Kutsu kertausharjoituksiin tuli Suomen puolustusvoimien taholta, muut instanssithan eivät kertauksiin kutsu. Esimerkiksi että ”tulkaapa kertaamaan kansakoulun 2. luokka Härmiin” (jota luokkaa minä en alun alkaenkaan koskaan käynyt missään enkä olisi siis voinutkaan kerrata). Olin käynyt jo aiemminkin harjoittelemassa Obbnäsissä asetarvikkeiden varastointia, ja miten niitä sitten varastoista saadaan tarkoituksenmukaiseen käyttöön ja missä ovat asialliset kuorma-autojen odotusasemat. Isänikin alkeiskoulutuslinja RUK:ssa kurssilla 15 oli kuormastoupseeri, vaikka hän myöhemmin sodassa päätyikin rintamapastoriksi ja valistusupseeriksi. Se kurssi, jota kävin RUK:ssa, oli numeroltaan jo 137. Koulutukseni suunta varusmiesaikanani oli ollut ilmatorjunnan kevytaselinja, joka tarkoitti vanhanaikaista 40 millimetrin IT-kanuunaa, jonka oli tehnyt ruotsalainen Boforsin tehdas noin 40-luvulla, ja joka oli palvellut myös kaikki sodat noin 40 vuotta sitten ja siten uudenaikainen 23 millimetrin IT-ase lempinimeltään Sergei, joka oli neuvostoliittolaista valmistetta, ja jota käyttivät Pohjois-Vietnamin hävittäjäkoneet jo aikaa sitten päättyneessä Vietnamin sodassa huonolla menestyksellä. Muutama vuosi jälkeenpäin nämä aseet olivat jo museotavaraa: lämpöohjautuvat taskuohjukset korvasivat ne täysin.

Ajattelin, että tässä kuormasto-opissa menee oppineen aika hukkaan. Minut oli siis koulutettu rannikkotykistön ilmatorjuntaan ja arvoni oli reservin vänrikki ja soveltuvuus IT-jaoston päällikkö. Öbiksessä (nykyisin Upinniemi, mutta ei sitä nimeä vielä kukaan käyttänyt) oli hauska katsella vanhoja kasarmeja, joissa tuli hikoiltua ihan tosissaan ja siivottua ainaisesti, ja ikävöityä kotiin silloin 11 vuotta aikaisemmin. Ruokalassa haisi samalta kuin silloin, kun koko varuskunta sai ruokamyrkytyksen makkaroista (en minä niitä syönyt, enkä saanut myrkytystäkään). Olihan siinä pientä nostalgian tuntua, kun ennen niin ankarat kersantit, pursimiehet  (se on se vääpelin arvoinen laivastossa) ja ylikersantit nostivat kättä lippaan pyytämättä, kun raitilla tavattiin; minähän olin kersanttia korkeampi kaiken oppinut mutta mistään tietämätön vänrikki.

Tämä seuraava kutsu kertausharjoituksiin oli minulle outo, koska kutsujana oli Ilmavoimat – mihin ilmavoimat tarvitsee ilmatorjuntaa, kun se enemmänkin sitä välttelee ja sitä vastaan taistelee? Käskyn mukaisesti matkustin kuitenkin junalla Helsingistä Kuopioon nimenomaan määrätyssä ensimmäisessä luokassa, litterassa se käskettiin. Vastaanottokomitea ohjasi minut kohteliaasti pukeutumaan säädyllisesti ja sain ylleni maastopuvun ja asiaankuuluvat lapiot roikkumaan repun hihnoista. Sitten kokoonnuimme. Vanha tuttava 11 vuoden takaa, nyt jo majurina, Hirvonen, tuntui olevan täällä pomona. Olin ollut Hyrylässä reservinalipseerikoulussa juuri silloin, kun hän sitä johti, koska edellinen majuri oli saanut potkut liiallisen juopottelun takia. (Armeijan kielellä liiallinen juopottelu todella tarkoittaa sananmukaisesti sitä; pelkkä jokapäiväinen aamupäivän krapularyyppy tai kaksi ei aiheuta mitään toimenpiteitä.) Varsinainen kouluttaja sitten RUK:ssa oli karskiääninen majuri Yli-Perttula. Hänen äänensä oli jotensakin lähellä Vuolijoella kuulemaani pärehöylän ääntä: kirskuva ja kaiuton, mutta kova. Y. oli reserviupseerikoulussa patteriupseerina minun aikanani kurssilla 137 IT-patteristossa, mutta silloin vain luutnanttina. Majuri Y sanoi, että sinulla on väärät vaatteet. Huokaisin helpotuksesta kaikkine 80:ne kiloineni, taisi olla vain toimistokeikka eikä asuta teltassa, ja ehkäpä saan kantajaksi jonkun alikersantin (en saanut).

Sen kummemmin syitä erittelemättä harjoituksiin kutsuttu joukko kuuli joutuvansa taistelunjohtajakoulutukseen. Mitään papereita ei saanut viedä ulos Uuhimäen luolista, kun kerran sinne oli astunut (kuten Aisopoksen kreikasta latinaksi latinistuneessa eläinsadussa kettu sanoi: vestigia terrent, jäljet pelottavat, kun leijonan luolaan oli vai meneviä, mutta ei lainkaan tulevia jälkiä.). Luolaa vahtivat televisiokamerat ja valaistuksena olivat infrapunavalaisimet. Kun vähän keskusteltuamme – me koulutukseen kutsutut – saimme selville olevamme enemmän tai vähemmän tietokoneväkeä, alkoi meillä raksuttaa. Tänne oli koottu ne, jotka palikkatesteissä olivat saaneet täydet pinnat (10) ja siviilielämässä jotenkin tietokoneiden kanssa toimivat. Niinpä joukkoon oli eksynyt Lappeenrannan teknillisen korkeakoulun dosentti (tekniikan tohtori Koskelainen), kalastusalueen päällikkö, maanviljelijä ja minä, lähinnä ohjelmoija, sekä vielä SPR:n tiedottaja. Hänen viulunsoittonsa ansiosta ja minun pianonsoiton, saimme ylimääräisen päivän lomaa, kun Hyrylän upseerikerholla esiinnyimme kello yhteen saakka yöllä ja heti sitten jo aamun auringon kajastuksessa pääsimme iltalomalle ennenaikaisesti kello kaksi yöllä, kun se varsinaisille taviksille alkoi vasta 12 tuntia ja yhtä siivousta myöhemmin.

Mukavaa oli kerrata Kuopiossa ja opimme kaikenlaista. Silloin olivat vielä käytössä vain tavalliset tutkat, nykyään analogiset. Tutkan ruudulta hävittäjäjohtaja seurasi ”vihollista” ja omia ja heti kun saatiin selville, että ”oma” on joko takaa-ajettuna tai takaa-ajajana, annoin käskyn patterille, että ampukaa helvetissä nyt sitä jäljempänä tai edempänä tulevaa. Sekä oma että ”vihollinen” näkyivät tutkalla vaaleanruskeina pilkkuina. Onneksi ne olivat vain paukkupatruunoita, joilla voi jäljitellä konetulta, mitä IT-patterit taivaalle suolsivat. Taisi olla viimeisiä kertoja kun vielä tasolla (taso on Suomen kartan näköinen 5 x 10 metriä kokoinen kartta, jonne sijoiteltiin vihollisten punaisia ja omien sinisiä lentokoneenmalleja) lentokoneen kuvilla mallinnettiin ilmatilannetta. Tasoupseerit ja heitä läheisesti seuraavat aliupseerit asettelivat lentokoneen kuvia vikkelästi sinne ja tänne, missä vain parikin luotettavaa havaintoa lentävistä esineistä oli saatu. Yksi havainto ei vielä saanut lentokoneen pienoismallia kartalle. (Ei, ei; vihollisen koneet eivät olleet punaisia!) Seuraavissa kertausharjoituksissa tasoupseerit ja muut oli siirretty nostoväen kolmanteen luokkaan. Ei enää tarvittu. Tietokone tekisi hommat. Hävittäjäjohtajana oli muuten minun vuorollani Tolu-yhtiön toimitusjohtaja, joka oli myös siviilissä innokas lentäjä.

Armeijalla oli silloin kerosiinia ja rahaa pitääkseen taivaalla kymmenittäin koneita. Päivystys jatkui sisältönsä vastaisesti yötä päivää. Jouduin kerran – vain yhden kerran – yövuoroon. Kentälle pyrki kone laskeutumisaikeissa. Kysyin patterilta, miltä näytti. Ei noudattanut lähestymissääntöä: kilometri ennen kenttää korkeus 300 m, lähestymisvalot päällä ja laskutelineet ulkona. Ei ollut lähestymisvaloja. Annoin käskyn ”ampukaa”. Patterin komentajana tuntui olevan poikkeuksellisesti kantapeikko, se hokemaan ”Kun meillä on lennonjohdossa kaveri, ja se sanoo, että oma kone on…”. Jo kolmen päivän jälkeen Uuhimäen kalliossa olin oppinut roolini, sanoin: ”Lennonjohto johtaa lentokoneita, ja minä johdan tulta – ampukaa”. Taistelun erotuomari tuli myöhemmin paikalle ja kysyi, kuinka menettelimme. Sanoin, että kone ei noudattanut laskeutumissääntöjä, joten annoin ampumakäskyn. Erotuomari totesi pettyneenä: ”oikein menetelty”.

Toinenkin merkittävä tapahtuma sattui. Meille oli varattu tutustumiskäynti Kuopiosta Kajaaniin, Lehtovaaran taistelunjohtoon. Siihen aikaan olin määrättömän lentopelkoinen. Olin saada ne omat pissat  housuun, kun kuulin, että meitä kahta kertausharjoituksiin osallistuvaa varten on varattu oma valtion Cessna ja kuljettaja. Niin sitten vaan yhtenä aamuna kello kahdeksan kaivettiin Cessna esiin lepänvarsien muka-naamioinnin alta Kuopion lyhemmän kiitoradan päästä, noustiin ja lennettiin Kajaaniin. Majuri Yli-Perttula. oli mukana, ja hän kertoi aikaisemmin, ennen koneeseen astumistamme, että lentäjä oli saanut lemput hävittäjäkoulutuksesta omapäisyytensä takia ja nyt lensi vain nelipaikkaista Cessnaa vähän vikkelämmän hävittäjän sijaan. Lohtajan Vattajanniemellä oli kuulemma temppuillut maalin vedon kanssa tai jotain muuta sellaista. Rauhallisuudesta saatiinkin sitten kohtapikaa näyttöä. Kallaveden selällä luutnantti tähyili meitä takapenkillä majailevia silmät viiruina ja selitti, että täytyy lentää matalalla, jotta tutkat vältettäisiin. Samalla veden yli vedetty voimalinja aina vaan lähestyi ja oli selvästi korkeammalla kuin meidän vaatimaton lentokorkeutemme, jossa korkeudessa viistettiin kaislojen huippuja siivenkärjellä kaarroksissa. Sitten ikään kuin sattumalta huomaten luutnantti sanoi että – huups – ja vei Cessnan melkoiseen nousuun yli voimalinjan. Maaningan kanavalla taasen, siinä, jossa silta on  aika korkealla, luutnantin suupieliin alkoi valua kuolaa, ja hän kähisi majuri Y:lle että ”lennetäänkö ali, lennetäänkö ali” – majuri sanoi vaan, että ei nyt, nyt mennään vain yli.

