Jouluna 1955 kokoontuu peräti kuusi sisarusta ja äitimme joulunviettoon veljeni Raunon luo Mannervaaran koululle hänen viiden huoneen kotiinsa. Vietetään kunnon pimeä joulu öljylamppujen loisteessa, joista kirkkain on 12-linjan lamppu. Jostakin syystä koulua ei oltu sähköistetty, vaikka sähköt muuten olivat käytössä Tuupovaarassa. Jopa kirkonkylässä tienristeyksessä oli yksi katulamppu jokseenkin turhaan, koska yöllistä liikennettä ei Tuupovaarassa ollut. Koulun ohitse kulki noin viisi autoa päivässä.

Olinpaikoista tehdään kaikenlaisia suunnitelmia: Sanervan piti olla Kajaanin tyttölyseossa kevätlukukausi. Vuoden alussa Sanervan kanssa matkustamme muutama päivä etukäteen Kajaaniin. Sitten äidilleni tapahtuu onnettomuus Joensuun asemaravintolan jäisillä portailla, kun hän on palaamassa Sinin kanssa Mannervaarasta. Hän kompastuu ja murskaa kokonaan toisen polvilumpionsa. Nyt siis minä jään yksinään Kajaaniin Nurmikadulle kuukaudeksi ja Sanerva saa jatkaa sittenkin takaisin Helenan seuraksi Tampereelle. Sini majoittuu äidin sairaalassaolon ajaksi ensin Joensuun pappiloihin ja sitten tuttaviemme Suomeloitten luokse. (Suomelan pojat muutama vuosi aikaisemmin sanoivat, että heilläpä on näköradio. Tuijottelin komean näköistä radiolaitetta odotellen siihen tulevan jotain näköä, kunnes sitten tajusin tulleeni karkeasti huijatuksi. Suomeloilla oli muutama hilleri häkeissään ja saman kadun varrella Adventtikirkko. Ihmettelin, miksi adventeille ei tavallinen kirkko kelpaa.)

Kuukauden kuluttua äitini palaa takaisin Sinin kanssa ja lopettaa minun 10-vuotiaan yksinhuoltajuuteni. Sinäkin aikana ehdin varastaa naapurista rahaa. Sitä ei olisi pitänyt tehdä, koska naapurimme oli ammatiltaan rikosetsivä, kiinni jäin armotta, mutta äitimme ei käyttänyt enää ruumiillista kuritusta. En tiedä hävettikö minua enemmän kiinni jääminen kuin varastaminen. Tyttölyseoon matematiikkaa jatkamaan äitimme pääsee kuitenkin vasta maaliskuun puolivälissä.

Minä pääsen hiihtolomalla suksien kanssa veljeni luo Malmille Filpustielle, vaikka en hiihdä siellä metriäkään. Vierailusta tulee huomattavasti pitempi kuin oli tarkoitus, koska yleislakko alkoi heti kun Kekkosesta tuli presidentti, eivätkä junat tai linja-autot kulkeneet. Filpustien alapäässä oli maitokauppa kuitenkin auki. Maito nostettiin isoista hinkaloista litran mitalla asiakkaan tonkkaan. Maito ei ollut punaista eikä sinistä, vaan yhdenlaista. Pääsen kuitenkin yksityisellä linjapiilillä Kajaaniin oltuani koulusta poissa pari viikkoa. Sitten oli vielä muutama päivä yli 40 astetta pakkasta, eikä tarvinnut edes mennä kouluun. Linja-auto lähti juuri sen Esson huoltamon luota, jossa ratsupoliisi pamputti bensiinin jakelun estämistä yrittäviä lakkovahteja. Sanomalehdetkään eivät ilmestyneet lakon aikana. Ainoa uutiskanava oli Yleisradio. Lakon perimmäinen syy oli SAK:n ja työnantajien kiista 12 markan korotuksesta tuntipalkkaan (nykyrahassa 31 senttiä).

Vielä pääsiäisen aikaan käydään Kajaanista Mannervaarassa, jossa tilanne on muuttunut, koska veljeni on mennyt kihloihin. Veljeni opettaa koulussaan kahta tulevaa lankomiestään, häät ovat elokuun puolivälin tienoilla. Häät vietetään  ortodoksisin menoin Hoilolan luterilaisessa kirkossa, koska ortodoksikirkko  valmistui Hoilolaan vasta seuraavana vuonna. Veljestänikin tulee ortodoksi hieman myöhemmin.

