Ylioppilaskunnan laulajat oli Helsingin yliopiston virallinen osa. Niinpä YL sai olla edustamassa yliopistoa kansallisina juhlapäivinä laulaen patsailla. Oikeastaan patsaita, joille laulettiin, oli vain kaksi: Runebergin ja Kiven. Espan puisto ja Rautatientori eivät arkisin ole niitä hiljaisimpia paikkoja. Oli melko samantekevää, mikä laulu oli menossa, koska liikenne ja ratikat jyräsivät kaikki nyanssit. Edustusasuksi kelpasi tuolla ulkoilmassa ylioppilaslakki. Patsaslauluja johtivat joskus kuoron varajohtajat kuten Vänttisen Tauno tai joku muu viittilöimään ja äänen antoon kykenevä.

Kävin alusta lähtien harjoituksissa säännöllisesti. Heti syyskuussa aloin höristellä korviani, kun kuulin puhuttavan kuoron matkasta Amerikkaan. Matka olisi vuoden päästä 1965  loka- joulukuussa. Kesto seitsemän viikkoa ja noin 32 konserttia ympäri maata. Viimeisin konsertti olisi Carnegie Hallissa New Yorkissa.

Carnegie Hall piti sen verran maineestaan kiinni, että etukäteen syyskuussa 1964 matkusti mies New Yorkista kuuntelemaan kuoroa, että onko se kelvollinen esiintymän silloisessa kunnianarvoisimmassa New Yorkin konserttisalissa. Ilmeisesti oli. Eräs kuuluisa laulaja Florence Foster Jenkins oli joskus vuonna 1944 päässyt laulamaan surkealla sopraanollaan siellä, kun oli maksanut kunnon avustuksen. Ilman muuta oli selvää, että hänen konserttinsa oli loppuunmyyty. Hänen laulunsa oli niin huonoa, että sen huonommaksi ei esitys parhaalla tahdollakaan voinut mennä – huonontamaan olisi tarvittu todella taitava taiteilija. Varsinkin Florencen tulkinta Mozartin Taikahuilun yön kuningattaren aariasta on jo vuosikausia ollut todellinen hitti, joka hakee vertaistaan.

Ilman muuta päätin yrittää matkalle mukaan. Etukäteen oli selvä, että kahden kuukauden poissaolo yliopistosta tulisi olemaan minun osaltani kohtalokas. Lisäksi ongelmana oli taas raha. Kuoron esiintymisasuna oli useimmiten frakki, eikä minulla ollut sellaista. Lisäksi piti hankkia mm. pari matkapukua, lakeerikengät, frakkipaitoja, liivit jne. Matkasta, ruoista ja majoituksista ei kuorolaisten tarvinnut maksaa mitään. Lisäksi ammattiyhdistys vaati, että kuorolaisille piti maksaa päivärahaa kolme dollaria päivältä. Kolme dollaria siihen aikaan oli aivan hyvä päiväraha. Esimerkiksi grillistä sai kokonaisen kananpojan hintaan 50 senttiä. Suomen nykyrahaksi muutettuna (2014) päiväraha oli 17 euroa. Kun oikeastaan mitään kuluja ei ollut, jäisi päiväraha ikään kuin puhtaana käteen.

Olin lähestulkoon varma, että äitini rahoittaisi nuo matkan ylimääräiset kulut. Syyt olivat hyvin inhimillisiä. Äitini sisarella Toinilla oli kaksitoista lasta, ja meitä sisaruksia oli kahdeksan. Siskosten tapaamiset alkoivat aina suurin piirtein samalla kaavalla. Kumpikin kehui lastensa tekemisillä. Koska Toinilla oli neljä lasta enemmän, hän voi huoleti jättää muutaman heikomman edustajan pois ja silti voittaa pisteillä. Lisäksi pisteiden ehdoton painoarvo oli musiikissa. Toinin lapsista lähes kaikki soittivat ainakin pianoa tai urkuja. Ammattilaisia näiltä aloilta löytyi useita ja yksi säveltäjäkin. Niinpä lasten tekemisten läpikäynnissä saattoi mennä melkoinen tovi. Meidän sisarusten vahva ala oli laulu. Kaikki sisarukseni osasivat enemmän tai vähemmän laulaa, kun taas Toinin lapsista ei kukaan oikein päässyt lauluäänellään kehumaan. Samoin ulkomaanmatkat olivat vielä kuusikymmenluvulla kova sana. Vanhin Toinin pojista oli esimerkiksi opiskellut musiikkia Kölnissä ja muutkin olivat käyneet ulkomailla ainakin kielikursseilla. Ulkomaanmatkailijana oli kuusikymmentäluvun alkuun mennessä esiintynyt vain veljeni Kari kuoronsa kanssa kiertueella Keski-Euroopassa. Niinpä jos äitini voisi tällaisessa kilpalaulannassa räväyttää takataskustaan, että Ilmopa kävi seitsemän viikon konserttimatkalla Amerikassa, niin monta arvokasta pistettä olisi tullut kotiin. Eihän Toini-siskon muusikoista kukaan sentään ollut esiintynyt ulkomailla, vaikka radioon olikin päässyt soittamaan pianoa ja urkuja. Tietenkin Toini-siskon mies, joka voitti Helsingin olympialaisten olympiahymnin sävellyskilpailun, oli jotakin melko erikoista, mutta lapset oli eri asia ja lapsilla sisarukset kilpailivat.

