Kesä 1970 kului hiljalleen, mutta työn merkeissä. Tästä tuli ensimmäinen kesä, jolloin minulla ei ollut kesälomaa. Mutta olin lomaillut jo tarpeeksi, joten ei se haitannut.

Uusi lapsi varttui äitinsä kohdussa lähes normaalisti. Supistusten takia sai Katriina kuitenkin reseptillä naurettavan halpaa lääkekonjakkia. Se ei maistunut paljon jaloviinaa kummemmalta, mutta sai pinkeän kohdun kireyden vähän herpaantumaan. En minä sitä niin paljon juonut, koska Katriinalle piti riittää 3-5 ruokalusikallista päivässä.

Elintason muutos parempaan päin alkoi näkyä äitini elämässä. Hänellä oli avustettavanaan Elias, Helena ja Sini sisareni, mutta hekin kattoivat vajauksen pääosin lainoina ja sosiaalisina tukina. Niinpä äitini aloittaa yli kymmenen vuotta kestävän matkailukautensa tekemällä laajan huvimatkan Itävaltaan Sveitsiin ja Saksaan. Matkalle lähtee peräti viisi naista, joista yksi on sisareni Sini, jonka matkan äitini lähes kokonaan kustantaa. Matka on nimenomaan kulttuurimatka konsertteineen ja museoineen. Äitini asennoituu aivan paikallisen tavan mukaan, eikä hänelle viini suinkaan ole kammotus, vaan mainitsemisen arvoinen nautintoaine.

Veljeni Elias muuttaa Kolarin kunnallisen keskikoulun musiikin ja uskonnon opettajan toimesta Kokkolaan oppikoulun opettajaksi lähinnä opettamaan musiikkia. Hänen suljettuaan lyseon oven Joensuussa 1955 ja palatessaan kansakouluun, palaa hän nyt takaisin oppikouluun mutta opettajan roolissa. Lisäksi hän opettaa musiikkiopistossa painonsoiton alkeita, joten palkka on hyvin kohtuullinen esimerkiksi minun Postipankista saamaani verrattuna. Ehkä jokin oire kärhämistä Kolarissa on se, että hänen ensiksi erikseen pitää pyytää työtodistus ja toiseksi että työtodistuksesta puuttuvat ahkeruuden, ammattitaidon ym. arvosanat ja suositukset.

Siskoni Sini asuttaa siis Leppävaaran huvilan yläkertaa ja me alakertaa. Vuosi yleisellä osastolla Sibelius-Akatemiassa riitti hänellä siihen, että pianonsoiton taidon kehityttyä hän siirtyi syksyllä 1970 musiikinopettajalinjalle. Sen myötä tuli uusi soitinaine, viulu, johon Sini oli kaksin verroin ihastunut – tosin se toinen oli hänen opettajansa Erkki Lasonpalo.

22.8.1970 olimme iloisesti juhlimassa Mäkysillä ja oltiin jo lähes pikkutunneilla. Sitten tuli päähäni, että lähdetäänpä nyt jatkoille vaikkapa meille. Katriina kuitenkin toppuutteli ja sanoi, että jospa soitettaisiin taksi ja mentäisiin jatkoille Eiran sairaalaan. Sieltä oli Espoo hankkinut muutaman synnytyspaikan. Joku toinen sai soittaa taksin, koska olin niin hermona ja sitten mentiin. Kun oletettavasti menisi vielä vähän aikaa, niin läksin Leppävaaraan nukkumaan. Asiat etenivät kuitenkin niin sukkelasti, että kun aamulla 23.8.1970 tulin sairaalaan, oli kaikki jo ohi ja uusi hauras ihminen syntynyt. Kun kotiuttaminen sitten muutaman päivän perästä tapahtui, ajettiin taksilla Leppävaaraan. En ole ikinä pelännyt taksissa niin paljon kuin sillä matkalla. Taksi tuntui milloin tahansa törmäävän muihin kulkijoihin.

Siinä sitten alettiin opetella lastenhoitoa. Lapset ovat onneksi vahvaa tekoa ja kestävät melko ymmärtämättömänkin kohtelun. On outoa, että ensimmäinen lapsi syntyy perheeseen, jossa ei ole ennestään ollut lapsia. Niitten tavat piti vain opetella.

Lapselle piti keksiä nimi. Työnimenä oli ollut pitkään Tiina, mutta kun meidän lapsi näytti niin erikoisen kauniilta, ei sille voinut antaa niin tavanomaiselta kuulostavaa nimeä. Myöskään äidin tai mummojen nimiä Katriina, Kerttu tai Sylvi ei haluttu käyttää. Niinpä keksittiin nimi Kristiina. Mutta Kristiina oli aivan liian pitkä kutsumanimeksi. Olimme lukeneet Kersti Bergrothin hyvin vaatimattoman näytelmän Anu ja Mikko. Siinähän sitä olisi jatkuvuutta. Jos ensimmäiselle pantaisiin nimeksi Anu, niin seuraava voisi olla Mikko. Mikkoa ei kylläkään koskaan tullut, mutta emme me lapsen sukupuolelle myöhemminkään mitään tavoitetta asetettu – turhaahan sellainen tavoite olisi joka tapauksessa ollut.

