maanantai, 14. elokuu 2023

Ihanuuksien ihmemaassa marraskuussa 1965

Huomautus 26.7.2015. Tällaisen kirjeen väsäsin Los Angelesista kotiin noin 50 vuotta sitten. Huomattava on, että olin vasta 20-vuotias, joten 55-vuotias tuntui todella vanhukselta. (Terveisiä vaan kaikille äsken 70-vuotta täyttäneille kavereille.) Tässä ollaan oltu matkalla jo yli kuukausi ja takana parikymmentä konserttia siellä sun täällä.

 

21.11.1965 Ilmo Pärssinen Los Angelesista Imatralle.

[kirje kirjoitettu kirjoituskoneella ja punaisella värinauhalla. Ei kirjekuorta.]

 

                                                                                                             21.11.1965

                                                                                                             klo 10 pm

Hei kaikki.

lainasin siltä samaiselta Toivarilta kirjoituskoneen hintaan 25 c per kerta. Ajatus siirtyy paperille paljon joutuisammin ja aikaa menee vähemmän. San Franciscosta vielä vähän. 14.11 ennen lähtöämme Chicoon ehdimme vielä tutustua kaupunkiin koko päivän ajan.. Kävimme kuuluisassa kalasatamassa, joka oli turisteja täynnä. Suoraan kadulta voi ostaa krapuja ja kaloja ja ties minkälaista möyrijää paistettuna tai keitettynä, öljyssä tai raakana. Höyryt haisivat tottumattomalta hyvinkin pahalta, mutta tervettä hajuahan se oli. Minä uskaltauduin syömään krapuja, valmiiksi kuorittua tosin, kokonaisenkin olisi saanut käteensä. Ilma oli kohtalaisen kirkas, valokuvasimme paljon, minäkin muiden kameroilla. Se vankilasaari on aivan vastapäätä, mikä Alcatzar (kuinkahan lienee oikeinkirjoituksen laita) se nyt onkaan. Halukkailla olisi elämänsä tilaisuus ostaa vankila, koko saari on myytävänä, tuskinpa kovinkaan halvalla. Koko kalasatama on täynnä pieniä veneitä ja kalliita ravintoloita, mikä mihinkin ruokalajiin erikoistuneita. Veneitä oli vuokrattava[na] öisiä kalamatkoja varten eikä hintakaan olisi ollut kovin suuri, mutta kun meillä ei ollut aikaa, ei kukaan uskaltautunut merille. Taksilla ajoimme sitten Golden Gaten Bridgen yli toiselle puolen salmen. Silta on kuusikaistainen, yhtämittaiset autojonot vaeltavat kumpaankin suuntaan. Toinen puoli on armeija[n] omistuksessa eikä siellä ole taloja lainkaan. Sieltä aukeaa laajat näkymät San Franciscoon ja kaukana häämötä[ä] Bay Bridge. Minä olin koko joukosta ainoa, joka kävellen ylitti Golden Gate Bridgen, olisin sen kyllä mielelläni jättänyt tekemättä, mutta kyllästyin taksin odottamiseen ja niin sitä mentiin korkealla meren yllä kävellen.

Suuret laivat pienenivät huomattavasti, kun niitä katseli ylhäältäpäin, huimannut ei kuitenkaan, koska meren pinnasta on vaikea arvioida korkeutta. Lähinnä kääpiöksi tunsin itseni siinä kulkeissani. Riippusillan vaijerit olivat aivan mielettömän paksun näköiset ja kannatinpylväät huimaavan korkeat. Joka paikka on maalattu kauniin punaiseksi, ihmettelen vain maalareitten taitoa kyetä maalaamaan niin korkealla. Silta on  hyvin suosittu viimeinen näkymä elämässä, kuulin puhuttavan n. 300 henkilön päättäneen päivänsä tällä sillalla vuodessa ? alas hyppäämällä.

