Alokaskoulutuksen päätyttyä Öbiksessä saimme komennuksen varusmieskaverini Ilkka Seivon kanssa reservin aliupseerikouluun Hyrylään, ilmatorjuntaan ja kevytaselinjalle. Perusteena oli, että me molemmat olimme saaneet alokkaiden palikkatestistä täydet pinnat. Tämä oli vanhastaan perintöä: pari parhaista pantiin rannikkotykistön ilmatorjuntaan. Me olimmekin ikäluokastamme ainoat, joilla oli tämä koulutuskierto: Rannikkotykistö Obbnäs-IT-Hyrylä aliupseerikoulu-Hamina upseerikoulu-Obbnäs kokelaana. Kevytase tarkoitti meidän kohdallamme Boforsin 40 millimetrin tykkiä, joka yksitoikkoiseen tapaan sylki ammuksia kerran sekunnissa. Kevytaseissakin oli kaksi linjaa, se toinen käytti Sveitsissä tehtyä automaattisesti tutkan kanssa ohjattavaa värkkiä, mutta me sellaista Boforsin tykkiä, jota käytettiin jatkosodassa, joka oli päättynyt 37 vuotta sitten.  Siinä tykissä ei ollut mitään elektroniikkaa vaan tykkilaskin toimi hammasrattailla. Hyrylään mentiin junalla rensseleitten kanssa ja Keravan kautta. Samaa koulua oli käynyt mm. Niilo Tarvajärvi – sen laatta oli ruokalan seinällä; Tarvajärvi oli päässyt majurin arvoon saakka.

Pääsin oppilaskunnan kulttuuriasioista vastaavaksi (äänestyksen jälkeen) ja järjestelin matkoja Taaborin vuorelle Kivi-juhlaan, Suomi-Ruotsi maaotteluun, tutustumiskäynnille Postipankkiin ja tietysti retkelle Gallen-Kallela museoon, josta meidän Leppävaaran kotiimme oli vain kilometrin matka. Jossakin vanhempien naisten kokoontumisissa pääsin itse esiintymäänkin, lauloin operettisävelmän jostakin Leharin Volgan lauttureista (ei se operetti nyt sen niminen ollut, vaan Perintöruhtinas): ”nyt taas yksin mä jään” ja hyvin tuntui sopivan tilaisuuteen, ehkä enemmistö kuulijoista oli jo leskiä, ainakin minun silmieni mukaan. Tanssimusiikkia soitin kerran upseerikerholle vaikken osannut pätkääkään improvisoida – palkkiona oli, että viikonloppuvapaa alkoi jo lauantaita vasten yöllä, eikä tarvinnut lauantaina siivota. Pääosassa soitannossa oli Lauri Kosonen, joka soitti viulua. Siivoamisessa oli kasarmilla aivan oma sanastonsa. Kuin vapautuksena lauantain viettoon odotti alikersantin sanaa: ”mersutaan”. Se tarkoitti, että siivous oli hyväksytty ja jäljellä vain lattian kiillotus tuolin istuimen ympäri kiedotun rätin avulla tuoli nurinpäin. Sillä ”mersulla” sitten ajeltiin käytävät kiiltäväksi.

RAUK:ssa sain varusmiespalvelukseni ainoan kuntoisuuslomani, joka tuli suunnistuksesta. Osasin vanhastaan lukea topografikarttaa ja vähän verkkaisemman juoksuvauhtini korjasin löytämällä rastit heti. Vielä viimeistä edellisellä rastilla olin ensimmäisenä, mutta kun siitä kasarmille oli vain vajaa kilometri suoraa tietä, niin takaa puuskutti ohitseni Helsingin seudun nuorten hiihtomestari Risto Björkell ja vei koko potin, minä tulin toiseksi. Oli siitä kyllä muutakin hyötyä kuin kuntoisuusloma: kun lähdettiin sissijotokselle ja kukin sai kannettavakseen aikamoiset tarvikekuormat painavan reppunsa ja aseensa lisäksi – minulla taisi olla aluksi peräti jokin rautakamina kannettavana – niin kysyttiin eteen hyvää suunnistajaa. Joukko valitsi siihen tehtävään minut ja niin sai kaminan kantoa harjoitella joku muu, kun minun kädessäni oli vain parikymmentä grammaa painava kartta. Hyvin löydettiin metsän halki perille Mäntsälän Hirvihaaraan, eikä eksytty, vaikka kersantti kävi välillä epäilemässä, että ollaanko ollenkaan suunnassa.

