Äitini vaihdevuodet kiusasivat minua Kajaanissa kovasti. Hän oli aina vihainen vuonna 1958, niin minusta tuntui. Kaverillani Aarolla oli kotona Suomen kartta mittakaavassa 1:400000. ,Sain hankittua muutaman karttalehden Lapista samaan mittakaavaan. Kuvittelin kuinka menisin junalla Rovaniemelle ja sitten postiautolla siitä Ivaloon päin ja jäisin keskellä synkkää karua korpea pois, ja suuntaisin kuutamoisessa kirpakkaassa pakkassäässä kulkuni jalkaisin Pokkaa kohden. Nimikin oli houkutteleva, Pokka. Olin lukenut kirjan Lismajoen sudenpyytäjät ja siinä oli kaikki neuvot lueteltu, kuinka selvitä ankarassa Lapissa. Tein aikataulut, katsoin postiautot valmiiksi ja olin milloin tahansa melko kerkeästi lähdössä Lismajoelle sudenpyyntiin, vaikkapa paljain käsin. Sudenpyytäjän uhmani latistui kuitenkin siihen, että yöllä, äidin mentyä nukkumaan, poltin tupakkaa nojautuen mahdollisimman paljon ulos keittiön ikkunasta, tästä tavasta en koskaan jäänyt kiinni ehkä johtuen äitini hienotunteisuudesta.

,Hankin äskettäin tuon vuonna 1948 painetun Lismajoen kirjan nettikaupasta ja aloin verestää tuntemuksiani. Näin 56 vuoden jälkeen edellisestä lukukerrasta, en muistanut kirjasta kuin yhden vaikuttavan kuvan Lapin noidasta ja häntä kuuntelevasta opiskelijasta, muu oli unohtunut. Ei siinä kirjassa lopultakaan niin paljon annettu neuvoja, mutta jännittävä se oli, vaikka yksi ohessa kulkeva ihastustarina vähän häiritsikin.

Juoni on sellainen, että kansantieteen professori Kantola kuulee metsänhoitajaksi opiskelevan Olli Tammiston löytäneen Lapista ikivanhalta lappalaisten uhripaikalta helmiä. Professori asuu noin 20-vuotiaan tyttärensä kanssa, äiti on kuollut jo kymmenkunta vuotta sitten. Professori on vielä 55-vuotiaanakin ”vetreässä kunnossa”. Professorin työhuoneessa on tupakkapöytä, jonka ääressä hän istuu tupakkatakki päällä. Vaikka tytärkin lienee ollut vetreässä kunnossa, oli taloudessa vielä kotiapulainenkin. Kirja ei kerro tyttärestä oikein mitään: onko opiskelemassa jne. Olli Tammisto kutsutaan käymään löytämiensä helmien kanssa, ja kertoo seikkailuistaan, josta kerrotaan edellisessä Paloheimon kirjassa Kalliosaaren salaisuus ja tulee samalla myös kirjailijan vihjeiden perusteella nuoren naisen ajatusmaailmaakin. Jo alussa voi aavistella, että lopussa kiitos seisoo.

Leo Paloheimoa sanoo Wikipedia upseeriksi ja kirjailijaksi. Paloheimo syntyi Nurmeksessa 22.1.1900 ja kuoli Helsingissä 15.12.1976. Hänen kirjallinen toimeliaisuutensa sattui vuosiksi 1947-1951, jolloin syntyi viisi etupäässä nuortenkirjaa, yksi kuunnelma ja yksi näytelmä. Upseerinarvosta ei ole tietoa, mutta jos hän olisi ollut esimerkiksi everstiluutnantti, niin olisi voinut osallistua talvisotaan.

Professori innostuu Olli Tammiston kertomuksesta ja päättää tehdä tutkimusmatkan tuolle lappalaisten uhripaikalle. Ihmeellisesti pääsee professori pois virastaan ja voi järjestää vapaata jo seuraavan vuoden alussa kesken lukuvuoden. Ei taida olla paljon kansantieteen opiskelijoita lopputöidensä kanssa ahdistelemassa. Sudet riivaavat Lappia ja Metsähallitus on järjestänyt useita sudenpyyntiasemia. Professori toteaa, että ”sudenpyynti on varmaan jaloa urheilua”. Olli Tammisto telläytyy sudenpyyntiin mukaan, vaikka todisteita hänen metsästystaidoistaan ei esitetä. Professorikin lähtee mukaan tutustumaan ja viemään tarvikkeita Kalliosaarelle, jossa lappalaisten uhripaikka on. Sattumoisin erakon maja Kalliosaaressa on tyhjänä, koska itse erakko on jo hukkunut koskeen.

