Jouluna 1959 V luokan väliarvosteluissa olin huonoimpia keskiarvolla 6,04. Sillä keskiarvolla ei lukioon olisi päässyt jatkamaan. Jonkinasteinen herätys tapahtui sitten kevään aikana, koska keskiarvoksi tuli jokseenkin luokan keskiarvo eli 7,3. Esimerkiksi geometrian arvosana kohosi viitosesta kahdeksikkoon. Ruotsista tuli kuitenkin ehdot. Saksankielen nelonen jouluna nousi keväällä kuutoseen.

Veljeni Karin perheeseen on tullut poika. Diplomityö on viittä vaille valmis ja perhe tuumailee muuttavansa Helsinkiin. Työn valmistumisen jouduttamiseksi Kari lopettaa varsinaisen ansiotyönsä arkkitehtitoimistossa Turussa.

Veljeni Rauno alkaa olla opintojensa loppusuoralla osallistuen jopa kahteen laudaturseminaariin yhtaikaa. Yksilapsinen perhe muuttaa parempaan paikkaan lähelle Tikkurilan asemaa. Huoneisto on omakotitalon yläkerrassa 27 m², huone, alkovi ja keittiönurkkaus sekä parveke. Rauno saa jo useista tutkimustöistä rahaakin, mutta tiukkaa on edelleenkin, kuten kaikilla muillakin.

Sisareni Helena muuttaa miehensä ja lapsensa kanssa Runnilta Nokialle. Hyvin ikäväntuntuinen avioliitto jatkuu vielä 14 vuotta. Narsistisen miehen kanssa pitää olla hyvin varovainen puheissaan. Mies työskentelee Nokian Nokialla paahtaen autonrenkaita. Onhan Nokia hyvä työpaikka vieläkin.

Veljeni Elias saa kesäksi oikein viran äitini Käkisalmen koulutoverin Kesälahden kirkkoherran Antti E. Haikarisen kautta seurakunnan nuoriso-ohjaajana. Tehtävään kuului mm. pitää jokunen saarna kirkossa. Maallikot saivat saarnata kirkon lattian tasolta, saarnastuolista vain papit. Erinomaisen työtodistuksen hän kuitenkin saa, ja on sitten syksyllä Järvenpäässä Luther-opiston lyhyellä kurssilla pätevöityäkseen aivan oikeaksi nuorisonohjaajaksi.

Sisareni Sanerva käy syksystä lähtien kauppakoulua Kuusankoskella. Jossain vaiheessa posahtaa, ja hän, ison riidan päätteeksi, lähtee tyhjän päälle Helsinkiin piikomaan. Ratkaisu oli varmaan oikea. Sanervan luonteelle ei oikein sopinut pujottelu uusperheen kanssa. Ei hän kyllä Helsingissäkään piian virasta pitänyt, vaan etsii mitä tahansa konttoripaikkaa.

Pikkusiskoni alkoi oppikoulun ja lukee kuin hevonen ollen kohta keskiarvoissa luokkansa paras. Tätä linjaa hän jatkaa koko koulunsa ajan.

Yrittelen kesällä ansiotyötä enoni Eino Kuisman myllyllä Joroisissa, mutta voimat eivät vielä riitä nostelemaan raskaita jopa 70 kilon jauhosäkkejä autoon, joten serkkuni Esko antaa minulle parin päivän katselun jälkeen kohteliaat potkut ja 2000 mk kotimatkaan, mistä potkuista olin kovin pettynyt. Esko jää mylläriksi, mutta painavat jauhot runttaavat vuosien kuluttua hänen selkänsä täysin mihinkään työhön kykenemättömäksi. Myllyn kuorma-auto oli GAZ Zil –merkkinen Venäjällä tehty. Edellinen Ifa-merkkinen oli tehty Itä-Saksassa.

Joksikin kesäkuukaudeksi minut Sinin kanssa on kutsuttu isän uuteen kalapaikkaan Hämeenkyrön Kalalahden rannalla olevaan  kohtalaisen tilavaan mökkiin. Lahdessa ei sinänsä ollut kalaa, vaan kuhat piti verkoilla pyytää vähän kauempaa. Paikkakuntalaiset arvostivat kuhan roskakalaksi. Matkalla Tampereelta Hämeenkyröön oli vaikeuksia saada linja-autonkuljettaja uskomaan, että Sini oli vasta yksitoistavuotias, ja pitäisi hänen saada matkustaa lastenlipulla. Pakko oli uskoa, koska meillä ei ollut rahaa kahteen aikuisen lippuun. Linja-autossa oli radio päällä, ja harvinaista kyllä, sitä ei suljettu, kun alkoi tulla Beethovenin Kuutamosonaatti. Ihmettelin siinä huristellessa pianistin taitavuutta sen sonaatin Presto agitato osassa. Minä en osaa sitä vieläkään soittaa. Kalalahdelle tulee myös Aarno-veljeni käymään, ja, kuin vanhasta muistista, ajelen muina miehinä vastavierailulle Pansioon Aarnon luokse 170 kilometriä polkupyörällä ja sitten takaisinkin. Aarno väitti kivenkovaan aamulla minun polttaneen tupakkaa yöllä. En ollut polttanut, mutta Aarnon mielipidettä ei kääntänyt yleensä kukaan. Aarnolla oli flyygeli, joka eräänä yönä kovasti pamahtaen katkesi. Hän oli hoitanut flyygelin virityksen itse ja sadat teräskielet oli vedetty liian tiukalle eikä flyygelin kaikupohja kestänyt. Harjoittelin flyygelillä soittamaan Für Eliseä, mutta en tietenkään pitemmälle kuin niihin 32-osajuoksutuksiin saakka.

