. Sinne oli tullut maksavaa yleisöä noin 3700 henkeä. Tämän vapaamuurareitten temppelin sali on vieläkin olemassa ja mitoiltaan USA:n kärkipäässä. Aloin olla jo melko täytetty illanvietoista ja jätin Skandinavian clubin tilaisuuden väliin. Seuraavana aamuna olisi aikainen lähtö ulkomaille Hollandiin. Kun vapaata aikaa ei ollut, niin mielikuvat tästä suurkaupungista olivat silloin: ”On jo keskiyö. Detroitiin on jostakin laskeutunut paksu savuverho, on vaikeata hengittää ja ilma haisee savulle, jostakin kuului laivan sireenin huuto ja kadulla autot jaksavat aina vain jyrrätä, soittavat torviaankin. Suihkukone on lähdössä jossakin, kohta lentää varmaan tästä yli. Kun ylhäällä on kylmä, tekevät koneet valkeita sumuvanoja ilmaan, jotka seisovat paikallaan pitkään.”

Kirjeestäni 6.11. selviää, että olen onnistunut kuluttamaan matkalla kahden viikon aikana rahaa 12 dollaria. Mieleen tuli, että voinpa lopussa ostaa jotain tuliaisia.

Detroitin jälkeen suurempia paikkoja oli Chicago. Sieltäkin olin  löytävinäni neekereitten asuma-alueita, vaikkei savimajoja ollutkaan. Konsertti meni samaan tahtiin kuin ennenkin monituhatpäisen yleisön osoittaessa seisaaltaan suosiotaan.

 Chicagon jälkeen oli kaksi ”vapaapäivää”, toisin sanoen ei konsertteja vaan vain harjoituksia. Matkamme ainoa junataipale vei kuoron omassa vaunussaan Chicagosta Minneapolisiin kunhan edellisenä iltana oltiin selvitty English Swedish Engineer Clubin yltäkylläisistä ruoka- ja juomatarjoiluista. Matkaa Morning Zephyr-nimisellä junalla taitettiin 699 kilometriä noin seitsemään tuntiin. Chicagossa jätettiin hyvästit busseillemme ja niiden kuljettajille Sibelius-mitalin kera.

Minneapolisin asemalla oli sitten vastassa jo noin vuodesta 1946 lähtien avustuspaketteja Tuupovaaraan lähetellyt Ruth Mundt miehensä ja arkkitehtipoikansa Jerryn kanssa. Pakettien lähettelyn jälkeen heistä tuli sittemmin perheen kirjeystävät ja jopa Ruth Mundtista nuoremman sisareni kummi 1949 – siskoni yhdeksi nimeksikin laitettiin Ruth.

Minneapolisissa oli tiukat harjoitukset. Olihan tulossa ehkä kuoron vaativin esiintyminen Erik Bergmanin Rubaiyat-teoksen mieskuorona. Jussi Jalas tulisi johtamaan konsertissa Minneapolisin sinfoniaorkesteria. Jussi Jalas oli Sibelius-Akatemian kapellimestariluokan opettaja jo vuodesta 1945, mutta päättäisi siinä virassa juuri tänä vuonna. Lisäksi Jalas oli johtanut Suomen kansallisteatterin ja oopperan orkestereita. YL ei minun aikanani vielä ollut laulanut kovinkaan montaa kertaa orkesterin kanssa, joten se oli uutta. Lisäksi Jussi Jalas johti kuoroakin kuin orkesteria: lyönti ei ollut kuvailevaa, vaan aivan oppikirjan mukaista tahtilajista riippuen. Ensti Pohjolahan johti kuoroja aivan omaan erikoiseen tyyliinsä. Tyyli ei ollut lähelläkään Fougstedtin Kuoronjohtajan oppaan neuvoja. Esimerkiksi Ensti pisti laulun alkuun monesti ”säikäyttämällä”, eikä siten että olisi lyönyt ikään kuin edeltävän tahdinosan viimeisen lyönnin. Enstin käden liikkeet antoivat kyllä rytmin, mutta vain joskus harvoin rytmi esityksessä oli toinen kuin harjoituksissa. Periaate oli, että nyanssit, painotukset, rytmit ja fraseeraus opeteltiin harjoituksissa valmiiksi. Esityksessä koneisto pantiin vain käyntiin ja sillä siisti. Näin oli lähes pakko menetellä, olihan kyseessä kuitenkin amatöörikuoro – tosin mukana oli montakin musiikkia opiskellutta. Enstin lyönnistä erotti kyllä tärkeimmät kohdat, mutta vaikea olisi hänen johtamisensa perusteella kirjoittaa kuoronjohdon oppikirjaa.