Oli aika poukkoileva lento – koko ajan konetta kuin pamputettiin, joten sykkeeni oli aika korkealla. Mutta vihdoin noin vajaan tunnin lennon jälkeen Kajaanin kenttä ja kiitorata oli tukevasti allamme ja rullasimme terminaalin eteen. Ensiksi lähti majuri ja sitten me kaksi reservin vänrikkiä maastopuvuissamme. Jostakin syystä neljän vuoden takainen työkaverini, jonka kotipaikka oli Kajaani, mutta jonka kanssa olimme olleet saman pankin töissä Helsingissä, oli sattumoisin kentällä. Hän – Hallavon Pera – ei voinut muuta kuin ähkäistä että ”keitä te olette”. Sanoin siihen että olemme täällä salaisella puolustusvoimien rahoittamalla tarkastusmatkalla, enkä oikeastaan voi kertoa enempää. Hänen melkein hölmistyneen ilmeensä muistan vieläkin. Hänen veljensä on tätä nykyä Sampo Pankin toimitusjohtajana.

Käytiin siis tutustumassa Lehtovaaran puolustusvalmiuteen kallion sisällä, ja sitten alkoi kotimatka. Luutnantti oli edelleenkin ohjaimissa, majuri istui edessä ja me reservin vänrikit takana – Cessna pujotteli harjoittelevien helikoptereitten välistä ilmaan. Vähän aikaa matkattuamme pilottiluutnantti kysyi, että olisikohan sattunut kenellekään karttaa mukaan, kun hänen omansa oli johonkin unohtunut. Onneksi toisella meistä kertaavista vänrikeistä oli taskualmanakka, jonka takasivuilla oli suuripiirteinen kuva Suomesta. Sillä mentiin. Kaverini tosin sanoi, että hän on tämän kalastusalueen päällikkö, joten kyllä hän järvet tunsi. Niinpä suunnistimme Nuasjärven jälkeen suoraan Nilsiää kohti, ja siitä luutnanttikin osasi jo kotiin, koska Nilsiän kirkonkylän yli lennettäessä Kuopion kenttä jo näkyi aika selvästi, vai oliko se Juankosken kirkonkylä.

Tampereellekin Aitovuoreen joskus jouduin vielä hajoittelemaan. Meitä varoitettiin kovasti että Tampereen ravintoloissa ei saa pilata Ilmavoimien mainetta, koska meillä oli ilmavoimien laatat sillä keikalla. Niinpä ainoan reissumme sinne teimme johonkin korsua muistuttavaan paikkaan Tammerkoskessa. Kunnialla siitäkin selvittiin, vaikka laulettiinkin. Kertaajia meitä oli noin kaksitoista, useimmat vanhoja tuttuja jo edellisen vuoden Kuopion harjoituksista. Luutnantin jämät sain vasta sitten kun kaikki kertausharjoitukset olivat ohi – päivät tulivat vasta viimeisessä täyteen mitkä siihen arvoon vaadittiin. Ylennyksen antaneen tasavallan presidentin kutsuille tosin jään odottamaan kutsua edelleenkin, mutta onhan tosin presidenttikin vaihtunut noista ajoista lähtein jo montakin kertaa.

Huomautus 26.7.2015. Tällaisen kirjeen väsäsin Los Angelesista kotiin noin 50 vuotta sitten. Huomattava on, että olin vasta 20-vuotias, joten 55-vuotias tuntui todella vanhukselta. (Terveisiä vaan kaikille äsken 70-vuotta täyttäneille kavereille.) Tässä ollaan oltu matkalla jo yli kuukausi ja takana parikymmentä konserttia siellä sun täällä.

21.11.1965 Ilmo Pärssinen Los Angelesista Imatralle.

[kirje kirjoitettu kirjoituskoneella ja punaisella värinauhalla. Ei kirjekuorta.]

                                                                                                             21.11.1965

                                                                                                             klo 10 pm

Hei kaikki.

lainasin siltä samaiselta Toivarilta kirjoituskoneen hintaan 25 c per kerta. Ajatus siirtyy paperille paljon joutuisammin ja aikaa menee vähemmän. San Franciscosta vielä vähän. 14.11 ennen lähtöämme Chicoon ehdimme vielä tutustua kaupunkiin koko päivän ajan.. Kävimme kuuluisassa kalasatamassa, joka oli turisteja täynnä. Suoraan kadulta voi ostaa krapuja ja kaloja ja ties minkälaista möyrijää paistettuna tai keitettynä, öljyssä tai raakana. Höyryt haisivat tottumattomalta hyvinkin pahalta, mutta tervettä hajuahan se oli. Minä uskaltauduin syömään krapuja, valmiiksi kuorittua tosin, kokonaisenkin olisi saanut käteensä. Ilma oli kohtalaisen kirkas, valokuvasimme paljon, minäkin muiden kameroilla. Se vankilasaari on aivan vastapäätä, mikä Alcatzar (kuinkahan lienee oikeinkirjoituksen laita) se nyt onkaan. Halukkailla olisi elämänsä tilaisuus ostaa vankila, koko saari on myytävänä, tuskinpa kovinkaan halvalla. Koko kalasatama on täynnä pieniä veneitä ja kalliita ravintoloita, mikä mihinkin ruokalajiin erikoistuneita. Veneitä oli vuokrattava[na] öisiä kalamatkoja varten eikä hintakaan olisi ollut kovin suuri, mutta kun meillä ei ollut aikaa, ei kukaan uskaltautunut merille. Taksilla ajoimme sitten Golden Gaten Bridgen yli toiselle puolen salmen. Silta on kuusikaistainen, yhtämittaiset autojonot vaeltavat kumpaankin suuntaan. Toinen puoli on armeija[n] omistuksessa eikä siellä ole taloja lainkaan. Sieltä aukeaa laajat näkymät San Franciscoon ja kaukana häämötä[ä] Bay Bridge. Minä olin koko joukosta ainoa, joka kävellen ylitti Golden Gate Bridgen, olisin sen kyllä mielelläni jättänyt tekemättä, mutta kyllästyin taksin odottamiseen ja niin sitä mentiin korkealla meren yllä kävellen.

Suuret laivat pienenivät huomattavasti, kun niitä katseli ylhäältäpäin, huimannut ei kuitenkaan, koska meren pinnasta on vaikea arvioida korkeutta. Lähinnä kääpiöksi tunsin itseni siinä kulkeissani. Riippusillan vaijerit olivat aivan mielettömän paksun näköiset ja kannatinpylväät huimaavan korkeat. Joka paikka on maalattu kauniin punaiseksi, ihmettelen vain maalareitten taitoa kyetä maalaamaan niin korkealla. Silta on  hyvin suosittu viimeinen näkymä elämässä, kuulin puhuttavan n. 300 henkilön päättäneen päivänsä tällä sillalla vuodessa ? alas hyppäämällä.

Kävelyni loppuosa oli vähemmän miellyttävää. En nimittäin älynnyt tilata autoa Bridgen vieressä olevasta ravintolasta, vaan lähin kävelemään puistoon eteenpäin, josta arvelin kyydin löytyvän. Ei löytynyt. Sitten jouduin jollekin hienoston asuntoalueelle, joka oli niin hienoa, ettei siellä ollut edes jalkakäytäviä. Aloin jo hiljalleen huolestua kun auton lähtöhetki läheni ja minä olin vielä kaukana, 1½ tunnin kävelyn jälkeen löysin huoltoaseman ja sieltä sitten sain tilaatuksi taksin, myöhästyin autosta viisi minuuttia.. Lähtö ei kuitenkaan viivästynyt minun takiani yhtään, koska kaksi muuta myöhästyivät enemmän kuin minä, he eivät ehtineet ensinkään mukaan vaan tulivat seuraavana päivänä greyhoundin busseilla maja-aikkaamme hieman vaisuina, toinen oli entinen kuoron puheenjohtaja Kiviniemi, toinen oli Kiviniemi, eivät veljeksiä.

--- Käyn välillä San Diegossa laulamassa

Vasta seuraavana päivänä oli konsertti, joten saimme levätä pitkän matkan jälkeen päivän ja tutustua paikkakuntaan. Motellissa, johon majoituimme oli uima-allas ja useat käyttivät sen suomaa karmaisevaa virkistystä seuraavana aamuna paikkakuntalaisten kauhuksi. Vesi oli noin 15 asteista ja taivaalta tuli lisää samanlaista melkein koko päivän ajan, illaksi sade kuitenkin  hieman hiljeni, niin ettemme kastelleet frakkejamme kävellessämme konserttipaikalle. Annoimme konsertin ja yleisö oli tyytyväinen, menimme nukkumaan valmistautuaksemme seuraavan päivän pitkää matkaa varten. Pesin kaksi paitaa ja olin ylpeä onnistumisestani., paitojen pesussa.

16.11. Saavuimme Fresnoon Chicosta. Matkalla oli hyvin sumuista ja vettä satoi, mutta kohtalaisen lämmintä oli koko ajan. Kaukana vilahtelivat vuoret, me ajoimme tasaista laakson pohjaa pitkin, joitakin lumipeitteisiä oli joukossa. Tarkoituksemme oli poiketa tällä tällä matkalla Yosemiten puistoon, mutta siellä oli yhä lunta ja jäätä ja autolla ajo olisi ollut hyvin vaarallista. Ostin Mercedistä kauniita postikortteja Yosemiten puistosta ja kuvittelin millaista siellä olisi voinut olla.

Amerikkalaisissa hotelleissa muodostavat oma lukunsa hotelleissa vakituisesti asuvat eläkkeellä tai työstä väistyneet vanhukset 55-vuotiaista ylö{s]päin.  Hotelli on heille eräänlainen vanhainkoti, siellä he istuvat hotellin aulassa televisiosta katsellen amerikkalaista jalkapalloa ja keskustellen innokkaasti politiikasta. Hotelli Rooseveltissa San Franciscossa oli lähes ainoastaan miehiä, mutta Fresnossa oli myös naisia. Vähän oudoksuen katsoivat meidän mustalaisporukkaamme, mutta kyllä jotkut meistä hotellissa pitivätkin, sanoivat että on niin hauska nähdä nuoria ihmisiä lähettyvillä!

