Väärinymmärretyimpiä pianosonaatteja on Beethoven ns. Kuutamosonaatti. Ensinnäkään Beethoven ei ole antanut sonaatille sitä nimeä, vaan myöhempi saksalainen runoilija Rellstab. Ihailemani pianisti unkarilainen Andras Schiff kuvailee tuota sonaattia järkeenkäyvästi englanniksi You Tubessa. (Andras Schiffiä kävin kuuntelemassa New Yorkissa Lincoln Centerissä vuonna 2000, silloin hän soitti tosin Bachia).

Yleensäkään Beethoven ei antanut mitään lisänimiä millekään kappaleelleen. Tämä sonaatti on yksinkertaisesti Sonaatti numero 14 E-duuri opus 27 no. 2, ”Sonata quasi una fantasia”. E-duuri ei suinkaan tarkoita sitä, että joka ainut sointu olisi E-duuria, vaan sitä, että kappale alkaa E-duurissa. Voi se kyllä päättyäkin ja usein päättyykin samassa sävellajissa kuin alkaakin. Edellinenkin sonaatti, op. 27 no. 1 sai saman otsikon ”quasi una fantasia” . Yksinkertaisesti tuo tarkoittaa sitä, että kappale on sävelletty melko vapaasti, mutta kuitenkin jotenkuten sonaattimuotoon sovitettuna. Sonaattimuoto on länsimaisen musiikin ylväimpiä muotoja. Siitä saa käsityksen kun laulaa laulun ”Hämä- hämähäkki kiipes langalle” –  siinä meni esittelyjakso. Sitten tulee kehittely ”tuli sade rankka hämähänkin vei”. Uusi teema ”aurinko armas kuivas satehen” ja sitten taas kertaus ”hämähämähäkki kiipes uudelleen”. Eivät nämä termit ja muodot sen ihmeellisempiä ole.

Op. 27 no. 2 sonaatin kuuntelin ensimmäisen kerran tietoisesti vuonna 1960, kun matkustin sisareni Sinin kanssa Tampereelta Hämeenkyröön linja-autossa. Aika lailla sain sanoja haaskata, ennen kuin autonkuljettaja uskoi, että Sini oli silloin alle kaksitoistavuotias ja hänen pitäisi päästä matkustamaan lastenlipulla. No pakkohan se oli kuljettajankin uskoa, koska meillä ei ollut rahaa muuhun kuin lastenlippuun. Olimme menossa isämme mökille Hämeenkyröön. Avioeron vuoksi me pienemmät lapset asuimme erillään isästämme, mikä oli hyvä asia. Kesäksi kuitenkin piti päästä isän luokse- en tosin itse sitä mitenkään toivonut vaan isä. Kummallista kyllä ettei kuljettaja vaihtanut kanavaa, kun alkoi tulla konserttimusiikkia. Ehkä syynä oli se, että radiossa silloin kanavia oli vain kaksi ja rinnakkaisohjelmaa soitettiin vain päivällä, nyt oli ilta.

Eräs seikka Schiffin selostamana tuli kuitenkin selväksi. Sonaatin ensimmäisessä osassa on (käsikirjoitus on säilynyt) merkintä ”e senza sordini”. Schiffin mielestä tämä on kaikkein väärinymmärretyin merkintä. Se ei tarkoita, että soitetaan koko kappale ”una corda”, mutta se tarkoittaa sitä, että pedaalin, jolla voi vaimentaa tarvittaessa äänen, pitää olla koko ajan pohjassa, eikä yhtään vaimennusta tarvita. Uusilla kaikuisilla pianoilla tämä voi aiheuttaa hankaluuksia, mutta Schiff ehdottaa, että pedaali painetaan puoliväliin, jolloin ääni vaimenee vain osittain, mutta ylä-äänet soivat. Kerta kaikkiaan hieno oivallus.

Silloin vuona 1960 ihailin kovasti soittajaa (nimeä en muista), joka osasi kilkuttaa kappaleen aikana nopeasti ja aina päätti kuudestoistaosat merkille pantaviin sempre forte kahdeksasosiin. Kysyin tästä koulumme pianistilta Timo Markkaselta (nykyisin Koski), oliko se vaikeaa. Ei kuulunut olevan vaikeaa. Mutta ei Timokaan osannut sitä Presto agitato –osaa soittaa. En muuten minäkään edes vielä nyt.

Siis meillä ei ole kuutamosonaattia, mutta mahtava sonaatti kaiken kaikkiaan. Alun osaa jokainen vuodenkin pianoa opiskellut soittaa. Sitten alkavat mahtavat vaikeudet, joista ehkä selviää kymmenessä vuodessa. Yksinkertainen kappale, mutta täynnä ulottuvuuksia ja virtuoosinen Presto agitato kruunaa kaiken. Eläköön Beethoven ja kuutamottomuus.