Varusmiespalvelukseni loppui aikanaan ja 17.1.1972 avasin jälleen Unioninkadun oven vain kuullakseni, että minut otettaisiin operaattoriksi, eikä sellaista hommaa, mistä puhuttiin ennen armeijaan lähtöä ollut enää tarjolla. Olin hiukan pettynyt, mutta kuitenkin tyytyväinen että sentään oli jotain työtä. Tuttu mies oli vahtimestarina: se oli nyttemin eläköitynyt vääpeli, joka Hyrylän RAUK:ssa oli opastanut meitä: ”Suuntana ruokala vain lähtöaskel ottaen mars”. se oli vääpelin sotilasuran bravuuri. Sitten kun vasen saapasjalka tarpeeksi rapsakasti heilahti ruokalaan päin, saatiin jatkaa perille saakka. Siellä vääpeli opetti pöytäkäyttäytymistä: ”Te jakatten leivän, te jakatten voin”.

Uusi lapsi oli tulossa – laskettu aika 8.7. - ja kahden pienen lapsen kanssa Leppävaaran talvella jääkylmä huvila olisi aivan mahdoton asua: ei lämmintä vettä esimerkiksi. Niinpä meillä oli haussa farmaseuttiliiton asunnoista kaksio Pitäjänmäellä. Sinne pääsisimme muuttamaan vapun aikoihin.

Teknisen koulutuksen operaattorin hommiin olin saanut vuoden 1970 syksyllä parilla kurssilla. Piti vain nyt palauttaa mieliin oppimansa ja tottua muihin työohjeisiin. Ei minulla pahempia vaikeuksia ollut, koska olin jo vastaavia töitä tehnyt ennen armeijaa yli kahdeksan kuukauden ajan.

Tietokoneet olivat vielä jopa Postipankissa aika uutta. Edeltäjinä olivat olleet vuonna 1948 käyttöön otetut reikäkorttikoneet. Niitä käyttivät reikäkorttioperaattorit – hyvin kunnioitettua erikoisalan osaava porukka. Sitten kun Reijo Pukonen oli käynyt USA:ssa stipendiaattina opiskelemassa ATK:ta, alkoi tapahtua. Sattumalla oli tässäkin tekemistä. Pukonen haki ensin IBM:ltä ATK-suunnittelijan paikkaa, mutta koska IBM:llä oli jo yksi ATK-suunnittelija, ei häntä otettu, vaan neuvottiin hakeutumaan pankkiin. Postisäästöpankissa hänet palkattiin heti. Tietokone ENSI hankittiin pankkiin vuonna 1958. Kun aikaisemmin puolentoistamiljoonan säästötilin saattaminen  ajan tasalle reikäkorttikoneilla vei aikaa kuukauden, päästiin uuden tietokoneen avulla samaan tulokseen viidessä päivässä. Saman tien laskettiin myös korot valmiiksi. Pian kehiteltiin sovelluksia, jotka osasivat laskea palkat ja panna palkkarahat tilille. Ongelmana oli valtavien tietomäärien käsittely. Esimerkiksi maksimi tietokapasiteetti oli isoimmissa koneissa ehkä 25 MB. Sitten tulivat nauhat, joihin sai tavaraa paljon enemmän. Lisäksi voi olla jatkonauhoja sisältäen samaa dataa.  1961 tulivat transistorikoneet putkikoneiden tilalle.

Minun aloittaessani kovaa sanaa olivat IBM:n tietokoneet mallia 360 ja 370. Laskuvoimaa riitti, mutta muistin ja ulkoisten muistien käyttö piti tarkkaan suunnitella ja ohjelmoida. Vasta kun käyttöjärjestelmät kohta kehittyivät ja osasivat sivuttaa isoja aineistoja – ts. aineistosta käyttämätön osa pantiin käyttöä odottamaan tilapäisesti ulkoiselle levylle – alkoi muistiongelma häipyä. Samalla tuli uusi ongelma siitä, että datan sivuttaminen oli hidasta – jouduttiinhan siinä kirjoittamaan fyysisesti levylle tietoja.

Lopullisesti tai ainakin useiksi vuosiksi jätin Sibelius-Akatemian. En nimittäin saanut laulun II-kurssista erinomaista vaan vain kiitettävän. Siitä kimpaannuin. Opiskelu Yliopistolla oli enemmän tai vähemmän sorkkimista kuin johonkin päämäärään tähtäävää. Ainoa opintie näin laiskalle näytti olevan ammatissa oppiminen. Pankki järjestikin hyvin kohdistettuja kursseja nimenomaan ATK-henkilöilleen. Siihen pääsin minäkin mukaan. Suuri etu oli siitä, että olin alkanut monta vuotta aikaisemmin parantaa englanninkielen taitoani. Kurssit nimittäin katsottiin ja kuunneltiin nauhoilta englanninkielisinä. Siitä opiskelusta oli myöhemmin arvaamatonta hyötyä.