13. 1. 1932 syntyi Päivölään isäni ja äitini ensimmäinen, esikoinen, Aarno-veli.

Siihen aikaan kaikille valmistuneille papeille oli heti töitä. Äiti-Sylvi kuvailee (noin vuonna 1987) kevättä 1932 heidän yhteiselämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Äitini tuli 23-vuotiaaksi helmikuussa 1932. Hänen uransa papinrouvana kesti samoin seuraavat 23 vuotta. Korpiselkään muutto oli tarkalleen 20.6.1932. Äitini tekstiä:

Papiksi vihkimisen jälkeen nuoret kandidaatit joutuivat eri puolille Wiipurin hiippakuntaa. Muistelen, että heidän piti myös viipyä omassa hiippakunnassaan ainakin kaksi seuraavaa vuotta. Koska nyt Arvi oli ainoa perheellinen, hän sai päältä valita mielestään parhaan paikan. Hän valitsi virkapaikakseen Korpiselän, joka oli niin itsenäinen paikka kuin olla voi. Virallisesti hänen toiminimensä oli ”Soanlahden seurakunnan virallinen apulainen Korpiselässä”.

Niin aloitimme ensimmäisen pappilamme asuttamisen. Se sijaitsi aivan Ägläjärvelle menevän maantien varrella, ehkä vain kolmisen metriä tiestä. Toisella puolella tietä oli Murasen – sittemmin Vilokkisen kahvila, josta melkein aina kuului ”Aallokko, aallokko kutsuu”, tai muita Jori Malmstenin lauluja. Tietysti sähköä ei ollut, öljylampuilla ja kynttilöillä piti tulla toimeen. Samassa pihassa pappilan kanssa oli kirkko, valkeaksi maalattu korkeakattoinen rakennus

Minä en oikeastaan ollut tottunut järjestelmälliseen kodinhoitoon enkä taloustyöhön enkä osannutkaan paljon mitään. Heikko alle nelikuukautinen vauva tuotti minulle vaivaa, sillä hän oli alkanut valvoa ja itkeskellä öisin. Tunsin kohta itseni onnettomaksi. Soitin puhelimella usein kotiin Inkilään ja itkin melkein joka päivä. Ikävöin pois Korpiselän yksinäisyydestä ja oudoista oloista.

Ihmiset olivat ystävällisiä ja välittömiä, joskin heidän puhetapansa erosi meikäläisestä. Kun emännät tulivat istumaan pappilan keittiöön, ja kysyin jotain heidän miehistään, tuli usein vastaukseksi: ”Ite” jäi kottii tai ”Ite” on siellä ja siellä. Mies oli siis ite. Mutta kun satuin kysymään naisten nimiä, tuli vastaukseksi esim: ”minä oon Purmotar, Rautiitar, Jeskatar jne.”. Se oli naisten tyttönimi. Erikoisesti piti kysyä, jos tahtoi saada aviopuolisolta saadun nimen kuulla. Eräs rippikoulupoika tuli väliajalla syömään eväitään keittiöömme. Kysyin, missä hän on kortteeria. – ”Pihassa”, oli vastaus. Vasta uudelleen kysyessäni – eihän hän ollut tehnyt majaansa meidän pihaamme -, kävi ilmi, että ”piha” tarkoitti kotia.

Arvista tuli korpiselkäläisille oikein mieleinen pappi. Häntä pyydettiin pitäjän ulkopuolellekin toimituksiin. Niinpä Tuupovaaran kirkonkylästä suurrikas Eino Vatanen tuli häntä hakemaan poikansa ristiäisiin. Eivät tahtoneet omaa kirkkoherraansa Antti Hakalaa kutsua, koska tämä ylihurskaana körttiläisenä kuulemma kirosi kauhiast. Einon rouva oli kirvulainen, Saara Rantalainen tyttönimeltään. Arvi siis kastoi Kyösti Vatasen, joka nyt asuu vielä siellä Rekivaarassa. [IP:n huom.: ja asuu nytkin, v. 2015]

Mieleen on jäänyt Liikemiesten Lähetysseuran matkasaarnaaja Korpiselän aikanamme, iso korsto ja suuriääninen. Alusta asti tunsin suurta vastenmielisyyttä miestä kohtaan. Kierreltyään joitakin päiviä Arvin kanssa Korpiselän perukoita, hän siirtyi Ilomantsiin, ja ilmeisesti siellä jälleen pappiloiden täysihoitoon. Sitten hän katosi.

Karalista oli kotoisin seurakuntalaisemme Iisakki Turunen, unissasaarnaaja. Hänkin oli meillä pari yönseutua. Kun hän oli nukahtanut, hän alkoi kohta kovalla äänellä kerrata raamatun kertomuksia. Naapureitakin tuli meille sitä kuulemaan.

Minulla oli ikävä siellä korpipitäjässä. Kirkonkylä oli pieni ja köyhä. Lisäksi oli se pula-aika niinä vuosina. Kerjäläisiä ei käynyt, mutta jo sekin, että mökkiläiset niin kovin mielellään tarjottelivat pikkutyttöjään lapsenpiioiksi vaikka ruokapalkasta, teki ikävän vaikutuksen.

Sylvi Pärssisen muistikuvat Pyhäjärveltä hänen kirjaaminaan vuonna 1979: Keväällä 1936 Arvi pääsi Pyhäjärven kappalaisen virkaan. Siellä oli mukavaa. Puutarhassakin oli kasveja niin että vertasin sitä paratiisin puutarhaan. Kohta keväällä tultuamme koko puutarhan nurmen peitti sininen suolemmikkimatto, perennat kukkivat keväästä lähtien, omenapuita, päärynäpuita, vieläpä luumu- ja pähkinäpuita oli runsaasti, ja sinä kesänä tuli kaikkiin runsaasti hedelmiä. Eräskin kaneliomenapuu antoi 300 kiloa. Omenia vietiin aivan pilkkahinnalla myytäväksi Viipuriin. Säilöimme myös kaikella tavalla, ja varsinkin valtavan suuret talviomenat säilyivät aina jouluun saakka, mutta silloin olimmekin jo Tuupovaarassa. Arvista oli tullut kirkkoherra, ja muuttaessamme syksyllä 1936 Tuupovaaraan hän oli hiippakunnan nuorin kirkkoherra 29-vuotiaana. Etelään piti jättää ihanat Pyhäjärven Yläpappila ja eteläiset rehevät Pyhäjärven rannat, joilla kasvoivat lehmukset, tammet, vaahterat, pähkinäpuut ja aluskasvillisuutena ruohot, jota Pohjois-Karjalassa olivat tuntemattomia. Järven kirkkaat aallot vyöryivät melkein saarettomalta ulapalta valkealle hiekkarannalle, ja matalaa oli ainakin sadan metrin päässä rannasta.

Sitten alkoi elämä Tuupovaaran pappilassa v. 1936, ja jo tullessani oli neljäs vauva alulla. Helena syntyi toukokuun 25 pnä 1937. Ja Raunon ja Helenan välillä oli yksi epäonnistunut yritys

Arvoitukseksi jää, mikä kiire oli hakea Pyhäjärven kappalaisen virkaa, kun Arvi Pärssinen samanaikaisesti oli jo hakenut Tuupovaaran kirkkoherraksi. Ehkä yhtenä pontimena oli päästä kotipitäjän kirkon saarnastuoliin. Olisihan se ollut jotain lampuotilan pojanpojalta. Tiettävästi Korpiselällä ei tapahtunut mitään erikoisempaa Arvi Pärssisen yksityis- eikä julkisessa elämässä. Ainoa, mihin piispa joutui puuttumaan, oli Arvin into käännyttää ortodokseja luterilaisuuteen, siis toisen valtiokirkon parista toisen helmaan. Pyhäjärvellä viisihenkinen perhe vietti vain viisi kuukautta,  30.4. – 1.10.1936, siirtyäkseen sitten Tuupovaaraan. Kappalaisen virka oli Korpiselkään nähden hyvin alisteinen. Rovasti Wiika johti seurakuntaa.

Jostakin syystä Pyhäjärven ajalta ei ole tallessa yhtään kirjettä. Eräs  tapaus pitää kuitenkin mainita. Arvi Pärssisen äiti Helena (s,. Torikka) kuoli 3.8.1932, juuri silloin kuin Arvi oli aloittanut viranhoidon Korpiselässä. Arvi ei jostakin syystä mennyt äitinsä hautajaisiin ensinkään. Tästä olivat muut sisarukset ja hänen isänsä enemmän kuin pahoillaan. Arvin veljen Simon poika Pertti ei tiedä, mikä oli syynä tähän. Ehkä oireena voi mainita, että Arvi Pärssinen ei mainitse kolmen vuoden aikana lukioaikaisissa monissa päiväkirjavihkosissaan kertaakaan äitiä – äiti-sanaa ei niistä löydy, vaikka viittauksia isään (ukkoon), veljiin ja sisareen on runsaastikin. Arvi ei tullut  äitinsä perunkirjoitukseen 30.5.1936, vaikka asui jo silloin Pyhäjärvellä, vaan kävi erikseen allekirjoittamassa paperin. Perinnön hän kyllä otti vastaan. Perintö oli suhteellisen suuri, koska osittain sen turvin voitiin myöhemmin (1954) vielä suunnitella vanhuuden paikan ostamista Päijänteen rannalta.

Sylvi-äitimme mielestä Pyhäjärven aika päättyi liian pian ja edessä oli paluu taas tuulisen mäen päälle rakennettuun pappilaan Tuupovaarassa lokakuun alussa 1936. Siellä perhe viettäisi seuraavat 18 vuotta.

Voltaire fiktiivisessä novellissaan Candide kertoo professori Panglossin suulla, että nenä on tehty ihmisen päähän, jotta silmälasit pysyisivät ylhäällä. Samaa panglossimaisuutta seuraten voin minäkin sanoa, että Pärssiset muuttivat Tuupovaaraan, jotta syntymäpaikakseni tulisi Tuupovaara.

”Bitte, Herr Meister Bach, kommen sie doch herein”, oli minun ainoa kommenttini. Sisään päästyään ja meidän sohvalle istuttuaan Bach kysyi: ”Gibt’s hier etwas Bier nahebei”. No onneksi löytyi ja otin itsellenikin.