Lismajoelle lähdetään pororaitona Kittilästä, ja matka kestää kolme päivää suuntana pohjoinen. Paloheimo kuvailee tarkasti kuljettavan maaston piirteet, etäisyydet ja etenemisajat. Sitä Paloheimo ei oikein saa sanotuksi, että tammikuussa noilla leveysasteilla on pilkkosen pimeää koko päivän, elleivät revontulet tai kuu tule valaisemaan. Pitkiä päivämatkoja tehdään. Tunnelmalliseksi heittäydytään ja tunnustaudutaan uskovaiseksi: ”Ihminen saattoi siellä tuntea itsensä pieneksi ja avuttomaksi, mutta siellä hän huomasi olevansa myöskin Luojaansa lähellä…”. Matkan johtaja professori Kantola on alkanut sinutella vanhemman oikeudella Ollia, mutta Kantolan etunimeä ei silti kerrota kirjassa missään vaiheessa. Erakon tuvalle Kalliosaaressa saavuttiin, ja tupakka sai höyrytä sisällä.

Heti kohta on mitään pelkäämättömien susien kanssa ankara pyssytaistelu. Susilla tosin ei ole pyssyjä, vaan vain kita ja hampaat. Yksi pääsee puremaankin sudenpyytäjä Anttia, mutta pelastuksen tuo sauvaan kiinnitetty pistin, jonka Olli survaisee suteen. Antti kauniisti kiittää Ollia, joka pelasti hänen henkensä. Kymmenkunta sutta nyljetään ja nahkat otetaan talteen. Lihoista ei kerrota, mitä niille tehtiin. Susilla on myös keltaisena kiiluvat silmät, joka ei kyllä varmasti pidä paikkaansa, koska heijastus tulee silmänpohjista eikä iiriksestä.

Dramaattisia tapahtumia sattuu ja joskus vain muutaman sivun välein. Muutenhan ei olisi aiheesta kannattanut kirjoittaakaan. Olli kiipeää heti aluksi uhrausvuorelle, mutta joutuu ansaan. Kivi vyöryy häntä kohden, kun hän ansan laukaisee. Olli putoaa kalliolta, mutta onneksi vain lumeen. Taju kuitenkin menee vähäksi aikaa. Aivotärähdystä ei mitenkään parannella, vaan meno jatkuu heti kohta Ollin tajuihin tultuaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Professori putoaa koskeen, mutta hänet pelastetaan, koska professori oli nuoruudessaan taitava uimari.

Lappalaisnoita ja poromies Nilla tulee vaistonsa ohjaamana katsomaan, kuka hänen uhripaikallaan häiriköi. Vasta sitten, kun hän näkee 10 sudennahkaa, alkaa hän ystävystyä talon väen kanssa. Nilla tuli kahden päivämatkan päästä tunturilta, jossa hänen poronsa laiduntavat ankarissa oloissa susien vainoamina.

Professori poistuu kohta etelään, jotta romaanissa jäisi tilaa Ollin edesottamuksille. Professori kuitenkin lupaa tulla joskus kevään koittaessa takaisin.

Vaelletaan hiukan ympäristössä susien jälkiä tarkkaillen. Viisi metsoa pitää ampua, vaikka muonaa on kaikilla yllin kyllin. Kämpässä asustaa nyt siis Olli ja kaksi muuta sudentappajaa. Olli on taas varomaton ja joutuu lumivyöryyn. Ovelasti hän kuitenkin selviää lumen alta umpsukkeluksesta ilman auttajia. Pelastumisen metodi selvitetään seikkaperäisesti kuten kaikki muukin, mikä liittyy rakentamiseen, kulkemiseen tai paikkojen kunnostamiseen.

