Syksyllä 1967 aloitin Sibelius-Akatemiassa. Pääsin siis Jolanda di Maria Petriksen oppilaaksi. Hän oli melko arvostettu vaikkei professoriksi päässytkään – siihen virkaan valittiin Matti Lehtinen. Yleensä kaikki tenorit joutuivat tai pääsivät hänen oppilaikseen. Minulla oli äänialana silloin korkea baritoni. Toisin sanoen lähes koko laulumusiikki oli sen puoleen ulottuvillani paitsi aivan römeää bassoääntä kaipaavat aariat. Huono puoli oli, että laulutuntini sattuivat aamuksi alkaen kello kahdeksan. En silloin siitä pitänyt niin kuin en nytkään aikaisista herätyksistä. Lisäksi koska poltin tupakkaa oli aamulla aina kurkku joko kipeä tai limainen. En ymmärtänyt lopettaa tupakoimista. Toinen puute oli, että minulla oli ns. pieni ääni. Se kyllä korjaantui, mutta vasta kymmenen vuoden ankaran yrittämisen jälkeen. Vuonna 1987 Kuopion oopperassa lauloin Monteronen osaa Verdin Rigolettossa, eikä ääneni kuuluvuudessa tuhannen hengen konserttisalissa ja sinfoniaorkesterin forten yli ollut mitään valittamista, sanoivat kuulijat.

Säveltapailun opettajana Sibelius-Akatemiassa oli Seija Salmiala. Hän oli juuri aloittanut säveltapailun lehtorina ja oli nätti ja mukava tyttö, vaikka olikin jo 24-vuotias, lähes kaksi vuotta minua vanhempi. Seija Salmiala oli kyllä pätevä: hän jopa huomautti minulle solfatessani, että ”jätä tuo vibrato lauluesityksiin” – olisi nimittäin pitänyt päästää pillinohutta ääntä artikuloidun ja tuetun lauluäänen sijaan. Seija Salmiala ei ollut lauluihmisiä. Kyllä minä solfassa pärjäsin keskimääräistä paremmin jopa näiden musikaalisesti lahjakkaiden joukossa. Salmiala räväytti menemällä myöhemmin vuonna 1972 naimisiin pianisti Timo Mikkilän kanssa, ikäeroa oli 31 vuotta Mikkilän suuntaan, mutta musiikki ei tunne rajoja. Mikkilä oli tunnettu hienoista Chopinin esityksistään. Timo Mikkilä oli syntynyt 16.10.1912 Helsingissä ja Seija Salmiala 22.7.1943. Mikkilä oli silloin loppupuolella pianonsoiton professuuriaan joka kesti vuodesta 1955 alkaen peräti 20 vuotta. Timo Mikkilälle avioliitto oli jo kolmas. Ensimmäisen hän solmi Kyllikki Sundmanin kanssa 1937 ja sitä kesti vuoteen 1943 saakka. Avioliitosta syntyivät lapset Marja 1938, Jussi 1941 ja Sakari 1942. Toinen puoliso oli Salme Marjatta Hietamies vuodesta 1944 vuoteen 1971 saakka. Tästä avioliitosta tulivat Matti 1945 ja Liisa 1946 (aivan kuin Juhani Ahon romaanista Rautatie). Timo Mikkilä kuoli 18.1.2006 Helsingissä. Siinä vaiheessa Seija Salmiala oli jo filosofian lisensiaatti.

Lausuntaa opetti Kaarina Virolainen, se josta Virolainen myöhemmin erosi ja nai sen TV:stä tutun Kyllikki Stenrosin. Valtioneuvos Virolainen oli Mari-tätini nuorisoseuran aikaisia tuttuja Pyhäjärveltä Karjalan kannakselta. Kun Mari täti sitten kuoli, niin Virolainen lähetti tervehdyksen jälkeen jääneille. Mari tädillä ei ollut lapsia, mutta mies. Mies oli 26 vuotta nuorempi kuin Mari täti ja täysin järjissään. Uskonto yhdistää niin kuin musiikkikin. Kaarinan kanssa tavasimme Lauri Viidan Alfhildia, ja Eino Leinon Räikkö räähkää. Kaarina Virolainen kuoli aivan äskettäin (syyskuussa 2005).

Esa Nordgren opetti pakollista pianonsoittoa. Hän ilmeisesti yliarvioi kykyni, koska pisti minut kevättutkinnossa soittamaan Chopinin erään Nocturnen, joka meni arvostelijoiden ja omastakin mielestä huonosti. Oli kyllä minua kehnompiakin soittajia. Eräs laulajatar pianon kevättutkinnon jälkeen valitti, että hänen Michael Aaronin alkeispianonsoiton oppaasta tulkitseman kappaleen Hurjan ratsastajan hevonen oli väsähtänyt hänen esityksessään lopen luuskaksi.

