Savonlinnan lyseossa siis olin ja keväällä 1960 viidennellä luokalla. Veljeni Elias opiskeli Säämingin kristillisessä kansanopistossa. Opiston johtajan Mikko Kivekkään poika Antti asuu kevään meillä, koska vuodenvaihteessa Mikko Kivekäs lähtee Helsingin Diakonissalaitoksen sairaalasielunhoitajaksi. Hänet korvaa opiston johtajana pastori Juhani Ranta. Antti oli lyseossa viimeisellä luokalla. Hänestä tuli pappi, mutta hän muutti sukunimensä, koska sekoittui aina kuuluisampaan ESA:n kirjapainon johtajaan Antti Kivekkääseen. Maaningan pappilaan syntynyt Mikko Kivekäs oli tullut opiston johtajaksi vuonna 1946.  Sitä ennen hän oli ollut Herättäjäyhdistyksen matkasaarnaajana ja Portaanpään kristillisen opiston johtajana Lapinlahdella. Niinpä Kivekkään aikana opisto leimautui körttiläiseen herännäisyyteen kallistuvaksi. Siionin virsiä veisattiin ja ihmisen pienuutta korostettiin. Alun hurmoshenkisestä herätysliikkeestä oli jo taannuttu, ja herätysliike poikkesi valtauskonnosta vain painotusten osalta.

Raahasimme Eliaksen kanssa pöytää pääsiäisyönä Säämingin opistolta Kuninkaankartanonkadulle. En tiedä mikä pöytä se oli. Tulimme bussilla pysäkille, josta oli vielä puolisen kilometriä matkaa kotiin. Panimme tupakaksi ja pöydän pystyyn pysäkin viereen hankeen. Ortodoksikirkko kohosi korkealla viereisellä mäellä. Ortodoksit kiersivät kirkkoa ikonit kiiluen ja kynttilät väpättäen, kuorolaulu häivähti korviimme milloin voimistuen ja vaimentuen hienoisen tuulen suunnasta riippuen. Me maatiaiset siellä alhaalla poltimme tupakkaa ja istuimme siinä pöydällä. Katuvalot valaisivat kevään viimeisiä lumia ja ilmassa oli kirpeän yöpakkasen tuntua. Olo oli kuin elokuvissa, poissaoleva.

Kirkkokuoroon jouduin, kun tapasin Eliasta Säämingin opistolla. Eliaksella ei ollut hullumpi ääni ja hän oli joutunut harjoituksiin, joita johti Kivekäs, kaikin puolin musikaalinen mies, sävelsikin pienimuotoisia pianokappaleita. Äänenmurroksen vaivaamalla äänellä yritin tapailla mukana, ja Mikko sanoi, että menkää kirkkokuoroon, minkä sitten teimmekin.

Kirkkokuoroa johti Pentti diploomiurkuri Savolainen, joka myöhemmin toimi myös Savonlinnan oopperajuhlien johtajana ja kirjoitti juhlista tohtorin arvoisen historiikin. Professorin arvonimi tuli sitten myöhemmin. Pentin kotona kuuntelimme musiikkia. Pentti oli asentanut erilliset kaiuttimet ison huoneen nurkkiin saadakseen stereovaikutelmaa. Talo oli yksikerroksinen puutalo. Kirkossa Pentti soitti Bachin d-molli Toccatan ja fuugan, kun Irma Sorainen sitä pyysi Pentin esiteltyä urkuja. Välillä nuotti putosi, mutta Pentti vaan jatkoi. Sitten joku valisti, että ”kyllä se ossaa sen ulukooki”. Ihmettelin kovasti, kuinka niin monta nuottia voi muistaa ulkoa. Irma Sorainen soitti viulua ja siten osasi antaa uruista a:n kuorolle kun tarvittiin. Niinpä ei ollut ihme, että hän tunsi Bachin suosituimman urkukappaleen nimeltä. Jumalanpalveluksissakin jouduttiin olemaan, vaikka kuorossa pysyttiin lähinnä tyttöjen takia. Rovasti Matti J. Huhtisella oli komea messuääni. Jotkut huhuilivat, että hän on esiintynyt oopperassakin.

Soraisen luona muutenkin käytiin, koska hänen veljensä oli minun kanssani samalla luokalla. Irma Sorainen ja Tuula Simola soittivat molemmat viulua. Äitini opetti Tuulalle ja Irmalle matematiikkaa ja kemiaa tyttölyseossa. Minä seurustelin Tuulan kanssa pari vuotta, Eliaksen mielitietty oli muiden muassa Irma, hänellä kun oli monta rautaa tulessa yhtaikaa. Tuula oli mukava kaveri.  Hän oli laiha ja nauroi paljon pyöreillä poskillaan. Tuulan isällä oli huoltoasema. Tuulakin asui Heikinpohjassa, joten luontevasti tutustuttiin yhteisillä matkoilla kirkkokuorosta.