Istuuduttuamme piti tietenkin vähän orientoitua tähän tilaisuuteen. Bach ei puhunut mitään, vaan kallisti ollutta. Minä sanoin sen sijaan: ”Ich habe einige Probleme mit ihrem Musik, und ich hoffe Sie können diese probleme ganz leicht erklären”. Näin korkea-arvoista henkilöä tietenkin teitittelin. Bach ei korjannut teitittelyäni, vaan meni viereisessä huoneessa olevan pianon ääreen. ”Dies ist ein Klavikord, ich glaube” sanoi hän muutaman toonikan ja dominantin iskettyään d-mollissa,.. Minä valistin, että tämä on vain pianoforte, joka keksittiin noin sata vuotta – en voinut sanoa että hänen kuolemansa jälkeen – vaan sanoin sata vuotta sen jälkeen kun uusia sävellyksiä ei enää tullut. Bach sanoi: ”Värit on väärin: perusasteikon pitäisi olla musta ja väliäänet valkoisia – kuka tällaisella osaa soittaakaan.”

Sanoin, että minä osaan soittaa samalla lailla kuin neljä miljoonaa suomalaista, suurin piirtein. Bach sanoi, että hänen 26 lapsestaan (muisti väärin luvun) vain 24 oppi soittamaan. Panin nuottitelineelle hänen säveltämänsä preludin numero 1 Das wohltemperierte Klavier I:stä. Hän kysyi heti: mikä on tuo mekanismi, joka saa äänen soimaan, vaikka ei sitä enää sormi painakaan. Sanoin, että se on pedaali. Hän siihen ankarasti tarjoamani seuraavan kaljan aikana sanoi: minun musiikissani ei pidä olla pedaalia. No hyvä: soitin kappaleen ilman pedaalia ja kelpasi jotenkuten.

Sitten kysyin Bachilta: kuinka monta kaljaa olitte ottaneet, kun sävelsitte pastoraalin d-molli nopean päätösosan. Bach joutui myöntämään, että liian monta. Siinä päätösosassa nimittäin jalkio alkaakin kulkea puoli tahtia jäljessä – paino on synkoopilla eikä, niin kuin luulisi, tahdin ensimmäisellä osalla, kuten kappaleen alkupuolella,. Kyllä Bach sen tunnusti, että joskus tuli kirkon lehterillä nautittua ja sävellyksestä tuli sen mukainen – humalaisen kanttorin luonnehdinta.

Sitten tuli puheeksi d-molli preludi ja fuuga. Bach sanoi, ettei hän sellaista koskaan ollut säveltänyt. Eräs hänen oppilaansa esitti melko mainion sävellyksen, jota hän korjasi, ja sitten oppilas pisti sen hänen nimiinsä.

Bachin aika näytti loppuvan, mutta vielä tinkasin, osasiko hän laulaa. Itse oli esittänyt Bachin kaikenlaisista kantaateista aarioita ja mieleen melkein silloin tuli, että Bach ei olisi ollut kovinkaan hyvä laulaja. No, Bach hönkäisi ilmaa sisäänsä ja antoi tulla ”Ich habe genug”, jossa on pitkiä fraaseja. Kaljalasinkaan värähtämättä Bach vetäisi pitkät matalat äänet tukevasti läpi ja korukuviotkin kävivät.

Bachin aika loppui pian. Näytin hänelle netistä kaikenlaisia soittajia, jotka soittivat hänen kappaleitaan. Joskus Johann huokaisi: niin väärin, niin väärin, mutta joskus oli tyytyväinen.

Lopuksi Bach lähti takaisin olotilaansa lupaamatta palata. Minä menin omenapuun alle istumaan ja mietin, olinko kokenut jotain muuta,.

Evankelis-luterialisen valtiokirkon ja kansakoululaitoksen liitto on vielä voimissaan vuonna 1938. Kirkon toimesta kansakouluopetus Suomessa alun pitäen aloitettiinkin. Usein kirkkoherra oli kunkin kunnan kansakoulunopettajien opettajainkokouksen puheenjohtaja. Niinpä kunnan kansakoulunopettajat kokoontuivat ainakin kerran vuodessa pappilassa. Niin myös Tuupovaarassa äitini Sylvi Pärssisen toimiessa emäntänä. Samaan touhuun joutui Muuramessa hänen sisarensa, joka oli siellä kansakoulunopettajana, siis opettajainkokouksen emännäksi. Nuorempi sisar, 27-vuotias Toini oli vielä kovin kokematon ja kysyi 29-vuotiaalta kokeneemmalta Sylvi siskoltaan, mitä pitäisi olla tarjolla. Tässä Sylvi siskon neuvoja 8.3.1938 päivätyssä kirjeessään. (Nuoremmille tiedoksi: ei ollut silloin sähköpostia eikä googlea, puhelut olivat hirvittävän kalliita ja kaikki puhelimet lankapuhelimia. Puhelut piti tilata keskuksen kautta. Jääkaappeja ei juuri ollut. Kaupassa ei myyty keskikaljaa ja tytöt tervehtivät niiaamalla. Näköradio oli otettu yleiseen käyttöön Saksassa pari vuotta aikaisemmin. Rautatiet oli juuri täyttänyt 100 vuotta.)

Illalla. Postiauto myöhästyi viisi tuntia, ja sain nyt kirjeesi. Kiitos siitä! Vastaan nyt aivan heti.

….

Pelkäät sitä pappien syöttämistä. Yksi pappi, pastori Manninen, syötettiin eilen Joensuussa keittiön pöydässä ja sellaisella ruualla, mitä ei minulle kirk’herskalle iletty tarjota. Syöttäjä oli pastorska Manninen. Jos nuoria pappeja tulee, niin älä hermostu, eivät papit ole hyviin tottuneet. Teet viisaasti ellet itse istu pöydässä, sitten ne saavat terpoa mielensä mukaan ja ilkeävät syödä paljon. En minä eikä moni muukaan viiti aina keikkua ylös pöydästä, jos on itse tarjoiltava, vaan syödään itse jälkeenpäin. Etköhän Sinä osanne sitä mitä minäkin, mutta kun neuvoa kysyt, niin ota vastaan: Siis: Puhdas liina, puhtaat astiat ja sileät lautasliinat. Pane juomaksi maitoa ja jotain mehua, esim. puolukoista, minkä voit panna vaikka pulloon ellei ole lasikannua. Yhdet lasit pöytään. Minä lähetän viimeistään perjantaina Sinulle pienen paketin, jossa tulee luultavimmin lihamureke tai sianlihakääryleitä ja jälkiruoka, mikä varmasti maistuu. Teemakkaraa, silliä tms. voileipäpöytään, ja siitä riittää lajeja. Eivät papit osaa vaatia.

En minä tarvitse niitä liivejä. Ohenen päivä päivältä ja Arvi on hirveän peloissaan että ehkä koetan viehättää (!) muita kun kaidennan leninkejäni.

Saat olla huoletta siitä, että viimeistään perjantai-iltapäivällä (1/2 5) lähetän matkaan paketin – Älä pyydä ketään toisia syömään kuin ne papit, äläkä ketään vieraita yleensä kuin kummit!

Kotiaine ”kirje Mobutulle” Savonlinnan lyseossa

Aihe: Kirje ulkomaalaiselle kirjeenvaihtotoverille, joka haluaa tietoja Suomen kouluoloista.

Savonlinnassa 6.1.1961

Hyvä ystäväni Mobutu!

Kiitän sinua [korjaus: Sinua] kirjeestäsi, jossa kerroit jännittävästä apinanmetsästyksestä. Kirjeessäsi mainitsit haluavasi tietoja Suomen kouluoloista.

Kansakoulu on jokaisen Suomen kansalaisen ensimmäinen opinahjo. Sen käynti on pakollinen seitsemännestä kuuteentoista ikävuoteen saakka. Näitä kouluja on Suomessa niin tiheässä, että pisin koulumatka on yleensä vain viisi kilometriä. Milloin kouluja on harvemmassa, silloin järjestetään oppilaille ilmainen autokuljetus tahi koulun yhteyteen ilmainen oppilasasunto. Kansakoulun monipuoliseen opetusohjelmaan kuuluu sekä käytännöllisiä että tietopuoleisia aineita. Kun kahdeksan vuoden jälkeen saa kansakoulun päästötodistuksen, voi sanoa tietävänsä paljon asioita sekä omasta maasta että koko maailmasta.

Suuri osa kansakoululaisista siirtyy neljänneltä luokalta oppikouluihin, joita on erikseen tyttöjä ja poikia varten sekä molemmille yhteisiä. Nykyään yritetään pohtia, mikä näistä olisi sopivin koulumuoto. Tyttökoulusta pääsee yhdeksän vuoden jälkeen ylioppilaaksi, poika- ja yhteiskouluissa selviää kahdeksalla luokalla. Meillä suomessa on oppikouluja lähes neljäsataa ja oppilaita pyrkii niihin joka vuosi enemmän kuin voidaan ottaa. Niissä vallitsee yleensä suuri tilanahtaus. Oppikoulun yläluokilla, kuudennesta kahdeksanteen t. yhdeksänteen, on vallalla linjajako. On matemaattinen linja ja kielilinja, joten meillä on mahdollisuus valita luettavaksemme niitä aineita, jotka ovat elämänuraamme varten tärkeitä. Meillä on useita korkeakouluja, mutta niihin pyrkii opiskelemaan enemmän ylioppilaita kuin mitä [korjaus: ”mitä” yliviivattu] niihin sopii. [korjaus: Meillä on useita korkeakouluja, mutta niihin pyrkii opiskelemaan enemmän ylioppilaita kuin niihin sopii.] Se pitkittää myös opiskeluaikaa, eikä ole mahdotonta, että jollekin alalle saa opiskella kymmenenkin vuotta ennenkuin [opettaja jättänyt korjaamatta, po. ennen kuin] on valmistunut.

Se osa nuorisoa, joka ei mene oppikouluihin, voi jatkaa ammattikouluissa saatuaan kansakoulun päästötodistuksen. Näitä on sekä yleisiä että erikoisammattikouluja, jotka ovat useimmiten ammatinharjoittajain omistamia. Tärkeän ryhmän muodostavat konepajakoulut, jotka kestävät neljäkin vuotta.

Suuri osa kouluistamme on valtion ylläpitämiä. Erikoinen kouluhallitus kouluneuvoksineen ja tarkastajineen valvoo opetusta. Vuosittain jakavat valtio ja erinäiset järjestöt apurahojakin vähävaraisille oppilaille.

Lukuvuosi on jaettu niin, että syyskuun alussa alkaa syyslukukausi, vuoden vaihteessa on kolmen viikon joululoma, ja kevätlukukausi päättyy toukokuun lopussa. Joudumme siis kylmän lumisen talven ajan olemaan koulussa, [opettaja ei ole korjannut ylimääräistä pilkkua – sitä ei tarvita koska lauseilla on sama subjekti] ja kesällä saamme pitää lomaa kolme kuukautta.

Kirjeeni näkyy venähtäneen jo liian pitkäksi, joten jätän toiseen kertaan kuvailuni koulujemme sisäisestä elämästä. Kerron myös silloin tarkemmin oppiaineistamme Ja, opettajistamme ja vapaista harrastuksistamme jos olet kouluistamme kiinnostunut.