Kansantiedettä harrastaa Kittilästä kotoisin oleva Jussi, joka kirjakielellä sanoo:  Useimmilla lappalaisilla on paimentolaisvaistot vielä vahvasti veressään”. Ollaan matkalla Nillan tuvalle. Matkaa on linnuntietä neljäkymmentä kilometriä, joka umpihangessa taittuu yhdessä päivässä, vaikka välillä metsästeltiinkin. Nillan tuvalla jätetään kirjoitettu viesti, että käyty on. Jussi sanoo: ”Tottapa joku Nillan pojista pystyisi sen verran lukemaan”. Nillan pojat ovat käyneet kansakoulua, mutta ilmeisesti Nilla itse ei ole.

Tarkastusretkellä havaitaan suden jäljet, ja makuupakoista selviää niitä olleen neljä. Ei muuta kuin suksilla perään koko kolmen kopla: Olli, Jussi ja Antti, ei siis mitään Jani-Pettereitä. Susien takaa-ajo jatkuu tuntikausia. Välillä levätään yö ja sitten jatketaan. Sudetkin lepäilevät yön odotellen takaa-ajajiaan.  Kaksi sutta ammutaan ja kolmannen tappaa Jussi keihäällään. Jossain vaiheessa tapetaan vielä ilveskin. Ilves on erittäin harvinainen Oulun pohjoispuolella. Sitten taas nautitaan: ”Jussi istuutui levähtämään läheiselle kivelle ja kaivoi piipun taskustaan vetääkseen siitä voiton kunniaksi maukkaat savut”. Olli ei tiettävästi polta tupakkaa. Myöskään mitään pulloja ei nuorison seikkailuromaanissa auota. Tämä ei ole mikään Aarresaari – huhhahei arkulla vainaan rommia pullo –romaani. Revontulet leimuavat Peuravaaralla eikä missään Kärsämäellä.

Olli lähtee tapaamaan Nillaa päivämatkan päähän ja taas sudet alkavat vainota häntä. Olli selviää kuin selviääkin ja löytää vielä kantoporon, jonka sudet ovat ajaneet tiehensä ja poron kyydistä pikkulapsen komsiossaan. Olli vie lapsen Nillan tupaan, jossa sitä oli jo kaivattukin. Olli saa sankarin vastaanoton.

Ainakin kaksikymmentä sutta käy avoimeen rintamahyökkäykseen neljää miestä vastaan. Neljätoista sutta menettää henkensä. Loppuja varten tehdään susitarha, johon ne houkutellaan satimeen  ja sitten tapetaan.

Taas takaisin Kalliosaareen. Ollin palatessa retkiltään hän huomaa yllättäen ladun, joka johtaa jyrkkää rinnettä pitkin metsikköön. Sieltä löytyy neiti Kantola, joka on tullut professorin kanssa Lappia ihmettelemään ja uhkarohkeasti on lasketellut tuntemattomassa maastossa minkälaisia rinteitä vain. Neiti Kantola on tullut lumisokeaksi, koska ei ole käyttänyt ”savulaseja”. Kaiken isäksi vielä yksinäinen susi ahdistelee puolisokeaa neitiä. Olli pelastaa neiti Kantolan ja  saa kädestä pitäen hempeästi johdatella neiti Kantolan takaisin kämpälle. Neiti Kantola on tullut paikalle professorin mukana tarkoituksena ihastua uudelleen Olliin. Naisihmisen läsnäolo aiheuttaa tietenkin muutoksia kämpän ilmapiiriin, jonka jokainen miesporukalla kämpällä ollut tietää olevan melko rokkamaista. Seikkaperäisesti kerrotaan kuinka neiti Kantolalle tehdään erillinen makuusoppi. Olli joutuu muuttamaan saunaan asumaan. Neiti Kantolan on tarkoitus olla kokkina, mutta lumisokeudesta johtuen siihen virkaan joutuukin Olli, josta on hauska puuhailla neiti Kantolan kanssa. Tästä ei paljon tarvitse arvailla, mitä siitä tulee seuraamaan. Vielä ei kuitenkaan ole tarpeen läheisempi tuttavuus, vaan teitittely jatkuu. ”Teidän, herra Tammisto, on koetettava antaa minulle anteeksi”, sanoo neiti Kantola.