Sini meni ja tuli junalla. Samalla matkalla saan nähdä Evan ja Karin ensimmäisen pojan. Sinin lausuma kirjeessään äidilleen oli että ”Eva näyttää hoitavan lapsensa hyvin”. Minä en Evan lapsenhoidon tasosta arvellut mitään.

Kun syksyllä 1960 aloitin Savonlinnassa lukion sitten kun ruotsin ehdot olin suorittanut, tuli saksankieltä opettamaan suomalainen pulisonkeihin piiloutunut nuori mies. Koska hän oli oleskellut Saksassa pitemmän aikaa, oli hänen kielen ääntämisensäkin asianmukaista: kaikki t:t lausuttiin th ja soinnilliset ässät niin kuin pitääkin. Melkein rupesin kiinnostumaan saksankielestä. Kielissä kuitenkin pitemmän korren vei ranska. Syksyn alussa meitä opetti vanhan koulun kasvatti, jonka ranskankielen ääntämys lienee ollut samanlaista, kuin sen maahanmuuttajan suomenkieli, joka sanoi oppineensa sitä Nilsiässä: ”Kyllä se kielj  männöö piähän aeka hyvinj!” Tälle ranskankielenopettajalle sattui peräti erottamiseen ilman irtisanomisaikaa johtanut toilaus, ja saimme uuden suomalaissyntyisen nuoren naisen opettajaksi nimeltään Anna-Maria Vandeleene. Hän oli asunut Belgiassa ja oli naimisissa ranskankielisen kanssa, joten ääntämys oli tarkkaa. Näiltä tunneilta sain lausumiseen vieläkin säilyneen pohjan ja opin kuinka hienostuneessa kielenkäytössä käytetään ”la liaison”:nia. Jos olisin jäänyt Savonlinnaan, olisin selvinnyt oppikoulusta lukematta pätkääkään englantia. Englanti kuulosti kummalliselta kieleltä, kun pojat sitä putputtivat – put, put, put. Vähän samanlaiselta, kuin silloin, kun isommat veljet keksivät 40-luvulla panna verbille kieliopillisten persoonien mukaisen taivutuksen vuokraemäntänsä mukaan: pan, pat, paa, pamme, patte, pavat. Vuokraemännän käyttämä muoto oli ”pan siihen”.

Lukiossa liityin teinikuoroon, jota johti Pentti Savolainen. Laulut mitä saatiin opeteltua vuoden aikana, olivat aivan tavanomaisia ja helpoimmasta päästä. Teinipojissa ei ollut montaakaan kirkasta tenoria, usein jouduttiin transponoimaan sävelmiä reippaasti alemmaksi. ”Oman kullan silmät sinisen on harmaat” esitettiin sitten jossakin karonkassa.

Kun joskus luokassa irroteltiin, niin opettaja houkutteli minut laulamaan yksin. Hirveästi jännittäen lauloin pulpetin päällä istuen ”On ylläin holvit kellarin”. Laulu on aika vaativa, koska siinä tarvitaan äänialaa yli kaksi oktaavia. Teinien karonkkaankin pääsin laulamaan. Oli siellä mukana pianistikin, joka osasi soittaa Sibeliuksen Etydin ihan liukkaasti. Teinikaste kuului asiaan. Minulle ja toiselle pojalle pantiin käteen nyrkkeilyhanskat ja sanottiin: ”aloittakaa”. Tarkoitus ei ollut kuitenkaan antaa turpiin, vaan kerätä herneitä lattialta hanskat käsissä. Siitähän ei tietenkään tullut mitään.

Vaikka kyseessä oli lyseo, oli meidän luokalla kolme tyttöä Rantasalmen suunnalta. Ne antoivat oman värinsä muuten estottomaan ja pierunhajuiseen poikasakkiin. Luokalla oli 15 poikaa. Marraskuisessa kirjeessäni on maininta, että 80 oppilaalle tahtoi rehtori Ervola kolme rinnakkaisluokkaa, joten luokat olivat pieniä. Marraskuun alkuun mennessä tosin jo kolme poikaa oli eronnut. Välitodistuksessani oli edelleen nelonen ruotsista, joka enteili huonoa. Tosin luokan ennätys oli seitsemän nelosta, ja toiseksi tulleellakin oli kuusi nelosta, joten kuuluin vain vaatimattomaan keskikastiin.

Ehdot olivat yllättävän usein monen oppikoulukkaan tiellä. Kirjassa Tilastollisia kuukausitietoja Helsingistä, käsitellään Helsingin oppikoulujen antamia ehtoja eri tasoilla vuonna 1964. Toinen kotimainen kieli tuottaa ehdot koulukkaista ensimmäisellä luokalla noin 8 prosentille, mutta 7. luokalla jo 28:lle prosentille. Ensimmäinen vieras kieli aloitetaan yleensä toiselta oppikoulun luokalta. Heti kättelyssä siinä noin joka kahdeksas saa ehdot, mutta sitten jo seitsemännellä luokalla joka kolmas. Matematiikka tuntuu Helsingissä olevan yhtä vaikeaa kuin muuallakin: toisella luokalla joka kymmenes saa ehdot, mutta sitten seitsemännellä luokalla joka neljäs. Poikkeus minun kohdallani oli kuitenkin se, etten koskaan saanut ehtoja matematiikasta – vain ruotsista tai saksasta. Oppikoulun matematiikasta selvisi lähestulkoon oivaltamalla, mutta kielet vaativat työtä. Sen työn olen huomannut nyt, kun olen noin 25 vuotta opiskellut säännöllisesti englantia, ruotsia vähemmän säännöllisesti ja saksaa kymmenen vuoden ajan työmatkoilla Saksassa paljon laihemmalla muistilla, kuin minulla viisikymmentä vuotta sitten oli.