Olavi Kauko opetti mm. musiikin historiaa, myöhemmin Pohjoismaiden musiikin historiaa. Hänen esiintymisensä jälkeen teorialuennoilla tuli mieleen pudistaa puuteria pois olkapäiltä. Samantapaista habitusta kuvaili Seppo Heikinheimo Helsingin sanomien arvostelijakollegaansa Kaukoa kuvatessaan.  Arvostelijakin voi erehtyä joskus. Heikinheimo kirjoittaa Olavi Kaukosta:

Panin jo tapahtumahetkellä maaliskuussa 1961 merkille, että Kauko oli torkahtanut perusteellisesti: hän oli kuunnellut Radion sinfoniaorkesterin konserttia nähtävästi ilman ohjelmaa ja ollut asioista vain sen verran selvillä, että ohjelmassa oli neljä laulua, Vier Lieder tai Vier Gesänge tai jotain sinnepäin. Säveltäjästä hänellä ei kuitenkaan ollut käsitystä. Niinpä hän sitten kirjoitti Helsingin Sanomissa 22.3.1961:

   "Aase Nordmo-Lövberg lauloi Brahmsin Vier letzte Gesänge tavoittaen uudestiluomisen ihmeen väkevällä ja rikkauttaan sädehtivällä tulkinnallaan. Loistelias, soinnikas ääni, jonka sävyasteikon säästeliäs, miltei askeettinen käyttö vain lisäsi linjan kiinteyttä, sai nämä meillä nyt ensi kerran kuullut Brahmsin laulut kimaltelemaan lumoavan hohtavina."

   Upeasti kirjoitettu - paitsi että säveltäjä ei ollut Brahms vaan Richard Strauss, eikä laulujen nimi ollut Vier letzte Gesänge, vaan Vier letzte Lieder. Kauko oli samana päivänä haastattelemassa Helsingin kaupunginorkesterin vierasta Kämpin kabinetissa pääoven yläpuolella. Kun siinä vierasta odottaessamme särvimme Ringbomin tarjoamaa pahanmakuista sherryä, en malttanut olla sanomatta Kaukolle:

    "Menipä vähän säveltäjät sulla sekaisin tänään..."

   "Miten niin?"

    "No eihän ne olleet Brahmsin lauluja vaan Richard Straussin."

Joudin sitten pakosta – kaikki pääaineena laulua opiskelevat joutuivat – Sibelius-Akatemian kamarikuoroon Cantemukseen. Jos oli YL:n johtaja Ensti Pohjola tuntunut tarkalta, niin kamarikuoron johtaja Harald Andersén tuntui vielä kiivaammalta: ”eikö kuoro tunne nuotteja?”.  Andersenhan johti lisäksi Radion kamarikuoroa, jonka hän hioi huippuyhtyeeksi. Taisivat jotkut tytöt itkeäkin salassa. Ei hän kuitenkaan säästänyt kehujaankaan kun aihetta oli. Saimme nuotit käteen ja lauloimme Messe l’homme arme:n.  Hän sanoi ”tämä soi jo nyt paremmin kuin sillä ja sillä levyllä”. Joskus Ilkka Kuusisto toimi kuoron säestäjänä. Ihmettelin hänen sujuvaa pianonsoittoansa pitkällä flyygelillä. Kuorossa törmäsin ensimmäisen kerran Charles Ivesiin. Esitimme hänen kuorokappaleensa jossa toinen puoli kuorosta laulaa mahdollisimman kaukaisessa sävellajissa samaa sanaa kuin toinen kuoro. Harald Andersén varmisti konserttiosaamisemme tilaamalla säestyksen, jotta pysyisimme äänissä. Säestyksen kohdalla luki että ”for rehersal only”. Helsingin Sanomien arvostelija moitiskeli, että säestys tuntui yksinkertaiselta – sen verran kuuloa oli tallella.

Jo keväällä 1968 Sibelius-Akatemiassa yhden vuoden opiskelun jälkeen suoritin laulussa I kurssin. Siihen piti opetella 150 yksinlaulua, joista tenteissä mistä tahansa voitiin kokeilla että meneekö. Tutkinto meni mukiinmenevästi, mutta lauloin kaiken nuoteista. En saanut kunnon fortea aikaiseksi ja ääneni meni muutaman laulun jälkeen lukkoon, kuten tavallista. Arvosana oli kuitenkin kiitettävä. Laulut olivat I-kurssiin nähden vaikeammasta päästä.