Operaattorin homma oli ns. päättyvää kolmivuorotyötä. Kun kaikki yölle suunnitellut ajot olivat läpi, sai lähteä kotiin. Jos bussit eivät enää kulkeneet, voi matkustaa Pankin antamilla taksilipuilla. Vain muutamalla operaattorilla oli oma auto. Joskus harvoin, esimerkiksi yllättävien poissaolojen takia, piti tehdä työtä vielä yövuoroa seuraavana päivänä monet tunnit. Yövuoron jälkeen oli niin pönttö olo, että kulkiessani Unioninkadulta Simonkentälle en edes muistanut, oliko matkalla ollut liikennevaloja ensinkään. Sitten kun Pipa oli syntynyt, nukuin yövuoron jälkeen parvekkeella. Yleensä yövuoron jälkeinen päivä oli aivan pilalla, eikä mitään järkevää voinut tehdä. Yövuorot olivat suhteellisen harvinaisia, joten jatkuvaa piinaa ei niistä ollut. Joskus oli myös sunnuntaisin töitä, joita tein mielelläni, koska palkka juoksi silloin kaksinkertaisena.

Pankki oli vanhanaikaisella tavalla byrokraattinen. Johtokunnalla oli oma ruokailutilansa. Seuraavaksi alempi aste oli vähintään kamreerit tai ATK-suunnittelijat, jotka niin ikään söivät omissa lokeroissaan. Sitten oli parikin ruokalaa duunareita varten, joissa minäkin söin. Ruoka oli hyvää ja sitä oli aina tarpeeksi. En tiedä, miten nykyään asiat pankissa ovat, mutta vertailun vuoksi on mainittava, miten esimerkiksi Päijät-Hämeen keskussairaalassa nykyään ruokaillaan: kaikki toimitusjohtajasta siivoojaan saakka syövät samassa tilassa, jossa ei edes pöytiä ole lokeroitu erikseen ammattiryhmille. Ehkä ajat ovat tuoneet muutoksen myös pankkeihin.

Aikani operoituani perustettiin ohjelmoinnin tueksi ns. testiryhmä. Ensinnäkin sen piti siirtää reikäkorteilla olevat ohjelmat levylle. Toinen tehtävä oli ohjelmakäännösten ajaminen. Kolmantena silloin tällöin esiin tulevana tehtävänä oli avustaa testauksia tekemällä testidataa, jos sellaista ei ollut muuten saatavana. Tähän ryhmään valittiin minut ja pari muuta. Vetäjäkin vaihtui äkillisen sairastumisen ja kuolemantapauksen takia. Työ oli yksivuorotyötä, joten palkka aleni kolmivuorotyön korvauksen verran. Se oli huono asia.

Muutaman vuoden kuluttua roolini muuttui taas. Pyrin ja pääsin ohjelmoijaksi, olihan minulla siihen jonkinasteinen peruskoulutus. Pankissa olin itse kouluttautunut COBOL-ohjelmointiin. Kouluttautuminen tapahtui ilmeisen onnistuneesti, koska lähes vastaavan ylopistossa opiskeltavan kielen, Algolin, opiskelin vain luentomonisteesta ja kävin tentissä, josta sain arvosanan 3+/3. Siis ilmeisen hyvin suoritettu, kun ei sellaista arvosanaa kuin 3+ yleensä anneta.

Pääsin tai jouduin ohjelmoijaksi käyttöjärjestelmäryhmään. Siinä ei oltu tekemisissä minkään erityisen sovelluksen kanssa, vaan työt vaihtelivat tilanteen mukaan. Minulle tuli myöhemmin tekemistä mm. COM:in kanssa (computer output microfilm). Juhlallisin hetki oli hakea vuoden lopussa seuraavan vuoden veronlaskentamoduuli IBM:ltä. Jostakin syystä ei pankki halunnut tehdä veromoduulia itse, vaan osti sen valmiina. Oli juhlallista kävellä Mannerheimintielle hotelli Marskin viereen ja sitten vastaanottaa kunnioittavasti laatikko, jossa uusi veromoduuli lepäsi reikäkorteille koodattuna. Valitettavasti moduulissa oli melko usein virheitä, joten tarkkana sai olla ja ohjelma piti testata.