Laulajien tienestit Suomessa eivät olleet niin häävejä, etteikö niihin jotain lisääkin olisi tarvittu. Niinpä esimerkiksi koulullamme kävi laulamassa Matti Lehtinen. Rehtori Ervola ennakkopuffissaan kehui, että mies on esiintynyt Metropolitan-oopperassa. Minä en ollut kuullut Metropolitanista, mutta vakuuttavalta se tuntui, kun rehtori sitä niin painotti, vaikka oli keskenkasvuisen mies, jolla oli numeroa isompi nahka naamassaan kuin olisi tarvittu. Sitten kokoonnuimme juhlasaliin maksettuamme jonkun pari sataa markkaa ja aloimme kuunnella Matti Lehtistä. Koululaisia kun olimme, niin hän aina vähän ensin esitteli laulujaan. Erityisesti mieleen jäi Schumannin Kaksi krenatööriä. Matti Lehtisen ääni ei silloin, kuten ei myöhemminkään, ollut mitenkään kovin voimakas, juuri ja juuri oopperaan riittävä, mutta tulkintaa oli. Pentti Savolainen säesti. Enemmän kuin Matti Lehtisen Hurtti ukkoa ihailin Pentti Savolaisen säestystaitoa, vaikka en itse osannut pianoa soittaa. Hurtti ukkoa tavailin sitten itsekin Siukosen laulukirjasta. Siinä laulussa on aloittelijalle aika vaivalloinen pisteellinen rytmi ja marssin tahti. Karl Collan on sen säveltänyt Paavo Cajanderin suomentamiin Runebergin sanoihin. Matti Lehtinen kiinnitettiin oopperan solistikuntaan vasta 41-vuotiaana vuonna 1963. Pentti Savolainen säesti, useimmiten uruilla, monia muitakin eturivin laulajia.

Muutamia vaikuttavia persoonallisuuksia oli opettajien joukossa. Viidennellä luokalla tuli tutuksi ruotsinkielen opettaja Åbergin tavat, jolla oli yleensä julma ja vähän irvaileva tyyli pitää kuria luokassa. Ainoita hauskoja hetkiä oli, kun aamun alkajaisiksi oli ruotsia ja Åberg oli istunut liian pitkään Hotelli Tottissa biologian opettajan Kankkusen kanssa. Turpeaa alahuulta ulos työntäen, vahvasti viinalle haisten Åberg sitten hellitti vähän kurin nyörejä, myhäili ja naureskeli itsekseen, ja ruotsinkieli Åbergin suussa tuntui paljon pehmeämmältä kuin tavallisesti. Ruotsi oli herra Åbergin äidinkieli – me sanoimme häntä syntymäpaikkansa mukaisesti toiseksi suureksi Pernajan pojaksi, koska hänen vatsansa hehtolitroja olutta nautittuaan oli alkanut antaa periksi ja istuessa roikkui säkkinä lähes polvien päällä. Toinen suuri Pernajan poika oli tietenkin Mikael Agricola, hänen mahastaan en tiedä.

Rehtori Ervola opetti voimistelua, mutta tunneilla ei häntä hänen päätoimensa takia näkynyt kuin joskus sattumoisin. Tunnin alussa hän antoi joitakin vihjeitä, mitä pitäisi pelata tai sitten veti puku päällään viiden minuutin venyttelyrääkin, mutta en oikein muista hänen olleen koskaan täyttä tuntia mitään erityistä opettamassa. Kerran tosin hän toi mukanaan hatun ja asetti sen keskellä salia seisovan hyppytelineen päälle ja pisti meidät sitä kiertämään hatut päässä: aina hyppytelineen kohdalla piti sitten kohteliaasti tervehtiä puujalkaista voimisteluvälinettä hattua nostamalla – oppilaat olivat kuulemma liian usein unohtaneet tervehtiä opettajia kaupungilla.

