Jouluna alkanut asumusero äitini ja isäni välillä jatkuu keväälläkin. Äitini olisi ottanut syrjään hypänneen miehensä milloin tahansa takaisin. Hän kirjoittaa vielä helmikuussa 1955 ”Tuskin koskaan lakkaan häntä kaipaamasta”. Asiat kuitenkin kevään aikana muuttuvat ja äitini hakee oikeudessa avioeroa aviorikoksen perusteella 10.6.1955. Käräjillä asia ratkaistaan äidin eduksi ja hän saa korvaustakin. Tuomion ollessa tällainen peruuttaa tuomiokapituli kohta isäni papin oikeudet määräämättömäksi ajaksi. Huollettavista nuorimmat, minä Ilmo ja Sini, jäävät äidin huollettaviksi ja kolme seuraavaa isän huoltoon. Isän huolto tosin tulee käytännössä tarkoittamaan mahdollisimman paljon huoltovelvollisuudesta laistamista. Kolme vanhinta poikaa ovat jo täysi-ikäisiä, eikä heitä huolla kukaan, paitsi kohta kutakin vaimonsa.

Ei äitini kuitenkaan niin kovasti jää suremaan. Jo elokuussa hänelle tapahtuu omien sanojensa mukaan ”jännä juttu”. Se jännä juttu paljastuu Tuupovaarassa kansakoulunopettajana olevaksi mieheksi, josta tulee hänen monivuotinen seuralaisensa. Myöhemmin tulin tuntemaan lähemmin hänet, koska hän nukkui samassa sängyssä äitini kanssa. Valitettavasti hän oli riitaisissa naimisissa, eikä sen avioliiton purkaminen oikein onnistunut. Naimisiinmenosta ei siis ollut puhetta. Äitini oli 46-vuotias hänet tavatessaan.

Arvi Pärssinen menee Helsinkiin ja Turkuun auskultoimaan pätevöityäkseen uskonnon opettajaksi eikä asu vakituisesti missään. Pesän selvityksessä katoaa luultavasti rahaa johonkin, koska vuoden 1954 alussa olisi ollut rahaa ostaa ”vanhuudenkoti”, mutta sellaista rahasummaa ei enää pesästä löytynyt vuonna 1956, vain pikkurahoja, tekstiilit, astiat ja huonekalut.

Vanhin poika Aarno siirtyy Raumalta Tottijärvelle kanttori-urkuriksi. Hän ei tapaa vuonna 1955 lainkaan äitiään, vaikka käy Vuolijoellakin, josta olisi ollut seitsemän kilometriä äidin koululle tai neljäkymmentä kilometriä Kajaaniin. Ei hän myöhemminkään ole äidistään niin kovasti innostunut.

Kari veljeni menee naimisiin juhannuksena ja muuttaa vaimonsa kanssa Malmille Teekkarikylästä. Isältäni ei oltu vielä papin oikeuksia otettu pois ja hän haikailee, miksi ei saanut tulla vihkimään, juuri avioeron saanut pappi. Suhteellisuuden tajusta ei Arvi Pärssistä pääse kukaan syyttämään. Häissä ei ollut kukaan sisaruksista.

Rauno-veljeni tie kansakoulunopettajaksi katkeaa, kun hänen invaliditeettiaan katsotaan ministeriössä pitkään. Kuitenkin Rauno pelasi mm. lentopalloa, rakensi veneen, osasi soittaa ja metsästää käsillään. Mitään estettä opettamiselle ei ollut. Niin antaumuksellista kansakoulunopettajaa tuskin löytyy, kuin hän olisi ollut. Vanhemmat olivat sitä mieltä, että Raunon pitäisi kouluttautua johonkin hissuttelevaan ammattiin, jossa ei olisi paljon ihmisten kanssa tekemistä. Rauno valitsi kuitenkin toisin juuri sellaisen ammatin, jossa ollaan jatkuvasti ihmisten kanssa, pidetään esitelmiä, ollaan kokouksissa. Jopa päällikkövirkaan Rauno myöhemmällä iällään valittiin. Kansakoulunopettajauran tyssätessä ainoa mahdollisuus oli yliopisto. Sitä ennen piti kuitenkin tienata rahaa. Rauno haluaa kansakoulunopettajan viransijaisuuden jostakin Tuupovaarasta ja päätyy Mannervaaraan, jonka koulun vintin ikkunasta näkyy hänen syntymäpaikkansa Korpiselkä rajan toisella puolella. Mannervaarasta tulikin sitten perheen pääpaikka kolmeksi vuodeksi, koska opettajalle oli siellä varattu peräti viisi huonetta. Rauno piti ei nyt aivan kaikista vieraista, mutta useimmista. Tällainen vieras, jolle mielellään sanottiin näkemiin, oli Aarno-veljeni suttuinen ensimmäinen vaimo.