RAUK:in aikana oli yksi viikko jokaisella vartiopalvelusta. Vartiokiväärien patruunat oli tosin tehty vaarattomiksi poistamalla niistä ruuti muuhun tarpeeseen, ettei sattuisi vahinkoja. Putkaakin piti vartioida, siellä oli silloin vain yksi kahju, jonka rikkeen laadusta en tiedä. Onnistuin laahustamaan pakollisen kahden tunnin vartiokierrokseni niin., että kilometrituntivauhtina 1,5 kerkesin kiertää sen vain kerran. Vaativan vartiokierroksen jälkeen sai panna maate. Tykkipihalla sen sijaan sattui vähän upeammin silloin, kun purimme vanhoista hylsyistä nalleja. Jokin nalli ilmeisesti oli osittain räjähtämättä. Kun sitä sitten varusmies takoi vasaralla ja taltalla saadakseen sen kiertymään, niin kuului kova pamaus ja vasara ja taltta hävisivät taivaan tuuliin, mutta onneksi tekijän olkapään yli vahingoitta – taisi kuitenkin kulmakarvat vähän kärähtää.

Kilpailimme 22 millimetrin it-kanuunan, lempinimeltään Sergei, varsinaisen aseen purkamisessa ja kokoamisessa. Minun paras suoritus taisi olla neljä minuuttia ”ase pura ja kokoa”, siinä oli aikamoisia niksejä opittava varsinkin lukon purkamisessa, mutta aika kului rattoisammin kuin muuta tyhjää toimittaessa. Kun suurimman osan RAUK:in aikaa oli kesä, niin siellä saatiin hikoilla.

Vääpeli yritti tartuttaa meihin sotilaallisuutta aina ruokailuun lähtiessä: ”Suuntana ruokala, vain lähtöaskel ottaen, MARS”. Jäykistyimme lähtöaskelasentoon kuin elokuvissa, kun filmi katkeaa. Ruokalassa opasti meitä vanhempi uransa loppuvaiheessa oleva muonavääpeli ”te jakatten leivän, te jakatten voin…”. Samainen mies oli muutaman vuoden kuluttua Postipankissa vahtimestarina hankkimassa lisätienestiä eläkkeeseensä.

Kuuluisa oli kerran kurssin aikana tehtävä Savion lenkki: pantiin täyspakkaukset ja ase selkään ja kilpailtiin, kuka kiertää nopeimmin 13 kilometriä Hyrylästä Korson-Savion kautta takaisin. Jos hetkeksikään lakkasi juoksemasta ja käveli välillä, oli tosi vaikeata päästä vauhtiin uudestaan. Minä taisin päästä jonnekin keskisijoituksille  – juoksin kyllä lähes koko matkan.

Kotiin Leppävaaraan tai ainakin Helsinkiin saakka pääsin lähes aina jonkun autollisen kyydissä, eikä tarvinnut ajella linja-autolla, ja kallista loma-aikaa säästyi tärkeämpään.

Seivon Ilkan kanssa saimme sitten molemmat komennuksen RUK:n ilmatorjuntaan. Siellä olo oli hiukan herrasmiesmäisempää kuin RAUK:issa.

Pyrin ja pääsin RUK:n mieskuoroa johtamaan. Laulajia olisiko ollut parisenkymmentä ja päätarkoitus, niin kuin sitten tehtiinkin, oli esiintyä kurssijuhlassa. Kuoron johtaminen oli vaikeaa, koska en ollut ennen johtanut kuoroa. Mutta onneksi oli kuoroon valittu myös apulaisjohtaja, joka oli jo valmis kanttori. Hän ystävällisesti auttoi johtamistekniikassa. Lisäksi perustimme kvartetin, koska puolustusvoimien show SaInt-esittää tarvitsi Linnanmäelle esiintyjiä. Meidät sinne sitten komennettiin, ja sain asustella nelisen päivää kotona ja käydä joka päivä Linnanmäellä. Siellä laulettiin – ja tapasin yllättäen vanhat tuttavani Savonlinnan ajoilta, Tuula Simolan, jonka kanssa seurustelin aikoinaan pari vuotta ja Irmeli Soraisen, joka oli ollut silloin kymmenen vuotta sitten veljeni Eliaksen tähtäimessä, molemmat Savonlinnan kirkkokuoron tuttavuuksia.