Kirkkokuorossa oli mies joka oli sanamukaisesti pudonnut kärryiltä ja ”paakaattanna piäsä”, ja joka opetteli laulut seuraten muita. Siitä pamauksesta muistona hänellä oli patti päässä siinä kohtaa, joka oli kärryiltä pudotessa ensimmäisenä tavoittanut kovan maan. Kirkkokuoro kävi esiintymässä ja viihdyttämässä sairaalassa ja muissa paikoissa. Kaupunginsairaala oli yksikerroksisessa puutalossa sataman vieressä. Lippakioskille ei siitä ollut pitkä matka. Kerran oli esiintyminen elokuvateatterissa. Yksi lauluista oli ”Rauhaa, rauhaa kaipaan”. Pentti ei halunnut että tämä seurailija pilaisi esityksen ja sanoi, että ”nyt me haluamme tietää kuinka laulu menee, että etköhän mene kuuntelemaan ja kerro meille sitten jälkeenpäin, kuinka se soi”. Niinpä sitten saimme esittää laulun rauhassa ilman vääriä ääniä rauhaa kuitenkin kaivaten. Hyvin oli soinut. Kuorossa ei hän niin paljon häirinnyt, mutta nyt oltiin esiintymässä mieskvartetilla.

Maalarilla kirkkokuorossa oli magnetofoni. Kävin hänen kotonaan ja lauloin mankkaan. Oma ääneni kuulosti aika kummalliselta, mutta yllättävän hyvältä. Maalarilla oli volkkari, mutta hänen äänensä oli aika karkea. Ei hän toista kertaa pyytänyt minua laulamaan mankalleen.

Lyseon uskonnon opettaja Laasonen väitteli myöhemmin teologian tohtoriksi tutkimalla lukutaidon yleisyyttä 1700-luvulla. Sillä oli kaunis hoikka vaimo samoin lyseossa opettamassa, ja molemmat osasivat silloin lukea. Lukutaidottomia vanhaan aikaan kutsuttiin ”ruunan kummiksi”, koska varsinaiseen ihmiskummiuteen vaadittiin kristinuskon lisäksi lukutaito. Uskonnollis-kultturellisen teinien kerhon Excelsior (= ylöspäin) kerhokohtaamisessa Laasonen sanoi, että ”siitähän olemme yhtä mieltä, että yhdyntä kuuluu vain avioliittoon”. Kaikki muut paitsi Laasonen punastuivat, eikä kukaan väittänyt vastaan. Eihän meistä oppilaista kukaan ollut avioliitossa.  Kanonisista evankeliumeista pudotetun Tuomaksen teot  -nimisen sepitelmän mukaisesti jopa aviollisesta kanssakäymisestä pitää pidättäytyä, jotta otsa ja ohimot säilyisivät ylväinä, mutta tästä ei Laasonen sanonut mitään. Kerhossa keskusteltiin 1957 Nobelin saaneen ja äskettäin kuolleen Camus’n romaaneista Sivullinen ja Putoaminen. Minä piirsin kerhon kokousilmoitukset. Vuonna 1960 suomenkielen kannalta kiusallisen nimen haltija, Saint-John Perse, saa kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Tästä vääntää Kari Suomalainen pilapiirroksen, jossa häveliäs ostaja yrittää ostaa tämän tekijän uuden teoksen, mutta ei saa Perseä oikein suustaan. Perseestä ei keskustelu Excelsior-kerhossa.

Vaikka kristilliset harrastukseni ulottuivat jopa joihinkin hartauskokouksiin, ei minuun tarttunut mitenkään erityinen kristillisyys enkä paljon kotona rukoillut. Meillä ei pidetty ruokarukouksia niin kuin Tuupovaaran pappilassa. Minusta ne jo silloin aikoinaan olivat niin teennäisiä, että oikein hävetti. Tietysti hartaustilaisuuksissa oli mukava käydä, kun Tuula oli lähes aina mukana. Kirkossa käyntikin oli mukavaa, kun kuuli niin paljon erinomaista urkujen soittoa. Kirkkokuorossa aloin jo kouliintua melko hyväksi nuotin lukijaksi ja kotona opettelin systemaattisesti lisää. Meillä Eliaksen kanssa ei ollut mitään vaikeuksia laulaa sävelmää nuotilleen. Ihmettelin joskus, että miten joku voi laulaa aivan karkeasti nuotin vierestä. Luulin, että kaikki osaavat sävelmät oikein, koska ei meidänkään niitä tarvinnut pahemmin opetella. Kaikki ei kuorossa kuitenkaan mennyt aina nappiin. Meidän piti esiintyä kirkkovaltuustolle, mutta naama punaisena joutui Pentti Savolainen panemaan esityksen poikki, kun kaikki äänet jännityksestä lauloivat omiaan. Toisella kertaa meni sitten paremmin.