New Yorkissa oltiin ja hotelli Wellingtonin 19. kerroksessa. Empire State Building näkyi lähistöllä ja oli hieman korkeampi. Saapumispäivänä ei sentään ollut konserttia, joten me kuorolaiset saimme haistella New Yorkia ihan vapaasti. Joku ominaishaju siellä tosiaan oli – olisiko ollut vuotavien kaasuputkien, viemäreiden ja bensan hajun sekoitus. Hotellissa ei ollut harjoitushuoneitakaan, joten harjoituksia ei ollut. Hotellia vastapäätä oli kivijalkakauppa, jossa myytiin olutta ja viinaa. Sumeilematta kävin sieltä ostamassa sixpackin Budweiserin ponnettomalta maistuvaa olutta – prosentit siinä oli tietenkin kohdallaan. Ei tullut mieleen, että tässä maassa ei alle 21-vuotias saanut mennä edes sellaiseen kauppaan sisään. Myöskään ei tullut mieleen, ettei hotelliin saanut missään kantaa omia juomia. Joskus vuonna 2000 oleillessani Philadelphiassa useampaankin kertaan, jouduin käymään liköörikaupassa. Kaupan seinällä oli lappu ”If you are under 21 we do not call your mom, we call the police”. Sama sääntö oli siis edelleen voimassa. Mutta kun en tuosta säännöstä tiennyt, niin pokkana tuli olutta ostettua. Lisäksi rikoin tiukkaa lakia Suomen suurlähetystön vastaanotolla Washingtonissa, kun join tarjottua viskiä. Meitä oli kuorossa muutama alle 21-vuotias. Nuorin minua muutaman kuukauden nuorempi oli Kauko Metsä, loistava tenori.

Oikea todellisuus alkoi valjeta aamulla 23.10. New Yorkissa. Kaksi bussia saapui kyydittämään meitä. Samoilla busseilla mentäisiin Chicagoon saakka välillä käytyämme Kanadan puolella. Etumaisena ajavaan Greyhound-bussiin menivät tupakoimattomat ja toiseen ”koirankuonolaiset”. Muutama kaveri vaihtoi matkan aikana meidän tupakoivien joukkoon, kun ei pitänyt tupakoimattomien puheista. Professori Riihinen oli tupakoimattomien ehdoton keskipiste. Oopperalaulaja Usko Viitanen tuli koirankuonolaisten bussiin vain silloin, kun ennen konserttia ei ollut aikaa pitää edes äänenavauksia, vaan lähestulkoon suoraan bussista piti nousta lavalle. Silloin yleensä lauloimme matkapuvut yllämme, koska frakin laittoon meni kotvan aikaa. Opin kyllä pian pukemaan frakin ja tilpehöörit päälleni noin 10 minuutissa.

Lähes ensimmäisenä New Yorkissa oli vastassa Yleisradion kirjeenvaihtaja ekonomi Jussi Himanka. Hän oli asunut USA:ssa jo vuodesta 1947 lähtien. Hän toimi päätoimisena kirjeenvaihtajana vuodet 1964-84 ja kuoli 69-vuotiaana Floridassa vuonna 1987. Hän lauloi aikoinaan YL:ssä. Niin kovin tutuksi tulivat Jussin sanat radiosta: ”Täällä Jussi Himanka, New York”. Hän myös meidät lähetti Greyhoundeilla matkaan.

Todellisuus tarkoitti sitä, että nyt sitten maksetaan matkasta. Edessä oli 35 kuoron omaa täyspitkää konserttia ja sen lisäksi kaksi esiintymistä Minneapolisin ja Washingtonin sinfoniaorkestereiden kanssa. Usko Viitanen, joka oli matkaan lähtiessään 37-vuotias – muuten saman ikäinen kuin kuoron johtaja Ensti Pohjola – vanheni matkalla ilmeisesti paljon, koska kirjoittaa muistelmissaan Laulujen lunnaat tuon matkan luonteesta: ”Näin jälkeenpäin arvioiden YL:n kiertueen rasitukset ja koettelemukset olivat sitä luokkaa, että enää en mistään hinnasta sellaiselle matkalle lähtisi. Ei ole maailmassa niin suulasta manageria, joka puhuisi Usko-pojan vielä istumaan vuorokausikaupalla bussissa ja laulamaan 35 konserttia tappotahdissa. Olihan matkalla hauskatkin hetkensä, meno railakasta, seikkailuja ja kokemuksia vähän joka alalta, mutta savotta se silti oli. Raskas savotta.”