Kävelyni loppuosa oli vähemmän miellyttävää. En nimittäin älynnyt tilata autoa Bridgen vieressä olevasta ravintolasta, vaan lähin kävelemään puistoon eteenpäin, josta arvelin kyydin löytyvän. Ei löytynyt. Sitten jouduin jollekin hienoston asuntoalueelle, joka oli niin hienoa, ettei siellä ollut edes jalkakäytäviä. Aloin jo hiljalleen huolestua kun auton lähtöhetki läheni ja minä olin vielä kaukana, 1½ tunnin kävelyn jälkeen löysin huoltoaseman ja sieltä sitten sain tilaatuksi taksin, myöhästyin autosta viisi minuuttia.. Lähtö ei kuitenkaan viivästynyt minun takiani yhtään, koska kaksi muuta myöhästyivät enemmän kuin minä, he eivät ehtineet ensinkään mukaan vaan tulivat seuraavana päivänä greyhoundin busseilla maja-aikkaamme hieman vaisuina, toinen oli entinen kuoron puheenjohtaja Kiviniemi, toinen oli Kiviniemi, eivät veljeksiä.

--- Käyn välillä San Diegossa laulamassa

Vasta seuraavana päivänä oli konsertti, joten saimme levätä pitkän matkan jälkeen päivän ja tutustua paikkakuntaan. Motellissa, johon majoituimme oli uima-allas ja useat käyttivät sen suomaa karmaisevaa virkistystä seuraavana aamuna paikkakuntalaisten kauhuksi. Vesi oli noin 15 asteista ja taivaalta tuli lisää samanlaista melkein koko päivän ajan, illaksi sade kuitenkin  hieman hiljeni, niin ettemme kastelleet frakkejamme kävellessämme konserttipaikalle. Annoimme konsertin ja yleisö oli tyytyväinen, menimme nukkumaan valmistautuaksemme seuraavan päivän pitkää matkaa varten. Pesin kaksi paitaa ja olin ylpeä onnistumisestani., paitojen pesussa.

16.11. Saavuimme Fresnoon Chicosta. Matkalla oli hyvin sumuista ja vettä satoi, mutta kohtalaisen lämmintä oli koko ajan. Kaukana vilahtelivat vuoret, me ajoimme tasaista laakson pohjaa pitkin, joitakin lumipeitteisiä oli joukossa. Tarkoituksemme oli poiketa tällä tällä matkalla Yosemiten puistoon, mutta siellä oli yhä lunta ja jäätä ja autolla ajo olisi ollut hyvin vaarallista. Ostin Mercedistä kauniita postikortteja Yosemiten puistosta ja kuvittelin millaista siellä olisi voinut olla.

Amerikkalaisissa hotelleissa muodostavat oma lukunsa hotelleissa vakituisesti asuvat eläkkeellä tai työstä väistyneet vanhukset 55-vuotiaista ylö{s]päin.  Hotelli on heille eräänlainen vanhainkoti, siellä he istuvat hotellin aulassa televisiosta katsellen amerikkalaista jalkapalloa ja keskustellen innokkaasti politiikasta. Hotelli Rooseveltissa San Franciscossa oli lähes ainoastaan miehiä, mutta Fresnossa oli myös naisia. Vähän oudoksuen katsoivat meidän mustalaisporukkaamme, mutta kyllä jotkut meistä hotellissa pitivätkin, sanoivat että on niin hauska nähdä nuoria ihmisiä lähettyvillä!

maanantai, 20. heinäkuu 2015

Tuulisilla vaaroilla ja Pyhäjärven paratiisissa

Isäni Arvi Pärssinen ja äitini Sylvi Kuisma menivät naimisiin  kesällä 1931. Siihen päättyi äitini arkkitehtuurin opiskelu Teknillisessä korkeakoulussa. Hän ehti kuitenkin suorittaa ns. pikkudiplomin, eräänlaisen tutkinnon puolivälietapin. Talven 1931-32 hän asui kotonaan Inkilässä, Päivölässä.

13. 1. 1932 syntyi Päivölään isäni ja äitini ensimmäinen, esikoinen, Aarno-veli.