Jussi Jalas siis harjoitutti kuoroa. Minneapolisissa olisi esitetty Bergmanin Rubaiyat aikaisemminkin, mutta tarpeeksi taitavaa kuoroa ei ollut löytynyt. Kun kyseessä on Persiaan sijoittuva runoympäristö, niin ensiksikin orkesterissa oli mukana muutama eksoottisempi soitin ja rytmeissä esiintyi tuhkatiheään viisijakoista tahtilajia. Joka tapauksessa kuoron laulaminen vaati melkoisesti tarkkuutta. Bergman oli muutenkin säveltäjänä ilkeä. Kun myöhemmin olin Sibelius-Akatemiassa, lauloin laulun ykköskurssissa Bergmanin laulun ”Jag är höstens vind”. Se oli lähestulkoon 12-säveljärjestelmää, mutta hiukan romantisoituna. Sen laulun lopussa oli salaluukku. Melko atonaalisen säestyksettömän kadenssin jälkeen pitää laulajan päätyä cis-säveleeseen. Bergman halutessaan laulunsa esittäjiksi säveltarkkoja laulajia antaa sen jälkeen pianosta cis:sin, joten oli äärimmäisen helppoa huomata, oliko laulajan cis sama kuin pianossa. Tämän laulun taltioinneista jopa Jorma Hynnisen tekemästä löytyy yksi virheellinen sävel.

Usko Viitanen kirjoittaa muistelmissaan, että ”kuoro jännitti maestron tuloa”, kertoessaan Minneapolisin konsertista. Tämähän ei pitänyt ensinkään paikkaansa, tämä jännittäminen. Ei ainakaan minun kohdallani. Meillä oli tehtävä ja sen me teimme. Ei meillä pelätty.

Jussi Jalas kirjassaan Elämäni teemat (toim. Olavi Lehmuksela) kertoo Minneapolisin konsertista:

” …New Yorkista tein aluksi lyhyitä konserttimatkoja, joista ensimmäinen suuntautui Minneapolisiin. Tämän konsertin ajatus syntyi siten, että Minnesotan yliopiston konserttimanageri Jim Lombard oli Helsingissä Sibelius-viikolla kuullut johtamani Erik Bergmanin Rubaiyatin barytonisoololle, mieskuorolle ja (viuluttomalle) orkesterille. Hän ihastui teokseen siinä määrin, että halusi sen omaan konserttisarjaansa heti kun tulisin Yhdysvaltoihin. Kun sitten kävi niin onnellisesti, että YL oli siellä yhtä aikaa kanssani, lyötiin kauppa kiinni. Konsertin alussa kuoro lauloi Ensti Pohjolan johdolla oman osastonsa, ja väliajan jälkeen minä tein Rubaiyatin (solistina Usko Viitanen) sekä Sibeliuksen Vapautetun kuningattaren. Rubaiyat laulettiin ruotsiksi, ruotsinkieliseen tekstiin se on sävellettykin, ja YL:läisten kieli kääntyi mainiosti tekstiinkin.”

Vielä kuin ihmeenä sain vierestä seurata Jussi Jalaksen pianistintaitoja. Hän muina miehinä soitti flyygelillä orkesteriosuuden suoraan partituurista. Viivastoja allekkain oli enemmän kuin raiteita Helsingin rautatieasemalla.  Toinen kuorokappale oli Sibeliuksen Vapautettu kuningatar. Jos Sibeliuksella olisi enemmän kuoro-orkesteri-teoksia, niin tämä kappale pudotettaisiin ensimmäisenä joukosta pois. Sen rytmi tuntuu banaalilta ja orkestroinnista ei löydy mitään erikoista. Jo tuona aikana minusta tuntui tuo esitettävä kappale melko mitättömältä. Niin se tuntui silloin yleisöstä ja arvostelijoista Minnepolisissakin. Yleisöä oli taas tuhatmäärin mukana perheystävät Mundtit, joiden kanssa sitten vietin hotellissa olevassa Havaijilaisessa ravintolassa, Waikiki Barissa, myöhäisen iltahetken. Baarissa oli kiusallinen valaistus, joka sai hiuksistani puvun takille pudonneen hilseen loistamaan pieninä kirkkaina tähtinä. Todella ikävää. Lisäksi minulle tarjottiin vain mehua, koska olin alaikäinen. Mundtit tiesivät tämän, koska tiesivät syntymäaikanikin.

Minneapolisista oli kuorolla lento Denverin kautta San Franciscoon. Siitä tuli minun ensimmäinen matkani suihkukoneessa. Kalliovuoret lentokoneesta nähtynä olivat komeat. San Franciscossa sää oli aivan kesäinen. Päivä oli 11.11.1965 ja illalla olisi konsertti – mitäpä muutakaan.