Ensimmäinen päivä oli vain bussissa istumista ja matkustamista kahdeksan ja puolen tunnin ajan New Yorkista Bostoniin ja majoittuminen hotelliin sekä tietysti iltamyöhällä kuoroharjoitus. Konserttia ei illalla ollut. Jatkoimme seuraavana päivänä vain kahden ja puolen tunnin päähän Portlandiin (Maine). Siellä olisi tämän Amerikan matkan avauskonsertti. Se tietysti jännitti. Avauskonsertti aloitti kuuden konsertin putken: konsertti joka päivä ja matkat päälle. Voi ymmärtää Usko Viitasen purkauksen, vaikka hän olikin nuori ja verevä mies.

Minua kokeneemmat matkustajat tarkkailivat uuteen majapaikkaamme saapuessa mainoskylttejä ja panivat merkille, missä osoitteessa oli topless clubeja. Niistä muotoutui matkalaisille uudissana ”repputeatteri”. Minä en sellaisiin sortunut, mutta toisille ne olivat lähes jokapäiväisiä turistikohteita. Amerikassa oli muutenkin vapaampaa kuin Suomessa. Kun suomalaisissa alan julkaisuissa peiteltiin naisten strategisia kohtia tähtikuviolla, niin Amerikoissa näytettiin kaikki. Niitä lehtiä alkoi kierrellä bussissa lukuisia. Lisäksi oli käynnissä julkea lähes julistamaton, mutta tiedetty kilpailu siitä, kuka pääsisi ensimmäisenä amerikkalaistädin vuoteeseen. En nyt tässä halua antaa nimeä, mutta voittaja julistettiin muutaman matkapäivän jälkeen. Siis aivan kristillistä porukkaa ei ollut liikenteessä.

Alkoholiin suhtauduttiin kuitenkin kuorossa penseästi. Ensti joutui huomauttamaan joitakin, että enempi juominen piti rajoittaa vapaapäiviä edeltäviin iltoihin. Kuorossa ei saanut haista. Muutamille tämä oli ongelma, koska viina oli halpaa ja sitä sai yötä päivää vaikka mistä. Vapaapäiviä oli kuitenkin odotettavissa seitsemän viikon matkalla vain yhdeksän, ja monesti niinäkin päivinä matkustettiin.

Portlandin konsertin arvosteluja odotettiin kovasti, niin kuorolaiset kuin Usko ja Ensti. Arvostelut antoivatkin suunnan kaikille muillekin arvosteluille. Kriitikko joutui kuin anteeksipyytäen toteamaan, että pohjoismaisilla miehillä on toisenlaiset äänet kuin amerikkalaisilla. Siis amerikkalaisten kuorojen ei tarvitse hävetä, vaan vain soitin on toinen. Tämähän oli tietenkin hölynpölyä. Mutta YL lauloi a cappella, eli useimmiten ilman mitään säestystä, joka oli hyvin harvinaista amerikkalaisten kuorojen kyseessä ollen. Useimmiten Amerikassa oli säestäjänä piano, joka tasavireisenä ei opeta lainkaan kuoroja löytämään harmonisia sointuja. Ensti Pohjola harjoitutti kuoroa hyvin usein sellonsa kanssa.

Seuraavassa Portlandin konsertin arvostelua, josta henkii kriitikon haltioituminen:

”Helsinki University Chorus Superb

By MARSHALL F. BRYANT

    The superb singing of the Helsinki University Chorus of Finland, which opened the Portland Concert Association series Sunday afternoon in City Hall Auditorium, was a memorable performance of fine music worthy of high praise.

    Unusual flexibility and disciplined singing which permitted the most subtle kind of phrasing was constantly apparent. Director Ensti Pohjola with the simplest of conducting technique, achieved the maximum of effective nuance and dynamic effects.

There was a richness to the balance of parts. If the aesthete prefers the Latin warmth of tone coloring in the upper voices it is well to remember that ethnic influences obviously tend toward more brilliance of tone in northern peoples. What was done was accomplished with exceptional merit.

    THE PROGRAM OPENED with a semichorus of 30 men singing three sections of a Guillaume de Machaut 14th century Mass. It was done simply in what amounted to a purifies style and was quite effective. Thereafter, the full chorus of 60 men sang the balance of the concert.”

Koska olin jo melko kokenut matkailija yhden lentokoneessa vietetyn ja yhden hotelli Wellingtonissa New Yorkissa nukutun yön jälkeen, niin voin arvostella hyvin Portlandissa hotelliksemme siunautunutta: “Hotelli yllätti kurjuudellaan, vaihteeksi sain nukkua yksityishuoneessa. Televisio oli, katsoin Bonanzan, mutta pölyä oli paksulti joka paikassa. Puhelinta ei oltu käytetty vuosiin, sellainen pölykerros siinä oli. Peitoissa oli plänttejä ja huovassa luki U.S Navy.”

Myöhemmin muutamat vieläkin kokeneemmat matkailijat kertoivat aamulla, että hotelli toimi myös varsinaisen yömajoituksen lisäksi alan ammattilaisten tuntihotellina.