Siihen aikaan kaikille valmistuneille papeille oli heti töitä. Äiti-Sylvi kuvailee (noin vuonna 1987) kevättä 1932 heidän yhteiselämänsä onnellisimmaksi ajaksi. Äitini tuli 23-vuotiaaksi helmikuussa 1932. Hänen uransa papinrouvana kesti samoin seuraavat 23 vuotta. Korpiselkään muutto oli tarkalleen 20.6.1932. Äitini tekstiä:

Papiksi vihkimisen jälkeen nuoret kandidaatit joutuivat eri puolille Wiipurin hiippakuntaa. Muistelen, että heidän piti myös viipyä omassa hiippakunnassaan ainakin kaksi seuraavaa vuotta. Koska nyt Arvi oli ainoa perheellinen, hän sai päältä valita mielestään parhaan paikan. Hän valitsi virkapaikakseen Korpiselän, joka oli niin itsenäinen paikka kuin olla voi. Virallisesti hänen toiminimensä oli ”Soanlahden seurakunnan virallinen apulainen Korpiselässä”.

Niin aloitimme ensimmäisen pappilamme asuttamisen. Se sijaitsi aivan Ägläjärvelle menevän maantien varrella, ehkä vain kolmisen metriä tiestä. Toisella puolella tietä oli Murasen – sittemmin Vilokkisen kahvila, josta melkein aina kuului ”Aallokko, aallokko kutsuu”, tai muita Jori Malmstenin lauluja. Tietysti sähköä ei ollut, öljylampuilla ja kynttilöillä piti tulla toimeen. Samassa pihassa pappilan kanssa oli kirkko, valkeaksi maalattu korkeakattoinen rakennus

Minä en oikeastaan ollut tottunut järjestelmälliseen kodinhoitoon enkä taloustyöhön enkä osannutkaan paljon mitään. Heikko alle nelikuukautinen vauva tuotti minulle vaivaa, sillä hän oli alkanut valvoa ja itkeskellä öisin. Tunsin kohta itseni onnettomaksi. Soitin puhelimella usein kotiin Inkilään ja itkin melkein joka päivä. Ikävöin pois Korpiselän yksinäisyydestä ja oudoista oloista.

Ihmiset olivat ystävällisiä ja välittömiä, joskin heidän puhetapansa erosi meikäläisestä. Kun emännät tulivat istumaan pappilan keittiöön, ja kysyin jotain heidän miehistään, tuli usein vastaukseksi: ”Ite” jäi kottii tai ”Ite” on siellä ja siellä. Mies oli siis ite. Mutta kun satuin kysymään naisten nimiä, tuli vastaukseksi esim: ”minä oon Purmotar, Rautiitar, Jeskatar jne.”. Se oli naisten tyttönimi. Erikoisesti piti kysyä, jos tahtoi saada aviopuolisolta saadun nimen kuulla. Eräs rippikoulupoika tuli väliajalla syömään eväitään keittiöömme. Kysyin, missä hän on kortteeria. – ”Pihassa”, oli vastaus. Vasta uudelleen kysyessäni – eihän hän ollut tehnyt majaansa meidän pihaamme -, kävi ilmi, että ”piha” tarkoitti kotia.

Arvista tuli korpiselkäläisille oikein mieleinen pappi. Häntä pyydettiin pitäjän ulkopuolellekin toimituksiin. Niinpä Tuupovaaran kirkonkylästä suurrikas Eino Vatanen tuli häntä hakemaan poikansa ristiäisiin. Eivät tahtoneet omaa kirkkoherraansa Antti Hakalaa kutsua, koska tämä ylihurskaana körttiläisenä kuulemma kirosi kauhiast. Einon rouva oli kirvulainen, Saara Rantalainen tyttönimeltään. Arvi siis kastoi Kyösti Vatasen, joka nyt asuu vielä siellä Rekivaarassa. [IP:n huom.: ja asuu nytkin, v. 2015]

Mieleen on jäänyt Liikemiesten Lähetysseuran matkasaarnaaja Korpiselän aikanamme, iso korsto ja suuriääninen. Alusta asti tunsin suurta vastenmielisyyttä miestä kohtaan. Kierreltyään joitakin päiviä Arvin kanssa Korpiselän perukoita, hän siirtyi Ilomantsiin, ja ilmeisesti siellä jälleen pappiloiden täysihoitoon. Sitten hän katosi.