Pääsen ensimmäiseltä luokalta vaikeuksitta toiselle. Äitini lähtee tekemään kemian töitä Helsingin yliopistoon kesäkuun alussa ja minut sijoitetaan aluksi veljeni luo Malmille asumaan. Pikkusiskoni toimitetaan enonsa luo Nikkilän. Veljeni Elias sen sijaan muuttaa Mannervaarasta Lahteen hurskaan Mari-tätimme luo ja alkaa työt metalliverstaassa. Tätini oli mennyt naimisiin 25 vuotta nuoremman kristityn valkoisen miehen ja nosturinkuljettajan kanssa, joka kiroili ainakin kesällä 1961.

Malmilla oleskellessa katkaisin veljeni Karin Stanley-veitsen ja yritin peitellä tekoseni. Hän sai sen selville ja sanoi minulle että reilusti pitää ilmoittaa, eikä salata. Kyllä minua hävetti. Kuitenkin käytin veistä mielestäni aivan sen oikeaan tarkoitukseen, enkä vääntänyt sillä mitään. Mutta terä meni poikki. Menin sen ripityksen jälkeen kyttäämään 19.05 junaa Helsingistä Kouvolaan Ormusmäen ylimmälle kalliolle. Junien aikatauluthan minä tiesin. Siinä junassa oli vetäjänä Ukko-Pekka, ja vauhti oli lähes 90 km/h Malmin lähistöllä. Ukko-Pekka veturilla kyllä pääsee jopa 110 km/h.  Sillä samalla junalla sitten matkustin Kouvolaan ja henkilöautolla Elimäen Raussilaan enoni Väinön luokse oleiltuani Karin luona tarpeeksi, ja viime aikoina en rikkonut mitään. Karin talo oli mukavasti korkealla osoitteena nykyisin Ormusrinne ja melkein suoraan Malmin lentokentän pääkiitoradan suunnassa. Seutulan lentokenttä oli avattu neljä vuotta aikaisemmin, joten vain pikkukoneita näkyi enää Malmilla.

Siellä Raussilassa asui myös toinen enoni Ismo aivan naapurissa. Väinö oli keksinyt viljankuivuriin jotain uutta ja hakenut sille patentin. Hän Ismon kanssa rakensi niitä pihapiirissä olevassa vajassa. Minä katkaisin vasaran varren ja piilotin sen pellolla olevan ison siirtolohkareen juureen. Väinö kyseli vasarasta, enkä ollut tietääksenikään. Katsokaapa talon portailta oikealla olevaa siirtolohkaretta, sen talonpuoleisessa kyljessä noin puolivälissä kiveä se vasara on noin kymmenen sentin syvyydessä, kun käsin raapimalla en saanut syvempään. Lusmuilustani näytti tulevan tottumus.

 Teimme Raimo-serkun (18 v.) kanssa mielestäni liian pitkän, 40 kilometriä, matkan pyöräillen Inkeroisiin ja takaisin. Inkeroisissa oli käynnissä yleisurheilukilpailut, jossa keihästä taisi heittää lähes Suomen ennätyksen arvoisesti Soini Nikkinen. Hyvänä kakkosena keihäänheitossa noihin aikoihin oli myös Väinö Kuisma, joka tietenkään ei ollut mitään sukua enolleni Väinö Kuismalle.

Turre-koiraankin sain tutustua. Ismo oli opettanut Turren: hän heitti ensin sokeripalan lattialle, mutta sanoi sanan ”myrkky”. Turre ei suostunut syömään ”myrkkyä”. Vasta kun Ismo päätteli ”ei myrkky”, niin sokeripala katosi Turren ruuansulatusjärjestelmään hetkessä.

Naapurissa asui sievä vaaleatukkainen tyttö, joka ikkunat auki kuunteli Markus-sedän lastentuntia. Rakastuin häneen – siis tietenkin siihen tyttöön – välittömästi. Muka muuta tekevänä luuhasin jatkuvasti hänen talonsa ympärillä saadakseni tytön ikkunaan. Ei tullut ja sydämeni räytyi. Tätä tunnelmaa, mikä silloin noin yksitoistavuotiaana oli päällimmäisenä, pääsin myöhemmin tulkitsemaan Schubertin erään laulusarjan laulussa ”Morgengruß”: ”Du blondes Köpchen komm hervor, hervor aus euren runden Tor…”. Ei siinä talossa kyllä mitään pyöreää porttia ollut, mutta tyttö oli ainakin vaaleatukkainen.