Kesä läheni loppuaan ja yksi mörkö oli vaanimassa, nimittäin armeija. Olin käyttänyt jo kaksi mahdollista lykkäystä ja palvelukseen oli astuttava seuraavana vuonna. Niinpä elokuussa kävin kysymässä, olisiko mahdollista olla toimessa seuraavan vuoden helmikuuhun saakka. Ihmeekseni siihen suostuttiin ja vieläpä niin, että armeijan jälkeen voisin palata samantapaiseen toimeen. Tosin kamreeri väläytteli mahdollisuutta markkinointipuolelle, mutta se jäi vielä mietintään.

Kun nyt olinkin vakinaisen roolissa Postipankissa, tuli mukaan myös työnantajan järjestämä erikoiskoulutus. Ensimmäiset kurssit olivat operaattoriorientoituneita. Kävin systeemi 360 peruskurssin 7.-11.12.1970. Arvosanani oli sillä kurssilla A ja sijaluku neljäs 96 osallistujan joukossa. Sitten seurasi DOS-operaattorikurssi, jossa arvosanani oli A 100% ja sijaluku 1, osallistujia oli 29. Näytti siltä, että minulla oli alalle taipumusta.

Armeijaan meno oli minusta vastenmielistä, mutta ei niin vastenmielistä, että olisin pyrkinyt aseettomaan palvelukseen. Semmoisia miehiä katsottiin siihen aikaan pitkään. Kun monet kavereista olivat selvinneet, niin miksen minäkin.

Menin helmikuussa 1971 – 14. pnä – varusmiespalvelukseen. En joutunut kovin kauaksi Espoon Leppävaarasta: aloituspaikka oli Obbnäs – kukaan ei sanonut sitä Upinniemeksi, vaan Öbikseksi. Helsingin kauppatorilta alokkaat kuskattiin kasarmille vihreissä kuorma-auton lavalle asetetuissa kopeissa varuskuntaan. Jännitin sitä alkua kovasti. Viimeisen siviilikahvikupposen kävin nauttimassa siinä Postipankin vieressä olevassa savuisessa baarissa, jossa olin tottunut jo töissä ollessakin käymään. Oli talvi ja kylmää. Kuorma-autot kauppatorilla odottelivat kuljeteltaviaan ja alikersantit karjuivat, minne mikin oli menossa, ja minkä auton lavalle kunkin piti istahtaa. Alku oli hankalaa, ennen kuin tottui. Se kuitenkin helpotti, että kun upseerioppilaat palasivat varuskuntaan, heidän joukossaan oli Kauko Metsä – ihan totta, se on miehen nimi – vanha YL-kuorokaveri.

Alokasaikana jouduimme kirjallisiin kokeisiin, joissa hylätyt saivat jäädä kasarmin lattioita luuttuamaan ja muut pääsivät lomille. Piti selostaa IT-tykin laukaisumekanismi. Kauko Metsä korjasi pitkähkössä lomakokeen vastauksessani yhden pilkkuvirheen, ja kehtasi vielä kirjoittaa alle, että vastaus ei ollut pilkulleen oikein.

Oli siellä myös kokelaana eräs teatterikoululainen, Kouki nimeltään, joka veti koko kokelasaikansa samaa sotaista pokkaa, ja sen pokka kyllä piti. Ehkä Kouki tykkäsi tästä roolista erikoisesti. Ei tosin minulla hänen kanssaan mitään vaikeuksia tullut, kun kohta äkkäsin hänen koko ajan näyttelevän. Samainen Kouki esiintyi myöhemmin TV-ohjelmassa jatkosodan aikaisena sotilaana, joka oli juuri saanut Mannerheim-ristin ritarin arvon ja sen mukaiset rahat, ja tapahtumapaikkana, missä ryypättiin, oli Valtionhotelli Imatralla. Hyvin Kouki sen roolinsa osasi varusmiespalvelun jälkeenkin.

Alokaskaverinani oli muun muassa Risto Vilhunen, joka nyttemmin tituleeraa itseään Leonardo da Vilhuksi. Hyviä hänen maalauksensa ovatkin, varsinkin ne ruskeat ladot ja taivaanrannat. Abstraktit kuviosommitelmat (yleensä ympyrään sotkeutuneet) olivat vähemmän mielenkiintoisia. Kävin Kuopiossa hänen näyttelyssäänkin. Ei hän kyllä armeija-aikanaan mitään maalannut, eikä edes sanonut, että hän on taiteilija.