Parhaat terveiseni sinne Afrikan sydämeen. Ystäväsi Ilmo.

[opettajan arvostelu (ei arvosanaa): ”Selkeä ja monipuolinen esitys. – Olisitko voinut selostaessasi hiukan enemmän muistaa ystävääsi?”]

Huomautus / IP 4.7.2015. Opettajan korjaukset ovat muuttaneet tekstiä vieläkin muodollisempaan suuntaan. Esimerkiksi Sinä on nykyään aivan muodollisinta tyyliä lukuun ottamatta vaihtunut sinäksi. Nyt tuntuu siltä, että olisi pitänyt kirjoittaa vieläkin vapaammin ja unohtaa kirjallisen kielen kömpelyydet. – Edelleenkin olen vielä 15-vuotias. Vakituinen tyttöystävä minulla kuitenkin jo oli ja paljon finnejä.

Savonlinna kotikaupunkina.

Tiedustelin eräiltä savonlinnalaisilta, mitä he pitivät kotikaupungistaan. (korjaus: Tiedustelin eräiltä savonlinnalaisilta, pitivätkö he kotikaupungistaan, IP huomautus 2015: korjattu väärin, muuttaa lauseen merkityksen).

Ensimmäinen haastateltavani oli , joka oli  talonomistaja ja kuorma-autoilija, joka oli asunut jo pitkät ajat Savonlinnassa. Hän sanoi pitävänsä kaupungistaan. ”Miellyttävä asua Savonlinnassa, varsinkin kun on saanut hankituksi oman talonkin.”

”Minkälaiset ovat täällä kuorma-autoilijan mahdollisuudet?”

”Niissä ei ole kehumista. Töitä on, mutta autoilijoiden kesken vallitsee kateus, mikä on ikävää. Varsinkin kaupungin töistä käydään pitkään kilpailua ja pelataan suhteilla. Tasapuolisuutta urakoiden jakamisessa toivoisin.”

”Hyvä olisi, jos saataisiin vihdoinkin se pikatie kaupungin läpi. Laitaatsillan pullonkaulaa ei kohta ole, mutta Kyrönsalmi ja Pitkäsilta jäävät vielä ahtaiksi.”

Tiedustelin senjälkeen perheenemännältä, jolla on useita lapsia, mikä hänen mielipiteensä oli Savonlinnasta.

”Hauska kaupunki tämä on. Täällä saa valita lapsilleen useammanlaatuisia koulujakin. Erittäin hyvä on. kun tuli uusi ammattikoulukin.”

”Perheenäiti joutuu suorittamaan paljon ostoksia. Saako Savonlinnasta hyvin ostetuksi vaatteita ja ruokatavaroita?”

”Kaupat ovat hyviä, mutta yleensä kaikki tuntuu kalliimmalta kuin naapurikaupungissa.”

”Asuisitteko sitten mieluummin jossakin muualla kuin täällä?”

”Ei, en millään muuttaisi pois, täältä, onhan tämä sentään kotikaupunkini.”

Viimeisenä haastateltavanani joku aika sitten [korjattu: jonkin aikaa sitten] muuttanut opettaja.

”Miltä tuntui tulla Savonlinnaan asumaan?”

”Olin iloinen päästessäni tänne, sillä saahan täällä nauttia kesästä kuukauden verran enemmän kuin aikaisemmalla asuinpaikalla.”

”Mitä pidätte kaupungin ulkonäöstä? [korjaus: Pidättekö kaupungin ulkonäöstä`”

”Olavinkatu on tavattoman vaatimaton ollakseen tällaisen kaupungin pääkatu. Lohdullista on havaita, että katuja korjataan ja päällystetään. Varmasti myös rakentiella olevat liiketalot pian komistavat kaupunkia. Heikinpohja on kaunis uusine taloineen. [korjaus: Varmasti myös rakenteilla olevat liiketalot pian komistavat kapunkia.] Luonto on vehmasta ja Savonlinnaa ympäröivät vedet tekevät kaupungin viehättäväksi?”

”Mitä pidätte linnasta?” [Korjaus: ”Pidättekö linnasta ?” muuttaa taas lauseen merkityksen toiseksi kuin oli tarkoitettu. Haastateltavan pitäisi kertoa millaiseksi hän linnan tuntee, eikä kiintymyksestään linnaan tai sen puutteesta.]

”Onhan se juhlallinen ja arvokas, mutta se peittyy talojen taakse kaupungista katsottuna.”

Yleisenä mielipiteenä saanen sanoa, että Savonlinna on kotikaupunkina miellyttävä. Kukas täällä muuten asuisi.

[arvosana 8-]

Huomautuksia 3.7.2015.

Näin noin 55 vuotta myöhemmin tuntuu tuo kankea teksti aika oudolta lukea. Kirjoittaessani sitä  olin 15-vuotias. Loppulauseessa on komeasti ”saanen sanoa” – olisiko sittenkikn ollut parempi ”rohkenen lausua”. Vitsikäs loppu ei paljon tekstiä paranna. ”Opettaja” on tietenkin äitini Sylvi Pärssinen. Kuorma-autoilijan ja hänen emäntänsä sukunimi oli Malinen. ”Rakentiella” olevat liikerakennukset olivat ns. Possen tornit. Arvostelija oli lyseon suomen kielen lehtori Isomursu. Yleensä nämä kotiaineet kirjoitin kiireessä viimeisenä iltana jos silloinkaan.

LAKRITSIJÄÄTELÖÄ, MAKKARAPÖTKÖJÄ,

PUOLI LITRAA MUSTETTA, PUHELIN JA SÄHKÖNAPPULA

Erittäin subjektiivinen elämäkerta

Ilmo Pärssinen (1945-)

 Tarinani kirjoittamisen yksi syy on se jokaisen ihmisen elämään alussa liitetty vääjäämätön kuolemantuomio, että me syntymämme jälkeen kohta kaikki kuollaan. Ennen kun meitä oli, ei meistä tiedetty, ja lyhyen elämämme jälkeen meidät unohdetaan, kunnes punaiseksi jättiläiseksi paisuva aurinkomme imaisee maapallon, kaikki meidät ja sen mitä meistä on jäljellä – niin elävät kuin kuolleetkin – kuihtuvaan lämpöönsä ikiajoiksi noin neljän miljardin vuoden kuluttua tästä päivästä. Sinä päivänä silloisen maapallon viimeiset asukkaat ovat kestävimpien lajien jälkeläisiä: rottien, jyrsijöiden, simpukoiden tai torakoiden. Torakat kestävät säteilyä melkoisesti enemmän ihmisiin nähden ennen kuin niiden DNA:ssa voi nähdä suuriakaan muutoksia, ja rotat pärjäävät kerran synnyttyään aika hyvin missä vain ne seuraavat kolme vuotta, joka on rotan ennalta määrätty elinaika.

Kirjoitettuani edellisen johdannon  (kirjoitin sen noin v. 2004) sattui käsiini (20.1.2009) Richard Dawkinsin kirja The Ancestor’s Tale (Orion, 2004) . Siinä kirjassa sivulla 189 on luettavissa seuraavaa liittyen aiheeseen ’maailma ilman jyrsijöitä’: (cockroach = torakka, rodent = jyrsijä)

If nuclear war destroys humanity and most of the rest of life, a good bet for survival in the short term, and for evolutionary ancestry in the long term, is rats. I have a post-Armageddon vision. We and all other large animals are gone. Rodents emerge as the ultimate post-human scavengers. They gnaw their way through New York, London and Tokyo, digesting spilled larders, ghost supermarkets and human corpses and turning them into new generations of rats and mice, whose racing populations explode out of the cities and into the countryside. When all the relics of human profligacy are eaten, populations crash again, and the rodents turn on each other, and on the cockroaches scavenging with them. In a period of intense competition, short generations perhaps with radioactively enhanced mutation-rates boost rapid evolution.

Jos ydinsota tuhoaisi ihmiskunnan ja muun elämän, hyvä arvaus lopun elossa olevista olisi (ja evoluution historian tuntien) rotat. Minulla on visio Harmageddonin jälkeisestä elämästä. Me ja kaikki muutkin isoimmat eläimet olemme menneet. Jyrsijät ilmaantuvat ehdottomina ihmisten jälkeisinä nävertäjinä. Ne nävertävät tiensä läpi New Yorkin, Lontoon ja Tokion syöden kaikki täydet varastot, aavemaiset ostoskeskukset ja ihmisruumiit kehittääkseen ne uusiksi rottien ja hiirien sukupolviksi, joiden populaatiot räjähtävät yli kaupunkien maaseudulle. Kun kaikki ihmisten yltäkylläisyys on syöty, populaatiot pienentyvät nopeasti: jyrsijät ovat vastaan jyrsijöitä, ja torakat syövät loput. Se aikakausi on kilpailua ja ne, jotka kehittyvät nopeimmin, voittavat. (käännös IP)

Tuija Saresma väitöskirjassaan Omaelämän rajapinnat kirjoittaa: ”Kirjoittamisen tarkoitus on kuolemattomuus – haluamme jättää jäljen, joka säilyy, eikä kuihdu”. Saresman kuvailemaan kategoriaan sopii tämä kirjoitelmanikin. Emme monetkaan halua vain hävitä, vaan haluamme osoittaa jälkeläisillemme, että mekin elimme. Tällaisen kirjoitetun jäljen jättivät niin mummoni Helena Kuisma kuin myös äitini Sylvi Pärssinen: he kirjoittivat niin paljon, ettei se kaikki hävinnyt, vaikka äitini kertoo joskus 1980-luvulla hävittäneensä säkkikaupalla kirjeitä.

Otsikossa mainitusta subjektiivisuudesta seuraa:  tämä tarinani on minämuotoinen muistelma, jonka tarinan ”minä” olen Sylvi Pärssisen poika Ilmo. Vaivoin voin sanoa olevani Arvi Pärssisen poika. Samoin kuin siskoillani, oli minullakin aikomus muuttaa sukunimeni Kuismaksi etäännyttäen itseäni ei niin ihailtavasta isästäni. Kaikilta siskoiltani se onnistuikin, mutta avioliittojen kautta.