 Palatessamme Haminaan sattui ilmatorjuntapatterin vääpeli Sipari yhyttämään meidät naismallisen polkupyöränsä kanssa Haminan varuskunnan saunan edessä, ja tiukan äidillisesti ensin pyörän seisautettuaan, kuten vääpelille huolehtivaisuuteen kuuluukin, kysyi, että ”missäs pojat ovat olleet?”. Tieto komennuksesta ei ollut mennyt patteriin saakka. Iloisina me vastasimme ”Linnanmäellä”.

Kuoron johtajana minulla oli tietenkin mahdollisuus järjestää kuoroharjoitukset silloin kun parhaiten sopi. Niinpä katsoin viikko-ohjelmasta sopivat maastoharjoituspäivät, jolloin aamuksi voi sopia kuoroharjoituksen. Maitoauto sitten vei minut metsästä palelemasta sotkun kautta harjoituksia johtamaan. Sama vika oli ollut serkullani Joukolla, josta erityisesti mainittiin oppilasmatrikkelissa hänen kuoronjohtaja-ajoiltaan RUK:ssa kuoroharjoitusten positiivinen korrelaatio maastoharjoitusten kanssa. Sotkussa oli muuten töissä tätini Aira, se Väinö-enon vaimo. Sotkussa oli näyttämö, jolla oli piano – sillä tuli harjoiteltua.

Seivon Ilkan kanssa osallistuimme elämäni ensimmäiseen ja luultavasti viimeiseen ST-ajoon (Suunnistus ja Tarkkuus). Moukan tuurilla ja minun hyvällä kartanlukutaidolla saavutimme toisen tilan vaikka emme oikein olleet selvillä säännöistäkään. Kilpailun voittajaparista toinen oli muuten Mäkysen Jaska, joka oli luokkakaverini Imatralla, ja joka kanssa vähän aikaa perheinemme tavattiin kunnes ei enää tavattu.

RUK oli säännöllisine päiväohjelmineen melko helppoa. Meidän kurssimme oli numeroltaan 137 ”junkkari”. Isäni oli ollut kurssilla 15. Lukea tosin piti sen verran, etteivät lomat palaneet, mutta muuten ei minulla ollut vaikeuksia. Kohtuullisia juopottelujakin sallittiin. Kansakoulunopettaja Jokela oli aika suuri miehekseen, semmoinen kaksimetrinen. Hän kertoili joskus, että kun hänen vaimonsa pyytää nakkeja, hän menee nakkikioskille ja ostaa aina ensin. Sen kyllä uskoimme. Kun Jokela tuli lomilta, karjui hän humalassa suureen ääneen aulassa, että ”Sipari tänne, minä tapan sinut”. Vääpeli Sipari päivystysvuorollaan osoitti yllättävää viisautta,  eikä näyttäytynyt. Minkähänlainen opettaja oppilas Jokelasta sitten on mahtanut tulla? – Siparista muutkin saman koulun käyneet tiesivät kertoa: se oli älyn mittayksikkö. Kastemadon äly oli 10 siparia kun itse Siparilla oli vain se yksi sipari.

Jo aliupseerioppilaina olimme käyneet Lohtajan Vattajanniemessä tykillä ampumassa. Silloin hurja Hirvonen opetti meitä Bofors-ilmatorjuntatykin raahaamisessa. Ohjelmanumerona oli hilata parin tonnin painoinen tykki miesvoimin pakan päälle upottavaa hiekkaa pitkin. Sanonnatkin olivat sen mukaisia: ”jos ei tykki kulje, pitää miehiä vähentää”. Jollakin ilveellä saimme sen puserot märkinä sinne pakan päälle, jossa tykin strateginen asema ei parantunut hiukkaakaan, mutta hiekkaa meni niin raahaajien sieraimiin kuin tykin pyörien rattaisiinkin.

 Upseerikoulunkin kuului siellä käydä. Oli marraskuu. Junassa opin ensimmäistä kertaa bridgen peluuta, jota olen myöhemminkin yrittänyt ylläpitää, harrastusta. Junamatka kesti aamusta seuraavan päivän iltapäivään. Vaunun yläpetillä oli liian kuuma ja alapetillä liian kylmä. Kantapeikot karkasivat Riihimäellä juopottelemaan, mutta me oppilaat saimme vain vartioida junaa.

Vattajanniemelle oli satanut ensilumi jo melko kauan sitten. Teltat tehtiin lumen päälle. Kylkeä piti kääntää ahkerasti, koska maata vasten olevaa alkoi kohta palella. Lumi siellä alla hiljalleen suli, mutta kun sen sulamislämpötila on 0 astetta, ei se paljon lohduttanut.