Varusmiesajan alku oli kankeaa kuin kulttuuriviikot Öllölässä. Ei merkinnyt mitään, mitä olit ollut siviilissä: nyt olit vain tyhmä moku alimmalla askeleella ja jalkahiki haisi. Joku varatuomarikin oli meillä joukossa, mutta samanlainen moku se oli kuin muutkin. Tosin hän hävisi minulle aina shakkipelissä vaikka hänellä oli leveämpi leuka. Tottuminen nukkumaan kymmenhenkisessä kämpässä ei sen sijaan tuottanut vaikeuksia. Haisu oli sen mukaista, kun kunkin suoliston piti totutella armeijan ei aivan niin hygieenisesti valmistettuun ruokaan ja hernekeittoon. Päivän ohjelman jälkeen oli niin väsynyt olo, ettei muuta kuin nukkumista voinut ajatella. Tosin joillakin oli perintönä siviilistä huumeiden käyttö tai juopottelu, johon armeija toi ikävän tauon. Muutamat siitä saivat sitten rangaistuksiakin, kun kasarmille palatessaan olivat viime hätäänsä Kirkkonummen kaljabaareissa napanneet sen minkä varat sallivat.

Minä kun olin jo ukkomies (niin silloin sanottiin) jouduin toisenlaisiin vaikeuksiin. Vaikka Leppävaara oli suhteellisen lähellä, ei sieltä niin vain Katriina voinut lähteä tapaamisiin Obbnäsiin kuusikuukautisen Anun kanssa. Katriina kuitenkin niitä matkoja järjesti: lastenvaunut bussiin tai junaan ja sitten sotilaskodin ominaishajussa piti hoitaa perhesuhteet. Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat pahimmat. Lienee puhelimessa (ei ollut kännyköitä) yleisin sana ollut ”vituttaa”. En minä alussa niin kovin viihtynyt. Kouluttajina olivat yleensä alikersantit, joilla oli takanaan pettymys siitä, että etteivät olleet päässeet upseerikouluun. Kokelaat (molemmat) olivat sivistyneempää tasoa, eikä heidän kanssaan tullut vaikeuksia.

Sain harjoitella laulua patterille varatun kasarmin koulutusluokassa, koska olin vieläkin Sibelius-Akatemian kirjoilla. Opit tarttuivat minuun melko nopeasti, joten outoutta kesti vain nuo tuskastuttavat ensimmäiset pari viikkoa. Sitten se alkoi lutviutua ja kasarmin hajuun voi tottua ja sunnuntaiaamuisin tarjottu kahvimukillinenkaan ei enää maistunut niin pahalta, eikä varsinkaan aiheuttanut välitöntä ripulia.

Merkittävä seikka oli vessassa käynti. Siellä ei ollut yksityisyyttä. Kymmenen pyttyä vierekkäin ilman väliverhoja. Niinpä minulta kesti viikon, ennen kuin raskaampi lasti oli siellä luovutettava – niin sekaisin elimistöni oli, mutta sunnuntaiaamun öljyisen makuinen armeijan kahvi viimein laukaisi pattitilanteen päästäen panoksen ponnekaasujen voimalla ulos. Kahvi muuten maistui siltä kuin se olisi kierrätetty Pauligin kahvinpaahtimon lattialta muiden roskien kanssa vielä kerran käytettäväksi. Ehkäpä tämä tasoero takasi sotilaskotien suosion, koska siellä sai aina tuoretta uutta oikeista kahvinpavuista keitettyä ja taatusti rasvaisia munkkeja. Alussa kuitenkin jopa sotilaskotiin lähtöön piti hakea lupa, ja lupa heltisi, jos osasi tunnistaan sekä maavoimien että merivoimien arvomerkit. Mehän olimme laivastoasemalla, joten kommodorin laatat piti tuntea, vaikka niin isoa herraa en ikinä siellä nähnytkään. Isoin merivoimien herra, jonka tapasin, oli pursimies, joka jalkautuneena vastaa vääpeliä. Kauluslaattojen tunnistaminen oli silloin maailman tärkein asia ja kaikkein tyhminkin moku sen tajusi: jos et tunne laattoja, ei ole asiaa sotkuun.

Tässähän kauluslaatta-asiassa mokasin myöhemmin 1971, kun RUK:n kuraattori saapui Haminassa seuraamaan kuoron harjoituksia, joita minä johdin, ja kun en nähnyt silmälasien kanssa nuotteja, niin ne (silmälasit) olivat taskussa ja puhuttelin tavallista luutnanttia everstiluutnantiksi, kun minusta ne ruusukkeet näyttivät niin suurilta likinäköisissä silmissäni. Myöhemmin tapasin kyllä oikeita everstiluutnantteja ja säännön mukaan ne olivat paljon lihavampia, joten se havainto auttoi myös ruusukkeiden tunnistamisessa: lihava mies ja kaksi ruusuketta, se on everstiluutnantti; laiha mies ja kaksi pientä ruusuketta – se on luutnantti. Poikkeuksena on tietenkin serkkuni Sakari, joka on ilmavoimissa everstiluutnantti ja hoikka.

Nythän minäkin voin panna kaksi ruusuketta laattoihini, kun olen luutnantti reservissä. Siinä asussa minä esiinnyin pianistina lotta-asuun puettujen kahden opettajattaren kanssa Kärkölän kokoomuksen 50-vuotisjuhlissa, mutta vähintäänkin yhtä lihavana kuin everstiluutnantit minun varusmiesaikanani – Ilkka Suominen oli puhujana, mutta hän, jos kuka, oli vieläkin lihavampi, vaikka ei ollut edes everstiluutnantti vaan pelkästään lihava.