Lukujärjestykseen ensimmäisenä vuonna kuului viikossa laulua 2 ja ½ tuntia, lausuntaa 2 tuntia, liikuntaa eli balettia 2, musiikin teoriaa 4, säveltapailua 4, musiikin historiaa 4, italiaa 1, pianoa ½ ja viimein kamarikuoroa 2 tuntia viikossa. Lisäksi opetusohjelmaan kuului konserttien ja tutkintojen kuuntelua. Miehet ja naiset baletissa olivat samalla tunnilla. Minulla ei ollut trikoita vaan shortsit. Koska tytöt olivat enemmistönä, he huvittivat meitä paria miestä menemällä ainoaan suihkuun tunnin jälkeen ensiksi ja alasti. Se oli semmoinen kaasukäyttöinen, itse vettä lämmittävä laite. Toinen mies oli Pekka Pohjola, hänkin aika tukeva Jatkoin kyllä yliopistossa mutta vaihdoin hienoisesti tuleviin ammattiaineisiin ts. tietojenkäsittelyoppiin – tuntui että nuo opiskelukohteet olivat mielenkiintoisia ja mahdollisen ammatin kannalta hyödyllisiä.

Oli tietenkin hauska olla oppilaitoksessa, jossa vilahteli koko ajan radiosta ja konserteista tuttuja nimiä. Myös opettajani esiintyi silloin tällöin radiossa. Hänhän oli saanut loppusilauksen oopperalaulajaksi Rooman oopperassa. Mutta se tietenkin oli minusta mahtavaa, kun itse pääsin esiintymään ihan televisiossa. Seuraavassa äitini kuvaus helmikuun 1968 ohjelmasta:

Heräsin klo 21.30, jolloin juuri alkoi Sibelius-Akatemian oppilaskunnan juhla Vanhalla Ylioppilastalolla ”Viulun-soittaja katon alle”. Förstår you? Do you understand? – Oppilas-kunnan asuntolan hyväksi. Siellä esiintyivät monet huomattavat taiteilijamme: Tarmo Manni kuulutti, Eini Liukko-Vaara lauloi Toscasta, Taru Valjakka & Matti Lehtinen Porgy ja Bessistä, Tauno Palo ”Sonny boyn” (kaikki roolipuvuissa), Liisamaija Laaksonen, Tarja-Tuulikki Tarsala ja - ? – en saa nimeä, olivat kauhukakaroita, Timo Mikkilä soitti selin pianolla polkkaa, Heikki Värtsi ja Seija Silferberg tanssivat ja tietysti oppilaat lauloivat. Siellä oli Ilmokin Sibelius-Akatemian kamarikuorossa + neljän muun pojan kanssa lauloivat ryyppylasit käsissä Offenbachin (?) Hoffmannin tarinoista juoma-laulun. Ja Ilmolla oli se hiustupsu otsalla ja tietysti hän oli frakissa. Näin minä Tauno Palon takana sekä Ilmon että Katriinan, mutta en saanut selvää Katriinan puvusta. Paras numero oli, kun Manni kuulutti että nyt esiintyy Suomen nuorin ja kaunein hippityttö, ja esille lehahti Ella Eronen, joka on ainakin 50-vuotias ja lauloi stadin kielellä Puukko-Mackien oikein rämeällä äänellä. Mikkilä säesti – haitarilla. Entä kuka tämä herrasmies on? – Hän on Lasse Mårtenson ja hän lauloi mielestäni paremmin kuin koskaan mitään, laulun ”Jos minä olisin rikas mies”. Kyllä se juhla oli suuri tapaus päätellen yleisöstä, joka oli sangen edustava.

Myöhemmin melko tunnetuiksi tulevia muusikoita aloitti tai toimi Akatemiassa minun siellä ollessa. Ensimmäisenä tietenkin Okko Kamu, joka ei päässyt kapellimestariluokalle heikon pianonsoittotaitonsa takia, mutta voitti sitten kuin puskasta Karajan-kapellimestarikilpailut. Laulajapuolella oli Matti Salminen, jonka kanssa muuten esiinnyin kvartetissa tuossa TV-gaalassa. Pianisteista etevin oli Ralf  Gothoni, jota oikein ihmeteltiin, miten sille kaikki oli niin helppoa. Laulajista vielä pitää nostaa esiin Jorma Hynninen, jonka kurssisuoritusta kävin kuuntelemassa. Hän sai II-kurssista täydet pisteet. Minun kanssani aloittivat samoilla säveltapailu ja diktaattitunneilla mm. Arja Saijonmaa ja Marita Viitasalo. Saijonmaa lienee tunnettu ja Viitasalosta tuli Sibelius-akatemiaan pianonsoiton professori. Arja Saijonmaa oli tullut opiskelemaan pianonsoittoa, mutta muistan hänen huokailleen, miten pääsisi laulua opiskelemaan.