Karalista oli kotoisin seurakuntalaisemme Iisakki Turunen, unissasaarnaaja. Hänkin oli meillä pari yönseutua. Kun hän oli nukahtanut, hän alkoi kohta kovalla äänellä kerrata raamatun kertomuksia. Naapureitakin tuli meille sitä kuulemaan.

Minulla oli ikävä siellä korpipitäjässä. Kirkonkylä oli pieni ja köyhä. Lisäksi oli se pula-aika niinä vuosina. Kerjäläisiä ei käynyt, mutta jo sekin, että mökkiläiset niin kovin mielellään tarjottelivat pikkutyttöjään lapsenpiioiksi vaikka ruokapalkasta, teki ikävän vaikutuksen.

Sylvi Pärssisen muistikuvat Pyhäjärveltä hänen kirjaaminaan vuonna 1979: Keväällä 1936 Arvi pääsi Pyhäjärven kappalaisen virkaan. Siellä oli mukavaa. Puutarhassakin oli kasveja niin että vertasin sitä paratiisin puutarhaan. Kohta keväällä tultuamme koko puutarhan nurmen peitti sininen suolemmikkimatto, perennat kukkivat keväästä lähtien, omenapuita, päärynäpuita, vieläpä luumu- ja pähkinäpuita oli runsaasti, ja sinä kesänä tuli kaikkiin runsaasti hedelmiä. Eräskin kaneliomenapuu antoi 300 kiloa. Omenia vietiin aivan pilkkahinnalla myytäväksi Viipuriin. Säilöimme myös kaikella tavalla, ja varsinkin valtavan suuret talviomenat säilyivät aina jouluun saakka, mutta silloin olimmekin jo Tuupovaarassa. Arvista oli tullut kirkkoherra, ja muuttaessamme syksyllä 1936 Tuupovaaraan hän oli hiippakunnan nuorin kirkkoherra 29-vuotiaana. Etelään piti jättää ihanat Pyhäjärven Yläpappila ja eteläiset rehevät Pyhäjärven rannat, joilla kasvoivat lehmukset, tammet, vaahterat, pähkinäpuut ja aluskasvillisuutena ruohot, jota Pohjois-Karjalassa olivat tuntemattomia. Järven kirkkaat aallot vyöryivät melkein saarettomalta ulapalta valkealle hiekkarannalle, ja matalaa oli ainakin sadan metrin päässä rannasta.

Sitten alkoi elämä Tuupovaaran pappilassa v. 1936, ja jo tullessani oli neljäs vauva alulla. Helena syntyi toukokuun 25 pnä 1937. Ja Raunon ja Helenan välillä oli yksi epäonnistunut yritys

Arvoitukseksi jää, mikä kiire oli hakea Pyhäjärven kappalaisen virkaa, kun Arvi Pärssinen samanaikaisesti oli jo hakenut Tuupovaaran kirkkoherraksi. Ehkä yhtenä pontimena oli päästä kotipitäjän kirkon saarnastuoliin. Olisihan se ollut jotain lampuotilan pojanpojalta. Tiettävästi Korpiselällä ei tapahtunut mitään erikoisempaa Arvi Pärssisen yksityis- eikä julkisessa elämässä. Ainoa, mihin piispa joutui puuttumaan, oli Arvin into käännyttää ortodokseja luterilaisuuteen, siis toisen valtiokirkon parista toisen helmaan. Pyhäjärvellä viisihenkinen perhe vietti vain viisi kuukautta,  30.4. – 1.10.1936, siirtyäkseen sitten Tuupovaaraan. Kappalaisen virka oli Korpiselkään nähden hyvin alisteinen. Rovasti Wiika johti seurakuntaa.