Helena oli kotona kesään saakka. Sitten hän siskonsa kanssa muuttaa Tampereelle, jossa Arvi P:n tuttu asuu. Arvi P. olettaa, että tutun luona saa asunnon halvemmalla. Siis 13- ja 18-vuotiaat heitetään omilleen. Tämä ensimmäinen vuokranantaja muuttaa kuitenkin pian paikkakuntaa ja tytöt saava etsiä uuden asunnon.

Eliaksen, 14-vuotiaan, kanssa Arvi P. toimii ovelammin. Hän toimittaa Eliaksen Raunon kouluun eikä maksa Raunolle pyytämättä edes Eliaksen kenkärahoja.

Äitini saa tuntiopettajan paikan Kajaanin tyttölyseosta. Hän opettaa matematiikkaa, kemiaa ja  fysiikkaa. Pohjana hänellä on kahden ja puolen vuoden opiskelu Teknillisessä korkeakoulussa arkkitehtilinjalla. Fysiikka ja kemia teettävät aluksi paljonkin töitä, mutta hän kouluttautuu itse näissä aineissa kesäyliopistoissa. Kun hätäisesti piti saada asunto Kajaanista, ei äidilläni ollut paljon valinnan varaa. Yksi huone löytyi Kajaanin Maastosta, Lohtajalta. Äitini kuvailee asuinpaikkaansa mustelmissaan (1987): ” asunnon löysin pienestä murjusta, jonne pääsi, kun kaupungin laidalla lähti kulkemaan tietä, jonne ohjasi tienviitta `Kaatopaikka`. ” Minä muutin äitini kanssa tuohon murjuun. Kuusivuotias siskoni toimitettiin vuodeksi Nikkilään enonsa luokse asumaan. Minun osaltani muutos oli aika radikaali: edellisen lukukauden viidestä sisaruksesta ei ollut jäljellä yhtään, ja asuinhuoneitten lukumäärä oli pudonnut kahdeksalla, ja yhtä lukuun ottamatta kaikki kaverit jäivät jo kolmannen kerran. Huoneessa ei ollut keittomahdollisuutta, joten ruoka piti ostaa valmiina tai syödä kaupungilla. Tosin kahden kuukauden kuluttua muutettiin mukavemman matkan päähän Nurmikadulle, mutta silloinkin vain yhden huoneen asuntoon. En siis nähnyt parin vuoden aikana äitini laittavan lainkaan ruokaa kotona.

Minä aloitan Kajaanin lyseon ja ensimmäiseltä luokalta 120 muun pojan kanssa. Ensimmäisellä ja taisi olla peräti kolmanteen luokkaan saakka Kajaanin lyseossa luokanvalvojanamme oli Eino Salo. Hänen aineyhdistelmänsä oli kuin pula-ajalta: voimistelua ja saksaa. Saksan kieli aloitettiin tosin vasta toisella luokalla. Hän oli kuivakka laiha posket kuopalla kulkeva naimaton mies, joka kuohahti helposti. Alussa sain molemmissa hänen aineissaan hyviä numeroita mutta lopulta sitten huonoja. Luulin, että hän oli Salosta kotoisin. Salolla oli henkilöauto merkkiä Skoda.