Subjektiivinen tarina on avoimempi arvosteluille, jollainen ei niin helposti ole vain asiatietoihin perustuva: jokainen voi aina nirpotella siitä, kuinka jokin asia olisi pitäisi kertoa objektiivisesti, ja kuinka väärin on kosketella menneisyyttä vain subjektiivisesti.  Tarinani tarkoitus on tuoda esiin jotain itsestäni, eikä vain luetteloa siitä, missä ihmiset olivat ja mitä tekivät. Siispä olen tyylitellyt tieten tahtoen subjektiivisuuteen. Tarkoituksenani on myös kirjoittaa mitä minä näistä asioista ajattelen jälkeenpäin eikä sitä, mitä ehkä yleisesti näistä asioista tai tapahtumista olisi pitänyt ajatella sen ajan objektiivisessa hengessä, tai, mikä vielä pahempaa, että tarinoista, joista hyvin harvat ovat olleet särmättömiä, pitäisi hangata särmät pois. Seuraavat sivut toivottavasti tuottavat lukijalle niin iloja kuin surujakin, ehkä kyyneleitäkin. Jos ei kyyneleitä, niin sitten olen epäonnistunut aikomuksissani.

Kauan aikaa sitten Helsingin Sanomien toimittaja päivitteli, että monien ihmisten elämänura rajoittuu tilastoihin. Tilastoihin rajoittuu minunkin erityismerkittävämpi vaikutukseni. Elämäni aikana olen ollut mukana tilastoissa yleensä vaikutusarvolla yksi. Vaikutusarvolla 1,5 olin Lohtajan Vattajanniemellä varusmiehenä vuonna 1972 listassa, jossa kyseltiin kantapeikkojen taholta varusmiesten lapsien lukumäärää, jotta ne, joilla niitä oli, pääsisivät isänpäivänä juhla-aterialle kantahenkilökunnan pöytään. Pipa oli se puolikas. Juhla-ateria isille tarjottiin lämmitetyssä teltassa ja penkillä istuen oikeilta lautasilta, kun taas ei-isät saivat nautiskella annoksensa ulkona lumen peittämältä lankulta pakit kohmeessa ja jalat sohjossa. Aterian sisällönkin muistan, koska se poikkesi niin kovin siitä tavanomaisesta sotkusta, jota varusmiehet joutuivat sisuksiinsa ammentamaan: oli lauantaimakkaraa, kananmunaa, juustoa, pehmeää leipää ja voita.

Tavallisten ihmisten muistelmia tapaa harvoin julkaistuna, ei niistä oikein kukaan ole kiinnostunutkaan – tottahan se epäkiinnostavuus onkin, vaikka nyt joku, sanotaan evakkokin, kertoisi kummallisista elämän kiemuroistaan (jotka kiemurat jakavat muut 400 000 evakkoa; tuskin kenenkään evakon matka on kovin suoraviivaista ollut). Omalta osaltani täytän tavallisten ihmisten puutetta tällä kertomuksella, joka toivoakseni on myös kiinnostavaa – ei pelkkää evakkorekeä, silkkiä, samettia ja nirunarukenkiä. Aloitin yksitoista vuotta sitten hajanaisilla kirjoitelmilla - mielessäni ei ollut tehdä laajaa historiaa suvustamme. Meidän sukumme historiasta on nimittäin kirjoittanut aikaisemmin vanhempi veljeni Rauno Pärssinen: hän on koonnut useita kirjoja sukumme vaiheista, joiden kirjojen runkona on hyvin säilynyt suvun kirjeenvaihto, muutamat päiväkirjat ja muut muistelmat.

 Lopullisen muodon  - eli nykyaikaisesti sanottuna formaatin –  seuraavaan lainasin kirjoista, joihin Katarina Eskola on koonnut vanhempiensa, tohtoreiden Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion kirjeenvaihdon heidän avioeroonsa saakka.  Eskolan kirjoissa kirjeet julkaistiin kokonaisuudessaan ja muuttamattomina, mukaan luettuna Elsan sota-ajan taloudenhoito-ohjeet lasimunia taitamattomalle Martille. (Lasimunat tarkoittivat ei tietenkään muuta kuin kananmunia, jotka pannaan hautumaan geeliin ja siinä säilyvät lähes ikuisesti.) Elsa ja Martti olivat aikansa merkittäviä kulttuuripersoonallisuuksia, joten heidän kirjeenvaihdollaan on ehkä laajempaakin kiinnostusta, jollaista ei ehkä kohdistu meidän tavallisten ihmisten vastaaviin.  Lasimunat ovat tosin nykyään poissa muodista. Elsa Enäjärvi-Haavio toimitti monien vuosien ajan ”kello 12 jälkeen mietelauseita” 1940-luvun lopulla radiossa, ja avioparin eräänä yhteisenä harrastuksena oli kansanperinne.

Aloitettuani kirjoittelun haeskelin kehyksiä edellä mainituista veljeni Raunon kirjoista, saadakseni tuntumaa minun syntymääni edeltävään aikaan, josta minulla ei ollut kuulopuheita parempaa omakohtaista tietoa.  Minulla oli kopiot äitini Sylvi Pärssisen kirjoittamista kirje- ja muistelupapereista  – sivuja niissä yhteensä lienee noin 800. Osin niihin sisältyi kopioita aivan alkuperäisistäkin kirjeistä. Osan kirjeistä Sylvi Pärssinen valitettavasti myös hävitti, esimerkiksi läheisen ystävänsä Arno Palkaman kirjeet, kirjoittamatta niistä yhtäkään sanaa noihin papereihinsa. (Arno Palkama mainitaan joissakin kirjeissä etunimeltä tai nimellä ”ystävä”. Sylvi Pärssisen tallennustyöstä vanhojen kirjeiden osalta on ensimmäinen merkintä vuodelta 1968, sen jälkeen työ jatkui aina noin vuoteen 1986 saakka, siis yhdeksäntoista vuotta. Noista 3200:sta kirjeestä olen saanut hyvän selkänojan historialleni. (Nuo 3200 kirjettä on julkaistu laajemmassa sukuhistoriassa.)

Seuraavaa koostetta ei ole kaunisteltu niin että ikävät asiat olisi lakaistu sivuun, mutta en ole toisaalta niitä erityisesti painottanutkaan. Sellaisia ikäviä asioita sisältäviä ovat esimerkiksi muutamat Arvi Pärssisen kirjeet lapsilleen, joissa hän mm. käyttää lastensa äidistä attribuuttia ”nahjus”, ja jonka äidin kanssa hän vielä sillä hetkellä oli avioliitossa, jonka alussa tuli luvatuksi ehkäpä jonkinasteinen lojaalisuuskin elämänkumppaniaan kohtaan.

Puuhailuani tämän historian kanssa joku voisi kuvailla sitenkin, että ”mitä niitä vanhoja penkomaan”, tietämättä mitään tämän kulttuurihistoriallisen (uskallan sanoa) kirjoitukseni sisällöstä.

Motto

[Vapaasti suomennettuna, edesmenneen entisen ruotsinkielenopettajani Irma Luukkaisen – ”Lulu” – kunniaksi.]

Kaikissa syvällisemmissä tarinoissa on motto.  Tämä motto on otettu postikortista, jonka sain 16.6.1964. Mottorunon on alun perin kirjoittanut ruotsalainen Karin Boye, jonka romanttiset runot olivat suosittuja etupäässä 1930-luvulla. Postikortin, jossa se runo oli, on kirjoittanut sen hetkinen tyttöystäväni luultavasti hieman hiprakassa ystävänsä Annelin kanssa. (Muistaakseni Anneli oli oikein erinomaisen isokokoinen nainen. Siitä tuli tuhti poliisi Helsinkiin. Kun satakahdeksankymmentäsenttinen satakiloinen nainen tulee kyselemään, että eiköhän lähdetä piiriin, kukapa ei olisi piirileikkiin suostunut.) Rakastumisen aikoja muisteleva runo on lähes imelä, mutta kyllähän rakastumisten aikoja muistellaan elämän loppuun saakka. Simo-ukko, ukkini isän puolelta, alkoi vuonna 1943 seitsemänkymmentävuotiaana kirjoittelemaan kirjeitä vanhoille rakkailleen – sitä kauhisteltiin, leskimies – ei seitsenkymppisellä enää olisi saanut senaikaisen kulttuurikaavan mukaan olla mitään naismielikuvia, eikä varsinkaan ruumiillisia, saati, että olisi vielä jonkun elävän naisihmisen tavannut. Nimikin tiedettiin, kuka tämä ferne Geliebte (kaukainen rakastettu) oli.

Kirjoitelmani otsikko

Otsikointi on vaikeaa. Otsikon pitäisi olla mielenkiintoa herättävä, mutta ei harhauttava. Toivottavasti olen enimmäkseen osunut oikeaan. Eräs pääotsikon osa on joululahjatoiveeni jouluksi 1946 ollessani vuoden ja noin kahdeksan kuukauden vanha: ”puoli litraa mustetta, puhelin ja sähkönappula”. Niitten oletettua käyttötarkoitusta en nyt enää saa mieleeni. Sen toiveen on merkinnyt muistiin kirjeeseensä kahdeksanvuotias sisareni Helena. Se kirje kokonaisuudessaan on myöhemmin. Toiveeni kohtuullisuudesta kertoo, etten pyytänyt sentään koko litraa mustetta. 

”Lakritsijäätelö”  nousi esiin Heinävaaran huoltoaseman pakastearkusta vuonna 1984. Olin maistraatissa vastavihityn (me olimme kaupunkilaisia emmekä kuuluneet mihinkään kirkkoon, jolla olisi ollut vihkimysoikeus) vaimoni Eevan kanssa pyöräretkellä ja etappina oli Joensuu-Hoilola. Oltiin ajettu jo hyvän matkaa Heinävaaran huoltamon ohi, kun Eeva sanoi, että hänen tekisi mieli jäätelöä. Arvasin kolme kuukautta vanhana uuden vaimon aviomiehenä, että minunhan se piti hakea. Ajoin siis takaisin huoltamolle ne pari kilometriä. Ajattelin oikein yllättää Eevan ja ostin siis lakritsijäätelöä.  Kulunutta sanontaa käyttäen sitä ei olisi pitänyt tehdä. Kerta kaikkiaan Eeva ei pitänyt lakritsijäätelöstä ja suuttui. Tunnelma  kylmeni lähelle sen jäätelön lämpötilaa, joka on suurin piirtein nolla. En minäkään kyllä ole lakritsijäätelöä sen koommin syönyt – tai en syönyt silloinkaan, kun se siis oli Eevalle, sinne se jäi tien sivuun muurahaisille ja ampiaisille. Eeva lähti painamaan kiivaasti Hoilolaa kohti takapuoli vempoen satulaa, eikä puhunut minulle enää mitään seuraavan kymmenen kilometrin aikana – hölmö mies kun ei osaa edes jäätelöä ostaa. Yleensäkään en syö jäätelöä. Tänä vuonna (2005) olen tosin syönyt kerran jäätelöä, mutta lakkojen kanssa. Minä saan täysjäätelöstä mahani kipeäksi, kun olen jo yli kaksikymmentä vuotta totutellut laktoosittomaan ruokavalioon, jota meillä noudatetaan, kun ei tytär eikä nyt varsinkaan Eeva siedä laktoosia. Ei se ole sairaus. Kiinalaisistakin, joita sentään on aika paljon, vain joka kahdeksas sietää laktoosia. Äitini imitoi lapsuudessani jotain näytelmää, jossa joku kiinalainen oli tullut länsimaihin. Jossakin väenkokouksessa kiinalaisen toteamus oli: ”täällä haisee”, siis haisee maidolta. Laktoosi on tarkoitettu lehmän vasikoille. Nyt on kaupan laktoositonta jäätelöä, jota minäkin voisin syödä jos tekisi mieli. Lakritsijäätelö on ollut minun kannaltani kokonaisuudessaan hyvin haitallinen tuote. Ihmettelin koko matkan ajan Eevan muutakin kummallista käytöstä, mutta sitten kotona selvisi, että hän odotti jo silloin meidän tytärtämme, ja hormonitasapaino muuttui samalla lapsiystävälliseksi, mutta lakritsijäätelömies-vihamieliseksi. Laktoosin suhteen edellinen on tietenkin puppua: jos ihmisellä on ihmisen kyky pilkkoa laktoosi ruuansulatuskanavassaan, se kyky säilyy, vaikkei söisi yhtään laktoosipitoista ruokaa. Juuri matkan jälkeen Eevan piti jostakin syystä ottaa röntgenkuva hampaistaan. Kun lääkäri kysyi, että eihän Eeva ole raskaana, tuli hänelle etiäinen ja hän sanoi: jos ei otetakaan sitä kuvaa.