Jostakin syystä Pyhäjärven ajalta ei ole tallessa yhtään kirjettä. Eräs  tapaus pitää kuitenkin mainita. Arvi Pärssisen äiti Helena (s,. Torikka) kuoli 3.8.1932, juuri silloin kuin Arvi oli aloittanut viranhoidon Korpiselässä. Arvi ei jostakin syystä mennyt äitinsä hautajaisiin ensinkään. Tästä olivat muut sisarukset ja hänen isänsä enemmän kuin pahoillaan. Arvin veljen Simon poika Pertti ei tiedä, mikä oli syynä tähän. Ehkä oireena voi mainita, että Arvi Pärssinen ei mainitse kolmen vuoden aikana lukioaikaisissa monissa päiväkirjavihkosissaan kertaakaan äitiä – äiti-sanaa ei niistä löydy, vaikka viittauksia isään (ukkoon), veljiin ja sisareen on runsaastikin. Arvi ei tullut  äitinsä perunkirjoitukseen 30.5.1936, vaikka asui jo silloin Pyhäjärvellä, vaan kävi erikseen allekirjoittamassa paperin. Perinnön hän kyllä otti vastaan. Perintö oli suhteellisen suuri, koska osittain sen turvin voitiin myöhemmin (1954) vielä suunnitella vanhuuden paikan ostamista Päijänteen rannalta.

Sylvi-äitimme mielestä Pyhäjärven aika päättyi liian pian ja edessä oli paluu taas tuulisen mäen päälle rakennettuun pappilaan Tuupovaarassa lokakuun alussa 1936. Siellä perhe viettäisi seuraavat 18 vuotta.

Voltaire fiktiivisessä novellissaan Candide kertoo professori Panglossin suulla, että nenä on tehty ihmisen päähän, jotta silmälasit pysyisivät ylhäällä. Samaa panglossimaisuutta seuraten voin minäkin sanoa, että Pärssiset muuttivat Tuupovaaraan, jotta syntymäpaikakseni tulisi Tuupovaara.

 

 

sunnuntai, 12. heinäkuu 2015

Minä ja Bach

Yhtenä iltana ovikello soi äänekkäästi. Tai se aina soi samalla tavalla, koska äänenvoimakkuutta ei voi säätää. Ajattelin, että siellä se taas alakerran mummeli tulee kertomaan, että hän jäätyy ja kosteaa on, kun ei enää heinäkuussa lämmitetä. Joka tapauksessa valmistautuen kuulemaan hänen kymmeniä kertoja toistamaansa historiaansa, avasin oven. Hämmästyksekseni huomasin oven takana olevan liioista kaljoista punaisen poskivärin saanut Johann Sebastian Bachin. Tunsin hänet heti, koska hän niin selvästi näytti Bachilta. Bach oli jotenkin saanut ensiksikin haudan portit auki ja toiseksi oppinut suomea, koska hän sanoi: olet kutsunut minua, tässä sitä ollaan.

”Bitte, Herr Meister Bach, kommen sie doch herein”, oli minun ainoa kommenttini. Sisään päästyään ja meidän sohvalle istuttuaan Bach kysyi: ”Gibt’s hier etwas Bier nahebei”. No onneksi löytyi ja otin itsellenikin.

Istuuduttuamme piti tietenkin vähän orientoitua tähän tilaisuuteen. Bach ei puhunut mitään, vaan kallisti ollutta. Minä sanoin sen sijaan: ”Ich habe einige Probleme mit ihrem Musik, und ich hoffe Sie können diese probleme ganz leicht erklären”. Näin korkea-arvoista henkilöä tietenkin teitittelin. Bach ei korjannut teitittelyäni, vaan meni viereisessä huoneessa olevan pianon ääreen. ”Dies ist ein Klavikord, ich glaube” sanoi hän muutaman toonikan ja dominantin iskettyään d-mollissa,.. Minä valistin, että tämä on vain pianoforte, joka keksittiin noin sata vuotta – en voinut sanoa että hänen kuolemansa jälkeen – vaan sanoin sata vuotta sen jälkeen kun uusia sävellyksiä ei enää tullut. Bach sanoi: ”Värit on väärin: perusasteikon pitäisi olla musta ja väliäänet valkoisia – kuka tällaisella osaa soittaakaan.”