Susijahdit laantuvat, kun susia ei ole. Professori ja hänen mukanaan tulleet työmiehet kunnostavat kallion halkeamaan tehdyn vesisulun, jolla voi säännöstellä veden kulkua koskessa. Sivukaupalla selostetaan kuinka kunnostaminen tehtiin.

Kevät on tullut. Niinpä Olli ja neiti Kantola lähtevät kahdestaan katsomaan kurua, josta Olli pelasti neiti Kantolan suden suusta. Tämä on tietysti ennen kuulumatonta, että kaksi fertiilissä iässä olevaa nuorta päästetään kahdestaan retkeilyyn. Kaikesta tietää, mitä tästä seuraa, mutta teitittely jatkuu. Kurusta löytyykin kultahippuja ja Olli päättää perustaa sinne salaisen kullanhuuhdontarännin. Neiti Kantola auttaa huuhtomispuuhissa.

Olliin iskee kullanhimo ja hän käyttää kaiken vapaan aikansa kultahiekan huuhtomiseen. Sitä kertyy lopulta kolme kiloa. Joku roisto kuitenkin kalauttaa hänet ja vie kaiken kullan. Neiti Kantola tulee kullanhuuhdontapaikalle, koska aavisti pahaa. Jostakin syystä Olli halailee heti tajuihin tultuaan neiti Kantolaa, jonka nimi on Hilkka. Sinunkaupat tehdään. (Tässä vaiheessa minä kolmetoistavuotiaana olisin sanonut YÄK.) Tarvitaan taas Nilla paikalle, joka transsiin vajonneena sanoo, missä kulta ja sen ryöstäjä ovat. Noidan työskennellessä ei naisia saa olla läsnä. Ryöstäjäksi paljastuu toinen työmiehistä, Leinonen, ja kadonnut kulta saadaan takaisin. Leinonen säästetään kuitenkin vuosien kuritushuonetuomiosta, koska hänellä on vaimo ja viisi lasta, mutta matkapassit hän saa ja vielä 10 grammaa kultaa palkakseen tihutyöstään.

Hilkka ja Olli ilmoittavat kihlauksestaan juhannusaattona. Kolmella kilolla kultaa voisi perustaa perheen. Tilaisuutta juhlitaan ensimmäisellä kirjaan otetulla kalansaaliilla. Sivulla 208 Olli onkii ”kookkaanpuoleisen lohen”. Leo Paloheimo ei näemmä ollut kalamiehiä, koska ei seikkaperäisesti selostanut, miten se kookkaanpuoleinen lohi saatiin ongella ylös.

Kaikkein noloimpia kohtia kirjassa ovat esimerkiksi Ollin ajatelmat Hilkasta. ”Hilkan kasvoja kirkasti kaunis hymy. Ollista tuntui häntä katsellessaan aivan kuin auringon valo olisi levinnyt kukkia kasvavalle kedolle…” Tällaiset kaksinkertaiset YÄK-kohdat hyppäsin 13-vuotiaana ilman muuta yli, enkä nyt uudelleen lukiessa sen tähden muistanut sellaisia tässä kirjassa olevankaan.

Kaikki roolihenkilöt puhuvat samanlaista kirjakieltä, oikeastaan kirjoitettua kirjakieltä. Yhtään kirosanaa ei kirjaan ole eksynyt. Susia tapetaan lopulta 36 kappaletta. Yksityiskohtaiset kuvaukset esimerkiksi työmiesten tai sudenpyytäjien palkoista on jätetty pois. Tulevaisuuden kaavailut jäävät samoin pimentoon.

Käytetty kieli on aika kankeata. Leo Paloheimo kävi kansakoulua ilmeisesti vuosina 1907-1911 Nurmeksessa. Kainuulainen kielenkäyttö ei ole niitä hersyvimpiä Suomessa. Vanhakantaisesti kirjoitetaan ”peloittaa”, oitta-säännöt eivät olleet vielä vakiintuneet. Jos perussana päättyy o-kirjaimeen, niin yleensä verbiin on kirjoitettava –otta. Poikkeuksena esimerkiksi verbi ”innoittaa”. Teksti on haudanvakavaa, eikä huumoria löydy muuta kuin tahatonta. Näinhän nuorison seikkailuromaaneissa pitää ollakin, kaskukirjat ovat erikseen. Kirjaa lainatessa pitää lukijan tietää, mitä on saamassa.