Katsoimme joskus voimistelutunnilla rainoja (jos joku ei tiedä mitä rainat ovat, niin ne ovat mustavalkoisia diapositiiveja, jotka tässä tapauksessa oli urheilijasta otettu nopealla valotuksella, jolloin liikkeiden yksityiskohdat tulevat mukavasti esille). Niillä rainoilla verrattiin asiantuntevasti myös suomen- ja maailmanennätysten kehityksiä graafisin kuvioin kuin luonnonvoimia. Minusta rainojen katselu oli mukavaa, koska silloin ei tarvinnut hikoilla voimistelusalissa ja mennä suihkuun päätteeksi..                                                      

Uskonnon opettajana oli Uuno Seppo, pastori. Hänen mieliaiheensa oli kertomukset sodanaikaisista kaukopartioista hänen rintamapappiajoiltaan. Uuno Seppo ihaili venäläisiä bassoja.  Jos joku asia sai hänet vinksahtamaan Jumalan sanasta, niin sotajutut. Niitä hän kertoi sitten tunnin alun läksyjen kuulustelujen jälkeen jouhevasti pitkät tovit. Kyllä niissä olikin kuulemista. Uunon tunneilla ei passannut pelleillä, niin ankaran näköiseksi hän tuli: alahuuli työntyi entisestään turpeampana eteenpäin ja kaljun päälaen otsarypyt rupesivat punertamaan. Seuraavan katkelman Keijo Korhosen kirjasta Koulukas luin vasta paljon myöhemmin, kun jo oli kirjoittanut tuon edellisen kuvauksen. Korhonen kertoo laajalti silloin Kajaanin Yhteislyseon nimellä kulkeneen koulun rehtorista Uuno Seposta mm. ”… Uuno karjui niin että isot silmät pullistuivat päästä ja laaja kalju punoitti.” Keijo Korhonen kävi samaa koulua kuin minäkin vuosina 1945 – 1954. Useimmat siinä kirjassa esiintyvistä opettajista opettivat minuakin. Korhonen näyttää jääneen kerran luokalleen.

Kasvi- ja eläinopin sekä maantiedon opettajana oli hyvin kehittynyt raskaasti paklattu puuterille haiseva komea nainen. Kehtasi antaa minulle puolen tunnin jälki-istunnon kun tutkin mielenkiintoisempia kemian kaavoja äitini mustakantisesta yliopistollisesta oppikirjasta. Kemian kaavoja kirjoittelin kotona muistiin ja varsinkin klorofyllin ja hemoglobiinin kaavoissa oli ihmettelemistä, ne kun olivat melkein samat paitsi että kasvien klorofyllissä eläinten rauta oli korvautunut magnesiumilla. Eräs satunnainen opettajamme oli Lauri Pohjannoro. Pohjannoron kutsumanimi oli tietenkin Lörö.

Äitini ihmetteli minun huonoa koulumenestymistä ja pisti minut älyn osalta testattavaksi puolitutulle seminaarilaiselle. Menestyin niin hyvin, että seminaarilainen omasta päästään laittoi pienemmät numerot paperiin kuin sain testistä, luullen jotenkin erehtyneensä. Koulunumeroihin ei testillä ollut vaikutusta. Kerran äitini pakotti minut lukemaan eläinopin kokeeseen, jolloin aiheena oli ihmisen verenkierto. Erittäin vastahakoisesti luin aiheesta aorotta jne. (kyllä se minusta olisi pitänyt kirjoittaa aorotta) noin tunnin verran, ja sitten äidin ja minun yllätykseksi sain kokeesta täyden kympin ilman mitään miinuksia. Siitäkään ei lukuintoni kasvanut.

Musiikkia opetti rouva Kyrö. Opettelimme soittamaan harmoonilla. Pianoa ei ollut ensinkään koko koululla, ei edes juhlasalissa. Harmitti kuitenkin kun minulla ei ollut soittopeliä, ja Pentikäisen Paavo soitti selvästi paremmin kuin minä, ja varsinkin kappaletta ”Torvisoittokunta harjoittelee”. Oli kuitenkin minuakin huonompia laulajia. Toveri Niiranen esitti kaikille pakollisessa laulukokeessa neljänä vuotena Sibeliuksen ristilukin aina yhtä huonosti ja aina samoin sai kuutosen todistukseensa, siihen jo alkoi kyllästyä, siis Niiraseen. Niiranen oli melko laiha ja hänen vaatteensa näyttivät aina vähän ensin jollekin muulle sovitetuilta. Taisi hänellä olla melkoisesti finnejäkin ja lyhyeksi leikattu tukka ja harmaa puku.