Sanoin, että minä osaan soittaa samalla lailla kuin neljä miljoonaa suomalaista, suurin piirtein. Bach sanoi, että hänen 26 lapsestaan (muisti väärin luvun) vain 24 oppi soittamaan. Panin nuottitelineelle hänen säveltämänsä preludin numero 1 Das wohltemperierte Klavier I:stä. Hän kysyi heti: mikä on tuo mekanismi, joka saa äänen soimaan, vaikka ei sitä enää sormi painakaan. Sanoin, että se on pedaali. Hän siihen ankarasti tarjoamani seuraavan kaljan aikana sanoi: minun musiikissani ei pidä olla pedaalia. No hyvä: soitin kappaleen ilman pedaalia ja kelpasi jotenkuten.

Sitten kysyin Bachilta: kuinka monta kaljaa olitte ottaneet, kun sävelsitte pastoraalin d-molli nopean päätösosan. Bach joutui myöntämään, että liian monta. Siinä päätösosassa nimittäin jalkio alkaakin kulkea puoli tahtia jäljessä – paino on synkoopilla eikä, niin kuin luulisi, tahdin ensimmäisellä osalla, kuten kappaleen alkupuolella,. Kyllä Bach sen tunnusti, että joskus tuli kirkon lehterillä nautittua ja sävellyksestä tuli sen mukainen – humalaisen kanttorin luonnehdinta.

Sitten tuli puheeksi d-molli preludi ja fuuga. Bach sanoi, ettei hän sellaista koskaan ollut säveltänyt. Eräs hänen oppilaansa esitti melko mainion sävellyksen, jota hän korjasi, ja sitten oppilas pisti sen hänen nimiinsä.

Bachin aika näytti loppuvan, mutta vielä tinkasin, osasiko hän laulaa. Itse oli esittänyt Bachin kaikenlaisista kantaateista aarioita ja mieleen melkein silloin tuli, että Bach ei olisi ollut kovinkaan hyvä laulaja. No, Bach hönkäisi ilmaa sisäänsä ja antoi tulla ”Ich habe genug”, jossa on pitkiä fraaseja. Kaljalasinkaan värähtämättä Bach vetäisi pitkät matalat äänet tukevasti läpi ja korukuviotkin kävivät.

Bachin aika loppui pian. Näytin hänelle netistä kaikenlaisia soittajia, jotka soittivat hänen kappaleitaan. Joskus Johann huokaisi: niin väärin, niin väärin, mutta joskus oli tyytyväinen.

Lopuksi Bach lähti takaisin olotilaansa lupaamatta palata. Minä menin omenapuun alle istumaan ja mietin, olinko kokenut jotain muuta,.

maanantai, 6. heinäkuu 2015

Illallinen monelle 1938

 

Evankelis-luterialisen valtiokirkon ja kansakoululaitoksen liitto on vielä voimissaan vuonna 1938. Kirkon toimesta kansakouluopetus Suomessa alun pitäen aloitettiinkin. Usein kirkkoherra oli kunkin kunnan kansakoulunopettajien opettajainkokouksen puheenjohtaja. Niinpä kunnan kansakoulunopettajat kokoontuivat ainakin kerran vuodessa pappilassa. Niin myös Tuupovaarassa äitini Sylvi Pärssisen toimiessa emäntänä. Samaan touhuun joutui Muuramessa hänen sisarensa, joka oli siellä kansakoulunopettajana, siis opettajainkokouksen emännäksi. Nuorempi sisar, 27-vuotias Toini oli vielä kovin kokematon ja kysyi 29-vuotiaalta kokeneemmalta Sylvi siskoltaan, mitä pitäisi olla tarjolla. Tässä Sylvi siskon neuvoja 8.3.1938 päivätyssä kirjeessään. (Nuoremmille tiedoksi: ei ollut silloin sähköpostia eikä googlea, puhelut olivat hirvittävän kalliita ja kaikki puhelimet lankapuhelimia. Puhelut piti tilata keskuksen kautta. Jääkaappeja ei juuri ollut. Kaupassa ei myyty keskikaljaa ja tytöt tervehtivät niiaamalla. Näköradio oli otettu yleiseen käyttöön Saksassa pari vuotta aikaisemmin. Rautatiet oli juuri täyttänyt 100 vuotta.)