Isänpäivänä kaikki isät saivat syödä kapiaisten teltassa, kun muu väki seisoi lumihangessa pakki karkean lankun päällä. Merkitsin lapsien lukumääräksi 1,5 kun se toinen, Pipa, oli tuloillaan.  Uuden lapsen tekeminen varusmiesaikana ei osoittautunutkaan niin niin yksinkertaiseksi, koska ovulaatio ei lukenut patterin päiväjärjestystä. Tarvittiin hurja ajo keskiviikon iltalomalla Helsinkiin ja sitten takaisin Haminaan kello 24:ksi ennen kuin tärppäsi, mutta kun palveluksessa oli autokauppiaan poika, oli autokin aika urheilullinen. Sitä paitsi yleistä nopeusrajoitusta ei ollut, joten sai ajaa niin lujaa, kuin kiesit kulki. Vain Loviisan äkkimutkassa meinattiin ajaa tieltä.  Ei meitä kovin paljon isiä ollut lauantaimakkaraa ja keitettyä munaa syömässä ja keskustelukin oli jotenkin jäykkää, kun emme olleet kapiaisten kanssa lähempiä tuttuja. Niille juoksi korotettu päiväraha telttamajoituksesta, mutta meidän päivärahamme säilyi samana vaatimattomana. Se oli indeksissä sidottu tupakka-askin hintaan. Jos tupakka-aski maksoi enemmän, niin päivärahakin nousi.

Kersantti kalasteli harjoituksiin ylimmäistä esihuutajaa joka huutaisi ”tuli seis”, kun maalikone hinattavine maaleineen oli liian lähellä, eikä enää saanut ampua. Kysyttiin kovaäänistä miestä. Ilmeisesti tapaus Haminan äkseerausharjoituksissa oli jäänyt muiden mieliin: siellä harjoiteltiin suljettuna joukkona kulkemista ja kukin vuorollaan sitten johti ”Tahdissa eteenpäin mars”. Kun minä pääsin joukkoa johtamaan, en piipitellyt enkä karjunut vaan annoin äänen tulla vapaasti ja kovaa: ”Kaarto oikeaan mars”. Hätäpäissään kaukana kentän toisella puolella harjoitteleva joukkokin alkoi kaarron oikeaan. Niinpä yksimielisesti valittuna istuin kuopassa tykkien takana ja kun aika tuli, sain karjaista yli tykkien ammunnan ”Tuli seis”. Hyvin oli kuulunut ja tykit vaikenivat.

Yksi saunamatka kuului leirin ohjelmaan. Saunaan oli jonnekin nurkkaan, jota nurkkaa emme löytäneet, kuollut hajusta päätellen ylisuuri hiiri ellei peräti rotta. Löylyssäkään ei se haju paljon hävinnyt. Niinpä höyryävän hiirivainaan raikkaana pääsimme sitten havuvuoteillemme nukkumaan, mutta ohjesääntöön kuuluvan kerran viikossa saunassa ohjelmanumeron suoritimme.

Alussa hinauskoneen maalinilmaisin oli rikki, sillä kukaan ei saanut mukamas osumaan lähellekään. Vähältä kuitenkin piti. Upseerioppilas Latola oli vanhalla Boforssilla ampujana. Jostakin kumman syystä sattui – jota ei koskaan pitäisi sattua – että ammuttu hylsy pomppasi maasta ja kiilasi jalalla hoidettavan laukaisupolkimen pohjaan. Lataajat mättivät minkä ennättivät patruunoita tykkiin viiden ammuksen kaseteissa. Latola kumartui tutkimaan tilannetta ja samalla luontevasti veti servo-ohjainta kumartuessaan itseensä päin. Silloinhan tykin putki nousee vastaavasti. Boforsin hitaanlainen ampumatahti ei laantunut, bum-bum-bum vain kuului ja ruudin noki lensi. ”Varo” onneksi takana huomasi tarkkana kersanttina tilanteen ja takoi punalipun  varrella Latolaa kypärään hokien ”Tuli seis, tuli seis”. Lentäjä oli kuulemma sanonut että aika läheltä meni. Asiaa tutkittiin, mutta selitystä ei löytynyt. Monista ammuslaatikoista oli luettavissa, kuten näkkileipäpaketeistakin, vuosiluku 1944. Niinpä jokin ammus ei nallin räjäytyksestä ollut tietääkseenkään vaan jäi putkeen ruuti kuumana räjähtämättä. Sitten tarvittiin jo aseteknikkoakin irrottamaan hohtimilla se patruuna putkesta. Näkkileipä sen sijaan kävi täydestä, varsin harvoin niistä löysi edes homettakaan, mutta tekohampailla tähän 30-vuotisen rauhan kestäneeseen tuotteeseen ei ollut tarttuminen.