Aivan läpihuutojuttu ei ollut päästä matkalle. Ensiksi piti suorittaan YL:n merkki, joka edellytti 70 kuorolaulun oman stemman ulkoa opettelemisen. Sitten oli yksinkertaisesti pääsykoe. Tuleva matka ei ollut turistimatka, vaan vakavasti otettava konserttikiertue. Niinpä moni, joka olisi matkalle halunnut, ei taidollisista syistä päässyt mukaan. Kuoron vahvuus oli noin 110 miestä, ja mukaan pääsi kuusikymmentä. No, aikaa oli vuosi merkin suorittamiseen. Koottiin pieniä porukoita, jotka omatoimisesti harjoittelivat noita lauluja. Osaltani merkin suoritus onnistui, joten se ei ollut sitten esteenä matkalle pääsyyn.

Matkaohjelma vaikutti jo ennakkoon hurjalta. 21.10.1965 lähtö charter-koneella Seutulasta määränpäänä New York. Sitten konserttipaikat: Portland Me., Boston Mass., Fitchburg Mass., Kingston N.Y., Potsdam N.Y. kaksi konserttia, Toronto Kanada, Clarion Pa., Adrian Mich., Detroit Mich., Holland Mich., Chicago Ill., Minneapolis Minn.. San Francisco Calif., Stanford Calif., Berkeley Calif.,  Chico Calif., Fresno Calif.,  Redlands  Calif., Monrovia Calif., La Mesa Calif., Garden Grove Calif., Los Angeles Calif., Abilene Texas, Gran Prairie Texas, Dallas Texas, Brownsville Texas, Harlingen Texas, Hattiesburg Miss, Florence Ala., Atlanta Ga., Allentown Pa., Merrick Long Island N.Y., Washington D.C., Rye N.Y., Great Neck Long Island (N.Y.), New York Carnegie Hall ja kotona 10.12. Lennettäviä pätkiä tulisi olemaan viisi, yksi taipale junalla ja loput busseilla. Huhhuh! Brownsvillestä käväistäisiin vielä Meksikon puolella.

YL esitti tuohon aikaan Guillame Machaut’n messua. Tämä messuhan on ensimmäisiä kokonaisena säilyneitä messusävelmiä 1300-luvulta. Tyylinä esiintyy joskus hoketus, joka tarkoittaa että melodia jakaantuu joskus vuorotellen eri laulajille. Messussa oli soolokvartetti ja kuoroa oli pienennetty noin puoleen. Minäkin pääsin laulamaan tähän ”messukuoroon”. Machaut’n messu oli tarkoitus viedä myös Amerikkalaisten kuultavaksi. Musiikin opiskelijoillehan tämä uraauurtava kappale oli aivan tuttu. Lisäksi tarvittiin säestävä soitinryhmä tai urut. Soittaja löytyi kuoron omasta piiristä. Ammattilaulaja tarvittiin vielä solistiksi varsinkin Sibeliuksen sävellyksessä Rakastava. Tällaiseksi lupautui Usko Viitanen. Usko aikoinaan voitti tenorikilpailun Suomessa, mutta oli jo suuntautunut oopperassa baritoniosiin. Niin korkealle kuin Rakastava-sarjassa tarvittiin lauloi Usko siis kevyesti. Myöhemmin Usko Viitanen muistelmissaan kertoo, että jos hän olisi etukäteen tiennyt, miten rasittava matka olisi edessä, ei hän olisi lähtenyt. Vieläpä hän painottaa, että ei ikinä lähde vastaavalle matkalle. Kuoron ohjelmistossa tietysti pääosassa oli Sibelius, koska oli hänen syntymänsä 100-vuotismuistojuhlat. Perinteistä suomalaista oli vähemmän. Sen sijaan mukaan oli otettu Stravinskia, Erik Bergmania ynnä muita modernimpia säveltäjiä. Kuoron ohjelma ei ollut tarkoitettu erityisesti suomalaissyntyisille, vaan se oli täysipainoinen musiikillisiin arvoihin nojaava konserttiohjelma. Ohjelmassa oli mukana Erik Bergmanin kuoro-orkesteriteos Rubaiyat, joka oli tarkoitus esittää Minneapolisin sinfoniaorkesterin kanssa.

Kuin harjoituksena kuoro esiintyi Sibeliuksen Ainolan pihalla suorassa satelliittilähetyksessä amerikkalaisille. Satelliitin nimi oli Early bird. Tämä oli ensimmäisiä kertoja, kun naamani pääsi vilahtamaan televisiossa.