Illalla. Postiauto myöhästyi viisi tuntia, ja sain nyt kirjeesi. Kiitos siitä! Vastaan nyt aivan heti.

….

Pelkäät sitä pappien syöttämistä. Yksi pappi, pastori Manninen, syötettiin eilen Joensuussa keittiön pöydässä ja sellaisella ruualla, mitä ei minulle kirk’herskalle iletty tarjota. Syöttäjä oli pastorska Manninen. Jos nuoria pappeja tulee, niin älä hermostu, eivät papit ole hyviin tottuneet. Teet viisaasti ellet itse istu pöydässä, sitten ne saavat terpoa mielensä mukaan ja ilkeävät syödä paljon. En minä eikä moni muukaan viiti aina keikkua ylös pöydästä, jos on itse tarjoiltava, vaan syödään itse jälkeenpäin. Etköhän Sinä osanne sitä mitä minäkin, mutta kun neuvoa kysyt, niin ota vastaan: Siis: Puhdas liina, puhtaat astiat ja sileät lautasliinat. Pane juomaksi maitoa ja jotain mehua, esim. puolukoista, minkä voit panna vaikka pulloon ellei ole lasikannua. Yhdet lasit pöytään. Minä lähetän viimeistään perjantaina Sinulle pienen paketin, jossa tulee luultavimmin lihamureke tai sianlihakääryleitä ja jälkiruoka, mikä varmasti maistuu. Teemakkaraa, silliä tms. voileipäpöytään, ja siitä riittää lajeja. Eivät papit osaa vaatia.

En minä tarvitse niitä liivejä. Ohenen päivä päivältä ja Arvi on hirveän peloissaan että ehkä koetan viehättää (!) muita kun kaidennan leninkejäni.

Saat olla huoletta siitä, että viimeistään perjantai-iltapäivällä (1/2 5) lähetän matkaan paketin – Älä pyydä ketään toisia syömään kuin ne papit, äläkä ketään vieraita yleensä kuin kummit!

 

lauantai, 4. heinäkuu 2015

Kirje Mobutulle

 

Kotiaine ”kirje Mobutulle” Savonlinnan lyseossa

 

Aihe: Kirje ulkomaalaiselle kirjeenvaihtotoverille, joka haluaa tietoja Suomen kouluoloista.

 

Savonlinnassa 6.1.1961

 

Hyvä ystäväni Mobutu!

Kiitän sinua [korjaus: Sinua] kirjeestäsi, jossa kerroit jännittävästä apinanmetsästyksestä. Kirjeessäsi mainitsit haluavasi tietoja Suomen kouluoloista.

Kansakoulu on jokaisen Suomen kansalaisen ensimmäinen opinahjo. Sen käynti on pakollinen seitsemännestä kuuteentoista ikävuoteen saakka. Näitä kouluja on Suomessa niin tiheässä, että pisin koulumatka on yleensä vain viisi kilometriä. Milloin kouluja on harvemmassa, silloin järjestetään oppilaille ilmainen autokuljetus tahi koulun yhteyteen ilmainen oppilasasunto. Kansakoulun monipuoliseen opetusohjelmaan kuuluu sekä käytännöllisiä että tietopuoleisia aineita. Kun kahdeksan vuoden jälkeen saa kansakoulun päästötodistuksen, voi sanoa tietävänsä paljon asioita sekä omasta maasta että koko maailmasta.

