Koko kouluajan kestävänä oli minulla ainakin kerran viikossa häpeän hetki. Vaikka sen tiesi etukäteen, oli tapaus joka kerta yhtä ikävä. Voimistelu- ja urheilutunneilla pelattiin melko usein joukkuepelejä. Kaksi joukkuetta piti saada aikaiseksi. Opettaja määräsi joukkueen johtajat, jotka sitten rivistä valitsivat kukin vuorollaan oman joukkueensa pelaajat. Valitsijoiksi otettiin opettajan mielestä parhaat kaksi oppilasta. Tietysti kun piti saada paras mahdollinen joukkue, niin taitavimmat valittiin ensimmäisinä. Minua ei koskaan valittu ensimmäisten joukossa. Oikeastaan minua ei edes valittu, vaan parin viimeisen oppilaan kohdalla oli vain mentävä siihen joukkueeseen, joka oli vuorossa. Olin aina niiden parin viimeisen joukossa, ja joukkueiden hiljalleen koostuessa aloin katsella aina vain enemmän urheilutossujeni kärkiä.

Koska minulla ei ole toisessa silmässä näkökykyä kuin kymmenesosa normaalista, ei minulle kehittynyt oikeastaan ensinkään kolmiulotteista näköä. Niinpä varsinkin pallopeleissä olin melko avuton. Voimistelu- ja urheilunumeroni oli aina se seiska. Ei riittänyt sekään, että neljätoistavuotiaana pystyin pyöräilemään vaikkapa 190 kilometriä päivässä. Tosin oppikoulun ensimmäisillä luokilla pääsin voimistelussa jopa kiitettävään. Tämä johtui siitä, että vanhin veljeni treenasi minun kanssani jo viisivuotiaasta saakka kaikenlaisia liikkeitä nojapuilla ja rekillä. Välineet oli hän itse pystyttänyt pappilan pihalle. Sitten kuitenkin tahti hiipui, kun ei enää ollut treenaajaa, ja vaivuin sinne seiskan tienoille. Kuudenteen oppikoululuokkaan saakka olin vuotta nuorempi kuin luokkatoverini, joten siitä johtui myös jälkeen jäämiseni voimailusaralla.

Tuo joukkueiden valintatilanne oli todella sietämätön, kun aina tiesi, että sinä olet viimeisiä, jotka peliin kutsutaan. Esimerkiksi koripallossa tuskin kukaan syötti palloa minulle, kun tiesi, etten saa sitä kiinni. Jääkiekossa piti vain parhaansa mukaan väistellä kiekkoa, kun mitään suojuksia ei ollut. Pesäpallossa en yleensä osunut syötettyyn palloon. Voimistelunopettaja Saksasen mielilajissa, jääpallossa, osuin palloon ehkä kaksi kertaa talven aikana.

En tiedä, onko vielä nykyäänkin käytäntönä tuollainen jatkuva huonompien oppilaiden nöyryyttäminen. Jo kouluaikana tiesin käytetyn valintamenetelmän olevan kaiken tasapuolisen kohtelun vastainen. Jako kahteen olisi ollut oikeampi. Jos tuo nöyryytys olisi jäänyt vain voimistelusaliin, olisin ollut onnellisempi. Se kuitenkin heijastui muuhunkin elämään, jossa nämä valitsemaan päässeet olivat ikään kuin johtavemmassa asemassa, kuin me hännänhuiput. Minä en koskaan päässyt valitsemaan. Olisipa ollut vaikka fysiikan tunnilla samanlaiset valinnat. Minut olisi otettu valitsemaan fysiikan joukkue ilman muuta, koska minulla oli kymppi fysiikasta. Siinäpä olisivat saaneet häpeillä vitosen oppilaat, kun he vain armosta olisivat päässeet joukkueeseen.

Olenkin nykyään kehunut olleeni hyvin taitava urheilija koulussa varsinkin koripallossa, koska minut valittiin aina maalivahdiksi.