Vattajanniemellä, joka oli täysin eristetty muutenkin siviilivierailijoista, piti pakan kupeessa olla vartiomies. Olin säästänyt niin paljon päivärahoistani, että susiturkissa tarvitsi minun olla siellä vain yhden kerran. Vielä paljon pahemmassa rahapulassa ollut asetoveri suoritti palvelun, kun hänelle vain aina ilmoitti, kenen sijaisena hän siellä tönkkönä seisoi. Kun tarkastava upseeri saapuisi paikalle ja pyytäisi ilmoitusta, piti ilmoittaa se nimi. Ei siitä hommasta kukaan kärynnyt vaikka kaikki kapiaisetkin tiesivät jujun. Mukavampi oli nukkua vähän kylmemmässäkin kuin tarkkailla tähtien kiiluja ja revontulia pari tuntia Pohjanlahden hyytävien viimojen syleilyssä susiturkki yllään. Pakkasta oli yöllä reilusti yli kaksikymmentä astetta.

Leiri loppui ja erikoistoivomuksestani ei minun tarvinnut matkustaa junalla Haminaan vaan  pääsin lomille. Menin läheiseen kaupunkiin Kokkolaan veljeäni Eliasta tapaamaan, joka oli sillä hetkellä lyseossa musiikinopettajana. Elias oli varautunut tuhdilla viskimäärällä. Ensimmäinen viski viikon reippailun jälkeen meni päähän tosi sukkelasti. Sitten jatkoin seuraavana päivänä sama pää mukana siviilijunalla lomille Leppävaaraan. En oikein muista, mitä Eliaksen kanssa tuli puhuttua, mutta minä painoinkin vain 72 kiloa.

Kurssijuhlat tulivat, ja vaimonikin tuli ja niihin osallistui. Johdin laulut ja Seivon Ilkan kanssa meidät passitettiin takaisin lähtöyksikköömme. Siellä saimme haukut, koska todistuksemme RUK:ista ei ollut arvosanalla erinomainen, vaan pelkkä hyvä.

RUK loppui marraskuussa 1971 ja palauduin takaisin joulukuun  alussa Obbnäsiin kokelaaksi, jossa roolissa olin sitten helmikuuhun 1972 saakka. Koska pääsin käymään lähes joka yö kotona Seivon Ilkan kyydillä (hän asui Tapiolassa ja hänellä oli auto, kodin puhelinnumero 463838), ei kirjeitäkään tarvinnut kirjoitella. Periaatteessa jommankumman kokelaan piti olla kasarmilla päivystämässä, mutta jotenkin sitä vain sumplittiin joka ilta yöloma molemmille. Päivystävän upseerin toimiin kuului muun muassa tarkastaa Mäkiluodon yhteysalus Axel von Fersen. Tarkastus tapahtui osaltani siten, että kasarmilta soitin alukselle. Jos sieltä vastasi alokkaana meidän kanssamme ollut kaveri, merkitsin päiväkirjaan tarkastaneeni aluksen. Alus oli luultavasti rautavene eli pieni ohjaamohytti ja paljon avointa tilaa, jossa mennen tullen tuulen viimassa ja pärskeissä saivat matkustajat (alokkaat) nauttia merituulesta. Matka Mäkiluotoon kesti noin puolisen tuntia, joten ei se kärsimys niin kovin pitkäaikainen ollut. Juuri kun olin saapunut alokkaaksi ensimmäisen kerran illalla silloin vuoden 1971 helmikuussa, oli niin kova tuuli, että Mäkiluotoon menijät saivat maata rauhallisen yön tilapäismajoituksessa kasarmissa – kun tuuli tyyntyi, niin sitten vasta kuskattiin heidät kaukaiselle luodolle. Tähän päivään mennessä en tiedä, minkä näköinen paatti se Akseli oikein oli. Von Fersenistä tiedän sen sijaan, että hän oli Ruotsin laivaston amiraali 1700-luvulla.