Suuri osa kansakoululaisista siirtyy neljänneltä luokalta oppikouluihin, joita on erikseen tyttöjä ja poikia varten sekä molemmille yhteisiä. Nykyään yritetään pohtia, mikä näistä olisi sopivin koulumuoto. Tyttökoulusta pääsee yhdeksän vuoden jälkeen ylioppilaaksi, poika- ja yhteiskouluissa selviää kahdeksalla luokalla. Meillä suomessa on oppikouluja lähes neljäsataa ja oppilaita pyrkii niihin joka vuosi enemmän kuin voidaan ottaa. Niissä vallitsee yleensä suuri tilanahtaus. Oppikoulun yläluokilla, kuudennesta kahdeksanteen t. yhdeksänteen, on vallalla linjajako. On matemaattinen linja ja kielilinja, joten meillä on mahdollisuus valita luettavaksemme niitä aineita, jotka ovat elämänuraamme varten tärkeitä. Meillä on useita korkeakouluja, mutta niihin pyrkii opiskelemaan enemmän ylioppilaita kuin mitä [korjaus: ”mitä” yliviivattu] niihin sopii. [korjaus: Meillä on useita korkeakouluja, mutta niihin pyrkii opiskelemaan enemmän ylioppilaita kuin niihin sopii.] Se pitkittää myös opiskeluaikaa, eikä ole mahdotonta, että jollekin alalle saa opiskella kymmenenkin vuotta ennenkuin [opettaja jättänyt korjaamatta, po. ennen kuin] on valmistunut.

Se osa nuorisoa, joka ei mene oppikouluihin, voi jatkaa ammattikouluissa saatuaan kansakoulun päästötodistuksen. Näitä on sekä yleisiä että erikoisammattikouluja, jotka ovat useimmiten ammatinharjoittajain omistamia. Tärkeän ryhmän muodostavat konepajakoulut, jotka kestävät neljäkin vuotta.

Suuri osa kouluistamme on valtion ylläpitämiä. Erikoinen kouluhallitus kouluneuvoksineen ja tarkastajineen valvoo opetusta. Vuosittain jakavat valtio ja erinäiset järjestöt apurahojakin vähävaraisille oppilaille.

Lukuvuosi on jaettu niin, että syyskuun alussa alkaa syyslukukausi, vuoden vaihteessa on kolmen viikon joululoma, ja kevätlukukausi päättyy toukokuun lopussa. Joudumme siis kylmän lumisen talven ajan olemaan koulussa, [opettaja ei ole korjannut ylimääräistä pilkkua – sitä ei tarvita koska lauseilla on sama subjekti] ja kesällä saamme pitää lomaa kolme kuukautta.

Kirjeeni näkyy venähtäneen jo liian pitkäksi, joten jätän toiseen kertaan kuvailuni koulujemme sisäisestä elämästä. Kerron myös silloin tarkemmin oppiaineistamme Ja, opettajistamme ja vapaista harrastuksistamme jos olet kouluistamme kiinnostunut.

Parhaat terveiseni sinne Afrikan sydämeen. Ystäväsi Ilmo.

 

[opettajan arvostelu (ei arvosanaa): ”Selkeä ja monipuolinen esitys. – Olisitko voinut selostaessasi hiukan enemmän muistaa ystävääsi?”]

 

Huomautus / IP 4.7.2015. Opettajan korjaukset ovat muuttaneet tekstiä vieläkin muodollisempaan suuntaan. Esimerkiksi Sinä on nykyään aivan muodollisinta tyyliä lukuun ottamatta vaihtunut sinäksi. Nyt tuntuu siltä, että olisi pitänyt kirjoittaa vieläkin vapaammin ja unohtaa kirjallisen kielen kömpelyydet. – Edelleenkin olen vielä 15-vuotias. Vakituinen tyttöystävä minulla kuitenkin jo oli ja paljon finnejä.