Käyttöjärjestelmäryhmässä minut koulutettiin (englanniksi) ottamaan selvää dumpeista. Dumppi on heksakoodina (16-järjestelmällä) tulostettu vedos tietokoneen muistista, joka tulostuu, kun kone huomaa itse, ettei pysty enää jonkin virheen jälkeen jatkamaan. Dumpista löytyvät kaikki rekistereitten asetukset ja se kertoo (jos osaa dumppia lukea), mitä ohjelma oli juuri ennen keskeytystä tekemässä. Joskus asia selvisi, mutta monesti jäi myös selvittämättä. Myös kehityin COBOL-koodin lukemisessa ja usein vain lukemalla läpi ohjelman voin  näyttää, missä on ohjelmoitu pieleen.

Joskus konesalissa huomasin sen seinustoilla hyvin pukeutuneita miehiä, jotka eivät näyttäneet tekevän mitään. Kysäisin joltakin vanhemmalta operaattorilta mitäs miehiä nuo ovat. Hän melkein kuin kunnioittavasti kuiskasi minulle: ne on reikäkorttioperaattoreita. Siis jäänne 14 vuoden takaa kummitteli vielä konesaleissa. En tähän päivään mennessä tiedä, miten heidän sitten on käynyt. Onhan se traagista, että kunnioitettu asema on vaihtunut kummitteluun työpaikalla. Joistakin vanhoista valokuvista voi nähdä, että ensimmäiset automekaanikot olivat työpaikoillaan knalli ja puku päällä. Myös muutama hyvin vanhan polven edustaja kulki aina puku päällä, vaikka oli vain III-konttoristi. Hänelle olikin suotu jo lähes ennenaikainen eläke-etuus, johon kuului poistuminen aamupäivällä mitään tekemättä Kellarikrouviin, jossa vierähtikin loppupäivä. Tietokoneitten luota ei III-konttoristia löytynyt koskaan.

Jossakin vaiheessa jouduin opettelemaan ASSEMBLER-kielen, joka oli lähellä konekieltä, vaikkakin koodattiin symbolein. Jotenkin minulla oli kuviteltu kynnys tuon kielen opiskelussa. Kukaan ei kertonut, mitä ennen source-koodia olevassa kortissa teksti EXEC ASSEMBLY tarkoitti. Kukaan ei myöskään kertonut, mitä eroa on ASSEMBLER-käskyllä ja konekäskyllä. No, minä voin kertoa. Assembler-käsky on sellainen, jolla kerrotaan kääntäjälle jotain kääntämiseen liittyvää, esimerkiksi käytä tästä lähtien rekisteriä NN, kun taas konekäsky on ohjelman suoritukseen liittyvää, esimerkiksi lataa luku 100 rekisteriin 5.

Loppupuolella pankkia palvellessani tuli mukaan taas uusi kieli: APL. Se oli lähinnä lukujen käsittelyyn ja luvuilla laskemiseen sopiva, mutta kyllä siinä datakin mukana kulki, koska kieleen läheisesti liittyi tietokannan käsittely. Minut pantiin tämän kielen kursseille, jotta saataisiin selville, mitä sillä voitaisiin tehdä. Opiskelinkin kielen niin hyvin, että pidin siitä esitelmän Finlandia-talolla Helsingin tietojenkäsittely-yhdistyksen ohjelmoinnin teemapäivillä. APL oli niin helppoa, että kun päällikkö (en muista mikä päällikkö hän oli) Paanamäki kysyi, kauanko sen opiskeluun menisi, sutkautin, että sinulta kaksi päivää, muilta yksi. Tämä oli aivan oikea havainto: kokenut ohjelmoija olisi asiassa heti sisällä, mutta kokemattomalta menisi päiviä. APL:n avulla hallittiin mm. pankin henkilöstöhallintoa. Niin luotettava henkilö olin, että pääsin henkilörekistereihin käsiksi ja tiesin pennilleen työtovereitteni palkat. Muutakin henkilöstöhallintoa paljastui: yksi siivooja oli mm. johtajan vakanssilla. Jotenkin APL ei koskaan saavuttanut sille kuuluvaa arvostusta: esimerkiksi reatiotietokanta oli siinä kehitetty aivan huippuunsa.

Uusia tuulia alkoi vireillä ilmassa 1970-luvun lopulla. Tuli mm- YT-laki. Mutta siitä ja toiminnastani Postpankin toimihenkilöiden varapuheenjohtajana kerron seuraavissa artikkeleissa.