Kokelaitten tärkein tehtävä oli kouluttaa uutta väkeä tykeille. Sitä sitten Seivon Ilkan kanssa teimme. Ehkä meidän kummankin olemuksessa oli jotain sellaista, etten muista varsinaista kuria pitäneeni ensinkään, kaikki uskoivat ihan tavallista sanaa – siihen vaikutti luultavasti minun ikänikin, kun olin opastettavia noin viitisen vuotta vanhempi. Ei minulla eikä Seivon Ilkalla ollut mitään erikoista näyttämisen halua. Lisäksi tykkien parissa touhuaminen näytti olevan useimmista alokkaista aivan hauskaa. Varsinkin sveitsiläisvalmisteisesta laivatykistä sai aikamoisen karusellin, jos onnistui kääntämään servo-ohjainta varomattomasti väärään suuntaan: tykki pyörähti ympäri noin parissa sekunnissa. Tykin pyörittäjällä, joka oli samalla sekä tähtääjä että ampuja, oli oltava turvavyö päällään ja tykin ympärillä vähintäänkin putken pituinen rinki vapaata, ettei joku saanut putkesta päähänsä.

Tämä ”putki” sana on ensimmäinen kompastuskivi alokkaana tykkiluokalla oleville. Jos erehtyi sanomaan ”piippu”, sai ensiksi pitkän esitelmän, että piippu on suussa tai talon katolla, ja sitten komennon juoksemaan viisi kertaa kasarmin ympäri samalla hokien että ”putki, putki, putki”.

Ylikersantti, joka alokasaikana tuntui kovin ärjylältä, pani minut kääntämään erään tykin käyttöohjeen englannista suomeksi, siinä oli puuhaa. Se samainen ylikersantti opetti myös alokkaita. Valokuvasin ikkunasta hänen ensimmäisiä opetuksiaan sateisena joulukuun alkupäivänä, kun oli vielä vain vesilätäköitä eikä lunta tai jäätä. Komento kuului joukkueelle ”istukaa”. Kun joku arasteli panna uudenuutukaisen vuoden 1936 lähes Cajander-mallisen palveluspukunsa likaantumaan paikalle sattuneeseen lätäkköön, niin ylikersantti opasti ”Perse on maassa, kun istutaan”.

Tämähän on samankaltaista hienotunteisuutta, jota armeijassa varsinkin muut kuin rottakoulun (aliupseerikoulu) käyneet esittävät. Niinpä sattui jossakin varuskunnassa niin, että vääpelille tuli tieto alokas Möttösen vaimon kuolemasta. Tieto perhetapahtumasta piti saattaa jotenkin hienovaraisesti alokas Möttösenkin tietoisuuteen. Niinpä vääpeli komensi komppanian kasarmin eteen ja antoi  komennon: ”Komppania asento, ukkomiehet askel eteenpäin, mars!”. Kun hän huomasi alokas Möttösenkin ottaneen tämän ratkaisevan askeleen, niin hän karjui: ”Mitäs se Möttönen siellä hätäilee, tuore leskimies”.

Mitään kokelaiden vitsejä emme Seivon Ilkan kanssa panneet toimeen, vaan suhtauduimme asiallisesti saamaamme opastustehtävään. Joukossa oli tietenkin aika kömpelölläkin älyllä varustettuja, joten ei me kaikilta parhainta suoritusta odotettukaan esimerkiksi Boforsin tykin osien tunnistamisessa, kiskurin jousi taisi jäädä monelta noteeraamatta loppukokeessa. Erinomainen etu oli, että saimme mennä upseerikerholle illalla ottamaan joskus pienet. Hinnat upseerikerholla olivat lähellä tuottajahintoja, joihin meidän päivärahamme riittivät melko hyvin. Lisäksi siellä oli luuhaamassa joku, joka halusi tarjota ja samalla kertoa erityisen merkittävistä vaiheistaan puolustusvoimien historiassa. Nämä tarjoukset käytimme tietysti hyväksemme, joten matka takaisin kasarmille tuntui vähän pitemmältä kuin matka upseerikerholle. Korostan vielä, että kävimme siellä vain kaksi kertaa. Päiväraha vastasi yhden tupakkiaskin hintaa upseerikokelaillakin, mutta kyllä sillä pari paukkua upseerikerholla sai.

Sitten vihdoin matkustimme Suomenlinnaan armeijan meille varusmiehinä tarjoamalle viimeiselle lounaalle ja luovutimme kamppeemme. Ulf Sundqvist oli samaan aikaan samassa yksikössä. Sotilaspassi leimattiin, viimeisen kerran, luulin.