Raussilassa oli Väinöllä vehnämylly ja kanoja. Kanoissa oli kirppuja ja myllyssä pölyistä. Vein kanoille usein ruismössöpuuroa. Ne elivät melko vapaana kuitenkin hiukan kanaverkoin rajatuissa ympyröissään ja olivat mukavia. Kanoilla ei ollut nimiä. Radiosta tuli jännityssarja Cox. Sitä aina kuunneltiin. Tunnussävelen osaan vieläkin viheltää. Puheen nuotti oli karjalaista. Kun palasin Kajaaniin puhuin vähän aikaa luontevasti ”mie ja sie”, kunnes ympäristö palautti minut takaisin seudun ”nakkaa”-murteeseen. Serkkuni Inkerin kanssa meillä oli vakavia keskusteluja ihmissuhteista.

Kun en yöllä voinut mennä oikein  ulkohuoneeseen, pissasin kukkapurkkeihin. Hyvin ne kukat tuntuivat voivan kuitenkin. Minusta oli ikävä mennä nukkumaan rakko täynnä, ja jos uni ei tullut, niin kohta se täyttyi.

Kun monta kertaa olin junaan päässyt, rupesin Raussilassa suunnittelemaan koko Suomen rautatieaikataulut uusiksi. Junien nopeudet olivat vaatimattomia: nopeimmalle junalle sallin jopa 80 km/t, mutta tavarajunat saivat mataa 30 km/t. Kaupasta sain puhdasta käärepaperia, joille niitä aikatauluja luonnostelin. Laskupää siinä kehittyi. Kolmekymmentä kilometriä tunnissa tuotti ajaksi minuuteissa kaksi kertaa kilometrien määrän ja kahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhti pudotti matka-ajan minuuteissa kolmeen neljännekseen kilometrimäärästä. Junien kohtaamisten laskeminen oli vaikeaa, koska piti säätää aikataulut niin, ettei liian pitkiä turhia odotusaikoja olisi millään junalla, ja yhteyksien piti risteysasemilla pelata.

Otin tarkasti huomioon junan kiihdyttämiseen ja jarruttamiseen kuluvan ajan. Tavanomaisilla junilla laskin., että matkavauhti saavutettiin viiden minuutin aikana lähdöstä. Niinpä 80 kilometriä tunnissa matkavauhtia kulkevan junan aikataulukaavaksi esimerkiksi asemavälillä 25 kilometriä tuli: 5 minuuttia kiihdytystä keskituntinopeudella 40 km/h ja matkaa kertyi siis kiihdytyksen aikana 3,4 kilometriä ja samoin jarrutus 3,4 kilometriä. Matkavauhtia pääsi ajamaan 18,2 kilometriä tuntivauhdilla 80, joten tuo huippunopeudella kuljettu matka taittui noin 14 minuutissa. Niinpä koko 25 kilometrin pysäkinväliin meni lopulta aikaa 24 minuuttia. Siksipä pyrinkin takaamaan pikajunille pitkät asemanvälit, kun tuo kiihdytys ja jarrutus veivät niin paljon huippunopeudesta lyhyillä asemaväleillä. Uskomatonta mutta totta: kyllä minä näin laskin, vaikka aritmetiikan arvosanani oli 7. Kokeista tuli kyllä joskus kiitettäviä.

Tietopohjana minulla oli enoni suurikokoinen Turisti. Siitä alkoi aikatauluharrastukseni, joka jatkuu vieläkin. Samoin jäivät päähäni asemien välit: Pieksämäki-Suonenjoki 38 km, Huutokoski-Varkaus 18 km, Mikkeli-Pieksämäki 71 km, Helsinki-Riihimäki 71 km, Helsinki-Pasila 3 km, Kouvola-Harju 9 km. Suunnilleen matkan pituudet tiedän vieläkin lähes minkä tahansa asemien välillä ja osaan sijoittaa jopa pikku seisakkeet kartalle. (Missä ovat Leukaluut, Aatami, Konna, Kurapuro, Dynamiittivaihde tai Kuurna?) Tuo nimenomainen hankala ja pikajunalle epätyypillinen 25 kilometriä esiintyy esimerkiksi välillä Haapamäki Vilppula, jossa ei pikajunan nopeus pääse oikeuksiinsa. Vuoden 1959 aikataulun mukaan nopein höyrypikajuna käytti tuohon matkaan juuri  tuon 24 minuuttia.