Makkarapötköt ovat vieläkin minua liikuttava objekti. Näen ne vielä nyt kiiltävinä Tuupovaaran Konnunniemessä Ukko-Pekka Vatasen maakellarissa piispantarkastuksen aikana (siitä vähän – muutama tuhat sivua - myöhemmin vuoden 1952 tarinoissa). Miten jollakin oli varaa ostaa enemmän makkaraa kellariin, kuin kauppias Tukiaisella oli kaupassaan? (Veljeni Elias ja sisareni Sanerva väittävät, että he kävivät maistamassa noita pötköjä, joitten ylijäämät palautettiin kauppaan ja kauppias Tukiainen myyntitapahtumassa leikkasi heidän pienet hampaanjälkensä pois ennen myyntiaktin täyttymystä.) Täysiä pötköjä odottamassa syöjiään. Tuupovaaran pappilassa saimme joskus muutaman makkarasiivun: lauantaimakkaraa, teemakkaraa, suomilenkkiä tai berliininmakkaraa. Kaikki edellä mainitut ovat nykyään luokiteltavissa jokseenkin jätteeksi. Suurin osa niiden perusaineesta oli kamaraa, joka on nykyisille halpamakkaroiden syöjille lähes tuntematon termi. Kamara on hienompi ilmaisu jauhetusta sian nahasta. Lihaa noissa makkaroissa ei ollut nimeksikään. Meetvurstia emme saaneet pappilassa juuri koskaan – sen karvaaseen tönkkösuolattuun makuun pääsi tutustumaan vain ökyhautajaisissa. Tavanomaisissa hautajaisissa paras makkara oli sipuliteemakkara. Äitini tosin paheksuen totesi Vuohelaisesta, jossa pojat olivat kortteeria muutaman vuoden Joensuussa, että siellä oli aina pöydässä makkaraa ja juustoa. Meillä kun ei sellaiseen varaa ollut, mutta isäntä Vuohelainen olikin rikas ja sillä oli vielä Skoda merkkinen pakettiauto, jossa oli oudon näköinen mittaristo. (Vuohelainen ei ollut kauppias, vaan puunhankinnan piiriesimies, ei suinkaan mitenkään väheksyttävä herra.)

Mistä historia alkaa?

Kuten yleisesti tiedetään, on kaikkien ihmisten äideillä jo syntyessään valmiina munasolut, joista yksi muutamasta kymmenestätuhannesta valikoituu sattumankauppaa tyrkylle ja josta sitten jälkeläinen mahdollisen hedelmöityksen jälkeen saa yli puolet geeneistään. Niinpä, kun aion kirjoittaa omaa historiaani, on minun aloitettava paljon kauempaa kuin syntymästäni: yli puolet historiastani alkoi jo silloin kun äitini Sylvi Kuisma syntyi vuonna 1909 – yli puolet sen takia, että minun solujeni mitokondrion perintöaineisto on kokonaan äidiltä (kuten kaikilla muillakin). Siksipä – kun siis alku alkaa ennen syntymää, tässä kokoelmassa on historioita ja kirjeitä näistä ajoista lähtien ja varhempiakin.  

Mitochondria are a badly kept secret. Many people have heard of them for one reason or another. In newspapers and some textbooks, they are summarily described ad the ’powerhouses’ of life – tiny power generators inside living cells that produce virtually all the energy we need to live. There are usually hundreds or thousands of them in a single cell, where they use oxygen to burn up food. They are so small that one billion of them would fit comfortably in a grain of sand. The evolution of mitochondria fitted life with a turbo-charged engine, revved up and ready and ready for use at any time. All animals, the most slothful included, contain at least some mitochondria. Even sessile plants and algae use them to augment the quiet hum of solar energy in photosynthesis.

Some people are more familiar with the expression ‘Mitochondrial Eve’ – she was supposedly the most recent ancestor common to all peoples living today, if we trace out genetic inheritance back up the maternal line, from  child to mother, to maternal grandmother, and so on, back into the deep mists of time. Mitochondrial Eve, the mother of all mothers, is thought to have lived in Africa, perhaps 170 000 years ago, and is also known as ‘African Eve’. We can trace out genetic ancestry in this way because all mitochondria have retained a small quota of their own genes, which are usually passed on to the next generation only in the egg cell, not in the sperm. This means that mitochondrial genes act like a female surname, which enables us to trace our ancestry down the female line in the same way that some families try to trace their descent down the male line from William the Conqueror, or Noah, or Mohammed. Recently, some of these tenets have been challenged, but by and large the theory stands. Of course, the technique not only gives an idea of our ancestry,  but it also helps clarify who were not our ancestors. According to mitochondrial gene analysis, Neanderthal man didn’t interbreed with modern Homo sapiens, but was driven to extinction at the margins of Europe.

Mitkondriat on huonosti suojeltu salaisuus. Monet ovat kuulleet niistä, syystä tai toisesta. Joissakin sanomalehdissä ja kirjoissa niitä on kuvattu summittaisesti elämän ”voimalaitoksiksi” – pieni voimanlähde elävien solujen sisällä, joka tuottaa lähes kaiken energian, jonka tarvitsemme elääksemme. Yhdessä solussa niitä on tavallisesti satojatuhansia kappaleita, jokainen käyttäen happea ravinnon polttamiseen. Ne ovat niin pieniä, että miljardi mitokondriota mahtuu yhteen hiekanjyvään. Mitokondrion kehittyessä se varusti elämän turbomoottorilla, valmiina kiihdytyksiin milloin vain. Kaikissa eläimissä, aivan saamattomimmat mukaan lukien, on ainakin muutama mitokondrio. Vieläpä paikoillaan pysyvät kasvit ja levät käyttävät niitä hyväkseen fotosynteesinsä hiljaisessa huminassa.

Joillekin ihmisille on tutumpi sanonta ”Mitokondrinen Eeva” – hän oli luultavasti ensimmäinen meidän esiäitimme, yhteinen kaikille nyt eläville, kun seuraamme historiaamme takaisin äitiemme kautta, lapsesta äitiin, äidistä isoäitiin jne., takaisin syvään ajan sumuun. Mitokondriolaisen Eevan, kaikkien äitien äidin, ajatellaan eläneen Afrikassa, ehkäpä noin 170000 vuotta sitten, ja hän on myös tunnettu nimellä ”Afrikan Eeva”. Voimme seurata geneettistä historiaamme tällä tavoin, koska kaikki mitokondriot ovat säilyttäneet osan omista geeneistään, jotka tavallisimmin välittyvät seuraavaan sukupolveen vain munasolussa eikä spermassa. Tämä tarkoittaa sitä, että mitokondrion geenit toimivat kuin naispuolisena sukunimenä, joka tekee mahdolliseksi seurata äidin puolen sukua, samoin kuin suvut, jotka johtavat esi-isänsä William valloittajaan, Noakiin tai Muhammediin. Äskettäin jotkut näistä teorioista on asetettu kyseenalaisiksi, mutta suurin piirtein teoria pitää. Sovellettuna teoria ei pelkästään auta meitä valottamaan omaa esihistoriaamme, vaan myös auttaa selvittämään, mitkä eivät ole meidän edeltäjiämme. Mitokondrion tutkimus antaa tiedon, että Neanderthalin ihmiset eivät sekaantuneet nykyaikaisen Homo Sapiensin kanssa, vaan päätyivät sukupuuttoon Euroopan laitamilla. [Nick Lane: Power, sex, suicide. Oxford University Press, 2005, s. 3, käännös IP.]

Kokonainen solubiologinen historiani alkaa joskus vuonna 1944 syksyllä, kun minut osittain sisältävä munasolu hedelmöitettiin ja geenit sekoittuivat ja aloin elää elämääni äitini kohdussa. Minä tulin maailmaan 2.5.1945. (Erityisen kiitollinen olen vanhemmilleni heiltä saamastani erehtymättömästä sävelkorvasta – sehän syntyessä joko saadaan perintönä tai ei saada, eikä sitä voi koulia kuin aavistuksen paremmaksi, jos ensinkään.)

Suvustaan ja sen pitkästä historiasta ei kukaan voi paljoa kehua enemmän kuin toisetkaan, koska kaikilla ihmisillä se on ajassa yhtä pitkä. Kurt Vonnegut kirjoitti novellissaan, pojan kysyttyä isältään, mitä hänen esi-isänsä olivat olleet: ”He ovat jokainen olleet voittajia miljoonien ja taas miljoonien joukosta, aina ensimmäisiä”.

En malta olla lisäämättä (2.9.2007) tuohon Vonnegutin havaintoon vähän tuoreempaa: tämä on Richard Dawkinsin kirjasta The God Delusion, sivulta 361, Houghton Mifflin Company, 2006:

In Unweaving the Rainbow I tried to convey how lucky we are to be alive, given that the vast majority of people who could potentially be thrown up by the combinatorial lottery of DNA will in fact never be born. For those of us lucky enough to be here, I pictured the relative brevity of life by imagining a laser-thin spotlight creeping along a gigantic ruler of time. Everything before or after the spotlight is shrouded in the darkness of the dead past, or the darkness of the unknown future. We are staggeringly lucky to find ourselves in the spotlight. However brief our time in the sun, if we waste a second of it, or complain that it is dull or barren or (like a child) boring, couldn’t this be seen as callous insult to those unborn trillions who will never even be offered life in the first place?

Kirjassani  Unweaving the Rainbow yritin johdatella yleisöä siihen ajatukseen, kuinka onnekkaita me elossa olevat olemme ajatellen sitä suunnatonta ihmisjoukkoa, joka hylättiin DNA arpajaisissa, eivätkä koskaan syntyneet elämään. Meille onnekkaille ajassa oleville kuvailin elämämme suhteellista lyhyyttä, verraten sitä kapean lasersäteen valaisemaan osaan ajan suunnattomassa mittanauhassa. Kaikki ennen meitä on pimeän menneisyyden sumentamaa ja meidän jälkeemme on tuntemattoman tulevaisuuden pimeys. Olemme käsittämättömän onnekkaita ollaksemme valokiilassa. Ajatelkaamme lyhyttä elämäämme auringon alla: jos tuhlaamme sekunninkin siitä tai valitamme sen olevan tylsää ja tyhjää tai, kuten lapsi, ikävystyttävää, eikö tätä voisi kutsua raakalaismaiseksi loukkaukseksi niitä syntymättömiä triljoonia kohtaan, joille ei koskaan suotu edes elämää. [käännös IP]

Tarkoitus

Tämän historian tärkein tarkoitus oman menneen elämäni kuvauksen lisäksi on kunnioittaa esiäitieni elämäntyötä ja saavutuksia. Helena Kuisma toimijana ylitti tavanomaisen maatalon emännän fakin. Hän jaksoi kirjoittaa muistiin sananlaskuja, kertomuksia kylätappeluista, vuoden kulkuun liittyviä sanontoja, kertomuksia merkillisistä ihmisistä, vanhoja paikannimiä, kirkkotapoja, vihkitapoja, paimenessa oloa, koulukuvauksia, rekilauluja ja muuta Kirvun ja Inkilän historiaa, eikä onneksi jättänyt kynttiläänsä vakan alle, vaan avusti kirjoituksillaan Sanakirjasäätiötä ja muita instansseja palkkiotta elämänsä loppuun saakka.

Äitini ylvi Pärssinen tiesi kirjoitustensa arvon suvun historian kannalta, ja varsinkin sota-aikana moniin kirjeisiinsä liitti toivomuksen saada kirjeet takaisin ”koska minä en ehdi pitää päiväkirjaa”. Tosin myöhemmin hän hiukan pessimistisesti totesi, että ”kuka näitäkin nyt sitten lukee” (v. 1976), mutta se on laskettava varmaan tilapäisen masennuksen tiliin. Nyt kun tämä kirjoitelma alkaa olla minun osaltani valmis, olen tullut samaan pessimistiseen päätökseen: ”kuka näitäkin nyt sitten lukee”, mutta ehkä tärkeämpää onkin se, että olen nämä itselleni kirjoittanut. Luulen kuitenkin, ettei äitini Sylvi Pärssinen koskaan edes olettanut, että minä ottaisin tämän perinteen tallentamisen työkseni. Ei hän koskaan minun kanssani sellaista puhunut tai sanonut, mitä hänellä on tallella.

Naiset kenen tahansa miehen elämässä ovat tärkeitä. Puhutaan ”heikommasta astiasta”, mutta sanonta on selvästi miehen keksimä. (Samaa perua on sanonta ”ei miesmuistiin”: joku naispuolinen kehitellyt tämän aritmetiikaksi ja päätellyt, että miesmuisti on noin kolme vuotta.) Siinä suvussa, johon minä kuulun, ovat naiset olleet lujatekoisempia astioita kuin usein haperot miehet. Lujatahtoinen mummoni piti perheensä koossa vaikeina aikoina  miehensä ollessa ahdingossa 1930-luvun alussa, sodan aikana, ja vielä sen jälkeen miehensä sairastellessa. Helenan tytär, äitini Sylvi Pärssinen, piti kahdeksan lastaan enemmän tai vähemmän yhteiskuntakelpoisina avioeronsa jälkeen, vaikka Arvi Pärssinen jätti kaikki lapsensa heitteille, ja äitini kesti miehensä syrjähyppyjä liiankin kanssa. (Muuten -  näyttää siltä, että seuraavassa polvessa  kaikki minun veljeni ja minä itse olemme valinneet - minä jopa kaksi kertaa, tai paremminkin meidät ovat valinneet vahvatahtoiset naiset, jotka usein, asiaa suuremmin korostamatta, johtavat toimintaa perheyhteisössä – siitä heille vain pelkkää ylistystä.)

Karjalasta evakuoitujen kohtalot ovat mielenkiintoisia. Niin monta tarinaa tähän kansanmuuttoon kätkeytyy kuin oli muuttajiakin. Kuinka esimerkiksi Helena Kuisma joutui sopeutumaan vinnikamariin, oltuaan varakkaan suuren talon emäntä. Tai Eino Kuisma, Helena Kuisman poika, liikemies, joutui etsimään ensiksi sijaansa toisen palveluksessa vaatimattomammista töistä, omistettuaan Inkilässä sahan ja myllyn ja Elisenvaarassa toisen myllyn – eikä nyt puhuta niistä sahoista jotka jäivät pankon päälle tai kahvimyllystä. Muut enoni Ismo, Ilmari ja Väinö olivat kaikki sodassa viitisen vuotta, parhaat nuoren aikuisen vuotensa, Eino-enoni talvisodan alun ja myös alun jatkosotaa. Sota ei ollut jättämättä jälkeä heihin, niin kuin ei kymmeniintuhansiin muihinkaan nuorukaisiin, joilta varhaisin miehuus kului korsuissa ja juoksuhaudoissa, ja tulevaisuutta mitattiin päivä kerrallaan, kuten Ilmari Kuisma sota-ajan kirjeessään totesi.

Rauno veljeni tituleerasi joskus vanhemman veljeni tulevaa vaimoa  leivänpaistajaksi pohjoiskarjalaiseen tapaan. Sillä seutukunnalla yleensä vaimot paistoivat leivät ainakin silloin kun Rauno oli pieni. Minua tällainen nimittely jotenkin nyppii. Minun vaimoni ei ole taloudessamme koskaan paistanut leipää – joskus harvoin kun leipää on paistettu, on paistajana ollut minä. Leivänpaistaja-nimitys jotenkin alentaa naisen omaan alempaan arvoonsa – hän ei ole insinööri, psykologi tai arkkitehti. Pitäisikö minun vastavuoroisesti nimittää Raunoa leivän maistajaksi eikä maisteriksi, joka hän on? Minun vaimoni on myös maisteri.

Jotenkin tuo Raunon sanonta osoittaa meidän ikäeromme: 11 vuotta. Kun Rauno oli pieni (kuten me kaikki olemme olleet) tapahtui hänelle suuriakin pettymyksiä, joista hän on kärsinyt tähän päivään saakka. Esimerkiksi noin vuonna 1938 piti Tuupovaarassa kunnanlääkärin vaimo esitelmän lapsille terveellisistä syömätavoista. Raunolla oli tapana käydä pappilan arenteeraajan mökissä kerjäämässä karamelliä, jota aina olikin esitelmään saakka tarjolla. Mutta pettymys olikin sitten suuri kun ”eivat antaneetkaan kalamallia, vaan tanoivat etta latten tautuu nut tuoda polkkanaa”.

Raunon maailmassa äiti oli suuren talouden päähenkilö, joka touhusi hellan ja leivinuunin liepeillä välillä käyden kasvimaalla, aitassa ja kellarissa. Pappilassa oli neliöitä 200 ja noin 12 huonetta. Siinä se Rauno kasvoi vuodesta 1936 alkaen vuoteen 1955 ja nautti uunituoreesta leivästä joka viikko. Evakkomatkojen aikana pappilassa majoittui esimerkiksi yhtenä yönä yli 60 ihmistä,.

Minun äitini oli aivan toisenlainen. Muistan kyllä saman ympäristön, mutta minun äidilleni tuli aikakauslehti Allers Ruotsista, jossa oli hieno sarjakuva Tjalle, jossa asuttiin jyrkänteen reunalla, ja äitini lauloi 1930-luvun Schlageria ”Mein Papagei frisst keine harten Eier” (löytyy YouTubesta) sujuvasti sekoittuen lauluun Vanha Sanna muori, perunoita kuori. Äitini oli opiskellut kolme vuotta Teknillisessä korkeakoulussa arkkitehtuuria, kunnes teologian opiskelija saattoi hänet raskaaksi, opinnot päättyivät ja hänestä tuli vain vaatimaton papin rouva. Ei kuitenkaan Juhani Ahon kuvaileman tapainen, vaan melko voisiko sanoa jopa koleerinen, joka yritti pitää älyllä vaatimattomammin varustetun miehensä promiskuiteetin aisoissa siinä onnistumatta.

Minun äitini on virkanainen, aluksi kansakoulunopettaja, jonka kanssa minä asuin yhden huoneen vuokra-asunnossa Kajaanissa 10-vuotiaana, jossa huoneessa ei ollut keittomahdollisuutta ja sitten oppikouluissa matematiikan vt. lehtori. Minun äitini patisti minua lukemaan läksyjä. Minun äitini jaksoi aina muistuttaa minua, kuinka isä häntä oli pettänyt raha-asioissa. Minun äidilläni oli oikeudenkäyntipöytäkirjat kirjoituspöydän laatikossa, joissa pöytäkirjoissa olisi pitänyt lukea K18.

Tuo vuosikymmen 1955-64 oli hyvin ratkaiseva. Minä lähestulkoon unohdin, millaista oli Tuupovaarassa ja se korvautui sillä, millaista oli asua äidin kanssa pienessä huoneessa Kajaanissa. Vanhempia veljiäni en sitten kovin usein tavannutkaan, enkä voinut näistä asioista keskustella. Kaikkein vanhin, Aarno, oli siirtynyt isän puolueeseen, eikä tavannut äitiäni viiteen vuoteen. Kari-veljeni kävi Kajaanissa sen neljän vuoden aikana kerran. Sen sijaan kiintopisteeksi muodostui Raunon koulu Mannervaarassa, jossa käytiin liiankin usein.

Voisi sanoa, että meillä kaikilla kahdeksalla äitimme tekemällä lapsella on ollut aivan erilainen äiti. Meillä on siis ollut peräti kahdeksan äitiä. Isämme tosin piti roolistaan kiinni elämänsä loppuun saakka ollen saita. Hän ei muuttunut vaan jäi kaikkien mieleen samanlaisena. Niinpä totesin veljelleni Karille, kun joskus veimme hänen haudalleen Hollolaan kynttilöitä, että ”isämme olisi ollut varmaan tyytyväinen, koska nyt saimme kolme kynttilää kahden hinnalla”-